Tositarina

Kuulin tämän tositarinan mieheltä, joka oli yöpynyt Finlandia -taloa vastapäätä sijaitsevassa hotellissa.

Tositarinan mies sattui olemaan työmatkalla, johon kuului illallinen kollegoiden kanssa. Mies (jota nimitän tässä Antiksi) onnitteli itseään siitä, ettei ollut juonut kuin ruokajuomat. Hän heittäytyi liukkaisiin hotellilakanoihin ja asensi puhelimeensa herätyksen.

Yöllä Antti heräsi kamalaan kusihätään ja pohti "Missä kaupungissa olen?" (viime päiviin oli kuulunut monta hotelliyötä eri kaupungeissa). Kun vessan ovi (tai ovi jota hän luuli vessan oveksi) kolahti kiinni Antti huomasi seisovansa hotellin käytävällä. Hänellä ei ollut päällään edes kalsareita.

Antti järkeili, ettei respaan kannata mennä näin epämuodollisessa asussa hissillä. Hän päätti hiippailla huomaamattomasti hätäuloskäytävän portaita johonkin jossa ongelma ratkeaisi. Antti kylläkin epäili, ettei portaikosta olisi paluuta hotellin käytävälle. Hän kokeili, menisikö ovi tosiaan lukkoon, jos sen antaisi sulkeutua. Menihän se. Antti ryntäili ylös ja alas portaikkoa löytääkseen lukitsemattoman oven. Kaikki ovet olivat tiukasti säpissä.

Koska kusihätä oli pistänyt Antin liikkeelle, hänen oli lopulta pakko päästä tyhjentämään rakkonsa. Hän laskeutui alimpaan kerrokseen, löysi ulko-oven ja virtsasi hotellin takapihalle.

Antti oli edelleen alasti, mutta nyt siis Mannerheimintien kupeessa.

Miehen ei lopulta auttanut kuin kävellä hotellin etessä seisovan taksin ohi, pyöröovesta sisälle hotelliin ja ja astella aulan poikki tiskille.

Tiskin takana istui kaksi hotellin työntekijää. Nainen katsoi pikaisesti Anttiin ja alkoi plarata papereitaan. Miesvirkailija teki uuden hotellikortin ja lohdutti "Tällaista sattuu".

Antti käveli rauhallisesti aulan läpi, tilasi hissin ja pääsi nukkumaan. Hän kertoi nykyään ripustavansa hotellihuoneen ovenkahvaan kasan henkareita.

Reykjavik

En tiedä juhlivatko islantilaiset valaanrasvan vai heitä jatkuvasti riepottelevan merituulen voimalla, mutta juhlia he totisesti jaksavat. Laulu, nauru ja rikkoutuvan lasin helinä taukoaa vasta viideltä, jonka jälkeen kone alkaa jynssätä pubikatua.

"Kaikki" haluavat Reykjavikiin, joten kaupunki on täynnä turisteja (matkailijoiden määrä on viime vuosina kymmenkertaistunut), jotka haahuilevat villapaitakaupoissa ja etsimässä kaulakorua, jossa roikkuu laavakivimöhkäle.

Reykjavik näyttää pieneksi kutistuneelta Berliiniltä sveitsiläisellä hintatasolla. Kaupunki on täynnä sieviä ruokapaikkoja, kahviloita ja tekemisen meininkiä.

Islantilaiset ovat rakentaneet rantaan komean lasitalon, Harpan, jossa kongressi järjestettiin. Iltaisin Harpa leiskui revontulien väreissä.

Reykjavikista voi tehdä valasretken, issikkavaelluksia, uida sinisessä laguunissa tai käydä Geysireillä ja komeilla Gullfossin vesiputouksilla. Pinnasimme hieman viimeisen päivän luennoilta, vuokrasimme auton ja kävimme katsomassa kaksi viimeksi mainittua luontonähtävyyttä ja samalla näimme maan karua luontoa muutenkin.  Paluumatkalla lauloimme Finnhitsejä.

Luennot olivat hyvin järjestetyt. Välillä joku isopäinen istuutui eteeni ihan kiusallaan. Toinen hankala  luentotyyppi on käsinojavaras (levittää kyynärvartensa molemmin puolin käsinojille), kyseistä tapaa pystyy vastustamaan yleensä vain röyhkeydellä, mahdollista on myös käsinojavuoroista sopiminen.

Olen väsynyt aikaisesta herätyksestä ja lukuisista sosiaalisista kontakteista. Olen taas syönyt samassa pöydässä miehen kanssa, joka metsästää Afrikassa villieläimiä ja kuvauttaa itsensä raatojen kanssa ja haluaa esitellä noita vastenmielisiä kuvia puhelimensa näytöltä. Sain V:ltä toimintaohjeet kyseisten hetkien varalle "V käski sanoa että sulla on varmaan pieni mulkku kun täytyy tuollaisia puhua". En ole toistaiseksi toteuttanut V:n ohjetta.

Matkavalmisteluja

Valmistaudun matkalle lähtöön, sillä aion viettää kolme päivää kongressikeskuksessa Reykjavikissa. Pakkaan ja puran lähtöön saakka. Tarkastan junan lähtöajan uudestaan ja uudestaan. Tässä vaiheessa tulee aina  katumus: en haluakaan lähteä.

En ole vielä oikeasti vanha, muttaa mietin paljon vanhuutta. Miten siihen voisi valmistautua. Lihasten pitäisi olla kunnossa, että pääsee ylös jos sattuu kupsahtamaan lattialle ja olisi hyvä säilyttää varpaankynsien leikkaamiseen tarvittava notkeus. Kannattaa hankkia itseään nuorempia ystäviä, etteivät kaikki ympäriltä kuole. On hyvä säilyttää suhteet sukulaisiin.

En pysty keskittymään. Menen siirtelemään matkalaukun sisältöä kaappiin ja kaapin sisältöä matkalaukkuun ja sitten toisin päin.

Pysyn muutaman päivän poissa tältä kanavalta. Palaan jos lentokone pysyy riittävän pitkään taivaalla ja laskeutuu lopulta sinne minne sen kuuluukin.

Mistä onni löytyy?

Kirjaston poistomyynnissä olisi ollut tarjolla 50-luvun National Geographic lehtiä kauniisti kansiin sidottuina. Lehtiä selaillessani tiedostin isän syntymäpäivän, joka on elokuun lopussa. En koskaan muista tarkkaa päivää. Soitin isälle pahoitellakseni myöhäistä onnitteluani ja kuulin, että hän täyttää nimenomaan tänään 86 vuotta. Kyselin miten vanhempani aikovat syntymäpäivää viettää "Menemme kuntosalille".

Olen lukenut Tommi Melenderin kirjaa Onnellisuudesta.  Pidän kirjasta kovin ja kirjoittaisin itsekin mielelläni esseitä, mutta en ole tarpeeksi älykäs ja lukenut. Esseitä lukiessaan voi oman sivistymättömyytensä ohittaa, sillä joku toinen on lukenut kirjat puolestasi. Knausgårdini olen onneksi kahlannut läpi, joten oli mielenkiintoista lukea Melenderin miehinen näkemys Taisteluni -sarjasta. Jos naiset ovat naiseutensa vankeja, niin miehet taas pelkäävät, etteivät ole riittävän miehekkäitä. Knausgårdista on epämiehekästä vetää matkalaukkua perässään. Sitä on kannettava.

Jaan Melenderin fb-aforismi-inhon. Kirjailija innostui jossain vaiheessa ihmisvihaaja Flaubertista, joka kirjoittaa "Kolme onnen edellytystä ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys".

Kokoelmassa käsitellään kirjailijuutta ja todetaan, ettei maailmassa ole kyynisempiä lukijoita kuin kirjailijanalut, jotka kokevat maailman kääntävän heille selkänsä. Melenderiä siteeraten heidän mielestään 90 prosenttia kirjoista julkaistaan väärin perustein ja vailla ansiota.

Pohjustan jo puolustustani: kirjani ei ole "taidetta".  Eräs kirjoitusryhmäni jäsen sanoi, ettei se ole taiteen vastakohtakaan. 

Melender löytää lapsuudestaan merkkejä tulevasta kirjailijuudesta tai sitten nämä merkit ovat ohjanneet häntä päämäärää kohti. Olen tavannut useita "tavallisia" kirjailijoita, tavallisilla tarkoitan niitä, joita ei haastatella naistenlehtiin tai jotka eivät esiinny televisioviihteessä. Harva tuntee heitä. Nämä kirjailijat ovat tienneet jo lapsena ryhtyvänsä kirjailijoiksi ja ovat väkertäneet lyijykynällä ruutupaperille ensimmäisen "romaaninsa" alle kymmenvuotiaina. Tapasin hiljattain vasta eläkkeellä aloittaneen kirjailijan, joka sanoi aina tienneensä, että kirjailijuus oli kuitenkin se hänen oikea tiensä.

En ole koskaan päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Minä vaan kirjoitan. On kutkuttavaa, että joku julkaisee sen mitä olen kirjoittanut. Tavoitteenani on ollut kirjoittaa kirja, mutta ei tulla kirjailijaksi. Nyt on kirjallinen turhamaisuuteni alkanut vaatia sitä kirjailijaksi tulemistakin. Yritän suojella itseäni kritiikiltä sanomalla, etten missään nimessä ole kirjailija. Silti kirjoitin tuonne blogin ylälaitaan esikoiskirjailija.

Pidän kovasti Melenderin esseistä (olen sivulla 140). On kohtuutonta, että pieni pehmeäkantinen kirja maksaa kirjakaupassa 35 euroa. Hienoa kuitenkin, että kirja löytyi sieltä.

Eräs tuttuni, joka vietti nuoruutensa lukemalla ja asioita vatvomalla kunnes vaihtoi keski-iässä edellä mainitut harrasteet liikuntaan, totesi "Miksen tehnyt tätä aiemmin, olisin ollut paljon onnellisempi!"

Delfiinien viimeinen matka

Kummallista, ettei kirjastossa häiritse mikään: kosteusvauriota kuivaksi puhaltavan tuulettimen hurina, poran pärinä, kännykkään puhuvat asiakkaat eikä lapsiryhmien pulina. Kotona häiritsee kaikki: pöly, tiskipöydän läikät, lehtipinot, vessan lattiakaivoon juuttuneet hiukset ja silittämättömät vaatteet.

Olen lomalla kaksi päivää, jonka jälkeen lähden työmatkalle. Päiväkotilapset kiemurtelivat jonossa ennen Metson aukeamista keltaiset turvaliivit yllään. "Leppäkertut tulkaa perässäni", päiväkodin täti huusi ja helpottunut jono lähti liikkeelle ja hävisi jonnekin kirjaston uumeniin. Päiväkotiryhmien nimet ovat melkein aina söpöinä pidettyjen eläinten nimiä. Ei siis Hyttyset, luteet, Punkit tai Sudet.

Delfiinit?

Särkänniemen delfiinien salakuljettaminen Kreikkaan on ollut viime vuorokauden absurdi uutinen. Mietin miksi se kosketti minua. En nimittäin ole mikään suuri eläinihminen. Olen viettänyt lapsuudessani paljon aikaa maalla ja tiedän, että siitä mummolan possusta keitettiin mykyrokkaa ja paistettiin joulukinkku. Kuulin hiljattain, että jotkut naapurit vaihtavat sikojaan, ettei tarvitse syödä omaa lemmikkiään.

Palataan delfiineihin. Ei tarvitse olla eläinystävä samaistuakseen Veeran, Delfin, Leevin ja Eevertin Kreikan matkaan, sillä nimenomaan pullokuonodelfiinien inhimilliset piirteet tekevät niistä samaistuttavia. Ei ystäviä saa kohdella miten tahansa. Nehän ovat tehneet vuosia töitä huvipuiston hyväksi. Niistä tuli työntäyteisten vuosien päätteeksi työttömiä.

Tyttäreni kertoi, että delfiinien siirtoa saattoi seurata netistä suorana lähetyksenä, enkä ihmettelisi, jos niiden elämästä tehtäisiin dokumenttielokuva.

Voihan olla niin, että kun saamme lisää tietoa eläimistä, alamme pitää nykyistä hyötyeläinten kohtelua todella brutaalina ja seuraavat sukupolvet syyttävät meitä nauttimistamme makaroonilaatikoista ja kinkkupitsoista.

Sienessä

Tuuli kiskoi puita, katkoi syyshortensia oksat ja vei eilisestä kyläpaikastani sähköt. Ei haitannut.

Ajoimme ensin metsään ja poimimme kantarelleja ja mustatorvisieniä. Viritin silmäni vain yhdelle saaliille, joten havaitsin vain kantarellit. R ja A löysivät myös mustatorvisieniä. Hirvikärpäset löysivät meidät.

Siivosimme sienet ja kuvasimme ne facebookia varten. A paistoi sienet pannulla ja pakkasi 100 g annoksiksi. Sain 500 g kantarelleja ja 300 g mustatorvisieniä kotiin viemisiksi. Sähköt palasivat ja menivät taas, kunnes eivät enää palanneetkaan. A sytytti tulen puuhellaan. Söimme ihanan lounaan.

Illalla tuli lisää vieraita ja nautimme isännän pyytämiä rapuja, grillissä paahdettua leipää ja inkiväärijuustokakkua kynttilöiden valossa. Illallispöydässä vieressäni istui S, joka opettaa katolilaista uskontoa ja joka lupasi joskus viedä minut messuun.

Palasin kotiin taksilla. Keskustelimme taksikuskin kanssa taksiliikenteen vapauttamisesta, jota mies kohteliain kääntein vastusti. Siitä olimme samaa mieltä, että hänen oli järjetöntä palata Tampereelta Kangasalle tyhjällä autolla (hänellä ei ole oikeutta ottaa asiakkaita Tampereelta). Taksikuskilla oli oma mielipiteensä Onni bussista: miljonääri kuljettaa matkustajia tappiokseen, kaataa muut yritykset ja nostaa hinnat. Vaikea uskoa, että näin olisi.

Lähden katsomaan, löytyykö polkupyöräni sieltä mihin sen pari päivää sitten jätin.