Kustantamon juhlissa

Eräs miespotilas kysyi, voiko hän tuoda minulle omenahilloa. Hän näytti kännykältään kuvia kauniista puutarhastaan ja painavaoksaisista omenapuista. Eräs kehitystyyppi kävi puhumassa jostain lean-jutusta. Lääkärien työhuoneiden kaapit on nyt järjestetty  oppien mukaisesti: jos järjestys säilyy, ei tavaroita tarvitse enää etsiä. Tuntuu mitättömältä jutulta, mutta oikeanlaisen ruiskun tai neulan etsiminen kesken kaiken on rasittavaa ja vie vähäistä aikaa. Kaiken lisäksi tavarat ovat lopultakin jokaisessa huoneessa yhdenmukaisessa järjestyksessä.

Poljin töistä rautatieasemalle ja sieltä junalla Hämeenlinnaan kustantamon juhliin. Korjailin junassa häveliäästi meikkiäni, tunsin itseni nuhjuiseksi ja stressasin tilaisuutta. Toivoin olevani turvallisesti kotona. Bongasin junassa kirjailijan uniformuun (mustat farkut, pikkutakki ja olkalaukku) pukeutuneen tuntemattoman miehen ja seurasin tätä. Mies kulki määrätietoisesti johonkin ja huomasin taas kerran, että intuitioon kannattaa luottaa. Olkalaukkua seuraamalla löysin perille.

Juhlatilassa seisoi kaksi kirjoitusopettajaani, kustannustoimittajani ja yksi tuleva esikoiskirjailija, joten ei tuntunut kovinkaan uhkaavalta. Löysin mahdollisimman vähän potentiaalisia uhkia sisältävän tuolin ja pöydänkulman, söimme huonoa ruokaa ja kuuntelimme mainiota bändiä (basso, viulu ja haitari) ja näyttelijä Otto Kanerva lauloi. Ohjelmisto oli valittu kuulemma sanoitusten perusteella (sopii kirjailijoille). Välispiikit olivat kiinnostavia eivätkä ollenkaan noloja, kuten useimmiten.

Tilaisuudesta poistuessani pakkasin laukkuuni niin paljon kustantamon kirjoja kuin sinne mahtui (kolme romaania).

"Maailman pienimmillä kirjamessuilla" Hämeenlinnan verkatehtaalla kuuntelin hetken Tapani Baggen (en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa), J-P Koskisen (on kuulemma ollut Finlandia-palkintoehdokkaana, komeat hiukset) ja Tuomas Kyrön humoristista jutustelua.

Matkustin 21.07 junalla Tampereelle kolmen kirjailijan ja yhden kääntäjän seurassa. Nukkumaan mennessäni muistin rautatieaseman läheiseen pyöräparkkiin lukitsemani rakkaan kulkuvälineen. Oli vaikea nukkua, sillä murehdin hylkäämääni polkupyörää ja päässäni pyörivät uudet ihmiskontaktit, joista kahden nimetkin jopa muistan. Esittelytilanteissa keskityn niin voimakkaasti siihen, että osaan sanoa nimeni, että muiden nimet menevät säännöllisesti ohitse.

Kivat juhlat, joihin ei kuulemma pääse jatkossa mitenkään automaattisesti. Kutsun saadakseen pitää kirjoittaa kirjoja.

Työn iloa päin

Poljin töihin puoli kahdeksaksi ja hoipuin kotiin viiden maissa.  Neljän aikaan pomoni kurkisti ovestani ja sanoi "Etkö aio lähteä kotiin". P on kertonut, että häntä vaivaa häipyä ennen kuin minä suljen tietokoneeni, menen pukukopille, josta palaan hakemaan kännykkäni, kävelen ulko-ovelle ja tulen taas takaisin, haen kelloni,  käännyn vielä kerran alkupisteeseen, etsin jonkun tärkeän paperin ja lähden lopultakin kotiin.

Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin "Tuntuuko sinusta, ettet selviä työstäsi?" yms. vastaavaa ja todettiin, että olemme kuormittuneita. Kolme ihmistä, joista yksi oli työsuojeluvaltuutettu kävi puhumassa meille ja mietittiin keinoja, joilla helpottaa oloamme.

Luin juuri Hesarin Teema-lehden Amerikka numeroa: työntekijät eivät uskalla pitää lomiaan, syövät ruokansa työpöytänsä ääressä ja heittävät vastasyntyneet lapsensa vieraiden hoitoon parin viikon ikäisinä.

Työsuojeluihmiset tulevat tapaamaan meitä raukkoja huomenna jo kolmatta kertaa. Amerikkalaiset ovat amerikkalaisia, me olemme suomalaisia ja kai siksi väsyneitä. Olemme jo ottaneet muutamia pieniä haparoivia askeleita kohti raikuvaa työn iloa ja makoisampia yöunia.

Runotäti

Kirsi Kunnas luki Tulenkantajien kirjakaupan avajaisissa Tiitiäisen satupuuta. Teos osti ja remontoi myymälän, jonka omistivat aiemmin pienkustantamot Sanasato ja Savukeidas. Remontista voi olla montaa mieltä, mutta on hienoa, että kirjakauppa säilyi.

Tiitiäisen satupuu täyttää 60 vuotta. Runo "Jansmakko erikois" kertoo kuulemma Mussolinista ja Hitleristä ja savesta valetuista sammakoista, joita sodan jälkeen myytiin (Marjan pikku sammakko hiivapalan söi, paisui niinkuin taikina ja päänsä kattoon löi...). En pitänyt lapsena runosta, jolla oli mielestäni ärsyttävä nimi. Suosikkejani olivat "Tunteellinen siili", "Vanha vesirotta", "Kattila ja perunat", "Herra Pii Poo", "Yksinäinen kalossi" sekä "Ville ja Valle".  Isäni luki voimakkaasti eläytyen kahta runoa: "Kattila ja Perunat" ja "Herra Pii Poo". Kuulen vieläkin isän äänen papattamassa "Voi tätä hoppua hoppua hoppua/ ei tule loppua loppua loppua/ polkata täytyy polkkaa/ kiireistä aikaa, tulta on kengissä..."

Kirsi Kunnas herättää jonkinlaisen suojelunhalun. Kunhan ei vaan jäisi auton alle tai liukastuisi. Kun nainen elää riittävän vanhaksi, hänen mielipiteensä alkavat taas kiinnostaa ja hän muuttuu kolmenkymmenen näkymättömän vuoden jälkeen uudestaan näkyväksi. Kunnas oli pukeutunut turkoosiin mekkoon, lierihattuun ja puuhelmiin, jotka alkavat 91-vuotiaan naisen kaulassa roikkuessaan lopultakin näyttää nuorekkailta.

Kuuntelin radiosta Tommi Melenderiä, joka on kirjoittanut esseitä onnellisuudesta. Melender ei ole mikään positiivisen ajattelun apostoli. Positiivisessa ajattelussa opetellaan mukautumaan asioihin ja teeskentelemään että joku paskajuttu on lopulta jollain kierolla tavalla hyvä asia. Se ei siis rohkaise muuttamaan mitään vaan enemmänkin sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin.

Joku piintyneen positiivinen henkilö saattaa protestoida tätä tulkintaa vastaan.

Painava sana

Mietin eilen miksi en voi kirjoittaa rakkaudesta ilman ironiaa. Tämä liittyi facebook-kaverin sympaattiseen kommenttiin, jonka mukaan hän vähentää töitään voidakseen olla enemmän rakkaittensa kanssa.

En pystyisi. En.

Voisin olla enemmän rakkaitteni kanssa, jos he eivät asuisi muualla ja osittain kaihtaisi kovin runsasta oleilua ihanassa seurassani. Tarkoitan tällä lapsiani, romanttisia aatoksia minulla ei ole.

Voisin kirjoittaa vähentäväni töitäni ehtiäkseni tehdä enemmän juustomunakasta tai tuijottaakseni enemmän kattoa tai aloittaakseni transkendentaalisen mietiskelyn. Kaikki rakkauteen liittyvä on poissa laskuista. En voisi käyttää lapsistani sanaa rakkaat vaikka he sitä ovatkin.

Monimutkaista.

Rakkaudesta kirjoittamisessa on vaara, että kuulosta siirappiselta. Jos mainitsee rakkauden on samassa yhteydessä puhuttava vähintään  kaurapuurosta tai Urheiluruudusta. Jollain on tasapainoitettava rakkautta, joka on painava sana.

Tämä on kuitenkin vain minun ongelmani. Muut saavat kirjoittaa rakkaudesta ihan miten paljon vain. Ei häiritse minua.

Rakkaus, rakkaus, rakkaus, minä rakastan sinua, rakkaani (minä vain kokeilin, miten se sujuisi minulta).

Jatkuva työmaa

Ajatella, että edelleen valitaan Miss Tampere. Kymmenen nuoren naisten kuvat esiteltiin sunnuntain Aamulehden  sivuilla. Tunkkaista ja vanhanaikaista. Mistä on löydetty kymmenen niin samannäköistä naista? Onko olemassa joku kauniin nuoren naisen standardi, johon kuuluvat kiharat harteille ulottuvat hiukset ja ripsienpidennykset?

Nainen on jatkuva työmaa, jota kitketään, pidetään nälässä, värjätään, rasvataan, treenataan, lisätään ja vähennetään. Työ ei tule koskaan valmiiksi. Se on vähän kuin kotisiivousta, mutta sitä ei aloiteta kylppäristä vaan varpaankynsistä ja päädytään lopulta foliot päässä kampaajan tuoliin.

Jos haluaa etsiä jotain positiivista, niin naisen kroppa työllistää paljon naisia: kosmetologeja, jumppaohjaajia, ripsi- ja kynsiteknikkoja, kampaajia jne. Suomalaisia ja maahanmuuttajia.

Olen itsekin mukana samassa touhussa, sillä hankin hiljattain 3D-pigmentoidut kulmakarvat. Älkää kysykö mistä 3D tulee, mutta minusta ne näyttävät luonnollisilta. Olen sitä suomalaista tyyppiä, jonka kasvot näyttävät ilman väriä tyhjältä vaaleanpunaiselta soikiolta.

Pigmentoinnin jälkihoito-ohjeet uinti- ja saunomiskieltoineen huvittivat. Pidin aikani saunassa päätäni alaspäin, etteivät kulmakarvani altistuisi löyölylle, mutta en viitsinyt tehdä sitä kauan. Kävin myös uimassa. Mitään kamalaa ei tapahtunut kuitenkaan.

Piti tämäkin paljastaa. Olen typerä, typerä, typerä. Ja turhamainen.

Tervehtimisestä ja elokuvasta

Olen silloin tällöin rohjennut jutella juhlissa uusien aiemmin tuntemattomien ihmisten kanssa. Kun olen nähnyt samoja henkilöitä myöhemmin kaupungilla, he ovat kulkeneet ohitseni pysähtynyt ilme kasvoillaan. Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu. Suomalaiset ovat niin ujoja tai pahempi vaihtoehto töykeitä. Olen muuttunut näkymättömäksi (niin väitetään vanheneville naisille tapahtunvan). Noilla ihmisillä on kehno kasvomuisti.

Olen käynyt kaksi kertaa Kuubassa ja tavannut paikallisia ihmisiä, joiden kanssa päästään poskisuudelmatutuiksi yhden tapaamisen jälkeen. Suomalainen katsoo yhden illan tuttua ohittaessaan vielä tienvieruskasvustoa (nyt ei siis puhuta yhden yön jutuista). Minusta tuntuu, että Savossa ollaan tuttavallisempia, mutta saattaa olla, että muistoni ovat kultautuneet. Savossa lapsilta kysyttiin "Kenenkä tyttöjä/poikia sinä olet?" Tampereella kysellään vähemmän ja sitä voi pitää  joko hienotunteisuutena tai tylyytenä.

Simo Frangen käveli eilen vastaani tyhjää jalkakäytävää. Tuntui siltä, että häntä kuulusi tervehtiä vaikka mies ei ole lainkaan tuttu. Päädyin hymyilemään, joka on monesti parempi vaihtoehto kuin asfaltin tarkkailu sillä asfaltti on vain asfalttia kaikkialla. 

Kävin U:n kanssa katsomassa Almodovarin uusimman elokuvan Julieta. Luin vasta jälkeenpäin, että se on tehty Alice Munron Karkulainen novellikokoelman kolmen novellin pohjalta. Pidän kovasti Munron teksteistä, mutta kyseisiä novelleja en ole lukenut.

Julieta kertoo äidin ja tyttären suhteesta, joten aihe kiinnosti minua. Kuten elokuvassa käy, voi joskus olla hyvä karata, vaikka se on kaikille tuskallista.

Rakastan Almodovarin elokuvan estetiikka, varsinkin hänen luomiaan sisätiloja. Voimakkaita värejä, jotka ovat muuta kuin skandinaavinen maku edellyttää.

Elokuva oli keski-ikäistä Julietaa näyttelevän Emma Suarezin ja muut henkilöt jäävät jotenkin statisteiksi hänen rinnallaan.

Minulle tulivat jostain syystä mieleen Hitchcockin elokuvat varsinkin silloin kun otiin merenrantatalossa hyytävän taloudenhotajan katseen alla.

Vaikka elokuva on saanut ristiriitaiset arviot, niin minusta se kannattaa ehdottomasti nähdä.