Tamperradalla

Tampereella järjestetään vuosittain Tamperrada -tapahtuma, jossa tarjoillaan pieniä viinilasillisia ja vaikeasti lausuttavia ja kirjoitettavia makupaloja pintxoksia (kopioin sanan tapahtuman sivuilta, luulin, että puhuttaisiin pintxoista, mutta ei kai sitten). Tamperradaan osallistuu 55 ravintolaa.

Mitä ne pintxokset sitten ovat. Yleensä leikataan pikkuruinen pala leipää ja sille pursotetaan erilaisia mössöjä, muutamia mielikuvituksellisempiakin herkkuja näyttää löytyvän. Periscopessa hyvänmakuinen sörsseli oli aseteltu paahdetun kuivan perunasiivun päälle (hyvää). Viinin kera annos maksoi viisi euroa.

Kattilaan kiemurteli pitkä jono, mutta meille vakuutettiin, ettei tarvitse odottaa kauan, eikä tarvinnutkaan. Saimme jo ulkona käsiimme lautaset, joille pintxokset kerättiin. Kattilassa herkut oli laitettu tarjolle kauneimmin, mutta laatu ei minusta tänä vuonna ollut paras.

Tammerin Trattorian terassilla olisi ollut kiva istua, elleivät ampiaiset olisi olleet kovin kiinnostuneet annoksistamme. Täällä sai myös kukkakaalia ilman leipäviipaletta.

Ohranjyvän tarjonta oli yllättävän hyvä. Söin poropinxokseni todella lämpimän punaviinin kera. Eipähän yleensä tule käytyä Ohranjyvässä, jonka seiniin ovat vuosien tupakansavut, tarinat ja viinahuurut pinttyneet. Ravintolan takana sijaitsi ehkä ankein näkemäni terassi.

Tamperrada on hieno idea. Tulee kokeiltua ruokaravintoloita, joissa ei muuten kävisi. Viiniannoksena 4 cl on mainio, pääsee maistamaan useampaa viiniä tulematta humalaan.

Nyt väistyn netin äärestä pariksi päiväksi.

Olen palannut töihin

Olen palannut koppiini, jossa lisäkseni on työpöytä, tietokone, tutkimuspöytä, työtuoli (jota on vaikea säätää), kaikenlaista välineistöä ja kaksi tavallista tuolia (toinen potilaalle ja toinen mahdolliselle omaiselle). Seinällä roikkuu vanha taidenäyttelyjuliste, jossa lukee Kesän kaipuu.

Sulkeudun koppiini aamuisin ja sytytän ovenpieleen punaisen valon.

Uutta, mutta ei yllättävää, on se, että tietokoneen näytön vasempaan yläkulmaan lävähtää monta kertaa tunnissa teksti, jossa ilmoitetaan yhteyden katkenneen. Kun painaa ookoota, yhteys toimii taas. Ensimmäisenä päivänä luulin ongelman olevan väliaikainen, tänään ymmärsin, että se onkin sitkeää sorttia, niin kuin tällaiset tuppaavat olemaan.

Kahvihuoneen ikkunasta sisälle lentää nälkäisiä ampiaisia. Ikkunaan kiinnitetty mittari ilmoittaa ulkolämpötilaksi -65.8 astetta.

Ylilääkärimme täytti viisikymmentä, joka tuli minulle täytenä yllätyksenä, sillä luulin hänen iäkseen hieman reilu neljäkymmentä. Saimme täytekakkukahvit.

Kohtauksia eräästä avioliitosta, Tampereen teatterikesä

Teatterimontussa esitettiin Hämeenlinnan Teatterin produktio Kohtauksia eräästä avioliitosta. En ehtinyt syödä lounasta ennen kaksi ja puolituntista esitystä, eikä väliaikatarjoilua ollut, joten oli vähällä etten kahminut näytelmärekvisiittaan kuuluneita kurkkuvoileipiä lavalta.

Muistan hämärästi Ingmar Bergmanin tekstin muinaisesta televisiosarjasta tai oikeammin ahdistavan tunnelman, joka siinä vallitsi. Nyt sen oli näytelmäksi sovittanut Pasi Lampela ja esityksen oli ohjannut Samuli Reunanen.

Bergmanin (ja Lampelan) tekstissä aviopari rakastaa, vihaa ja piinaa toisiaan intensiivisesti yli kahden tunnin ajan. Aiheen raskautta keventää kolmen miehen esittämä juurimusiikki ja ilmavuutta antaa joka suuntaan avautuva näyttämö. Liisa Peltonen ja Lasse Sandberg tekevät intensiiviset ja todentuntuiset roolit toisiaan repivinä aviopuolisoina.

Lähelläni istuva keski-ikäinen nainen uppoutui näytelmään niin, että huokaili välillä äänekkäästi ja kommentoi kerran ääneen aviomiehen jorinoita sanomalla "No joo", tunteella ja äänensävyllä, joka kertoi, että tämä oli jotain henkilökohtaisesti koettua.

Menkää Hämeenlinnaan näytelmää katsomaan. Siellä varmaan toimii väliaikatarjoilukin.

Kuva: Tommi Kantanen, Tampereen teatterikesä

Vanhat mestarit, Tampereen teatterikesä

Haaveilin joskus istuvani Filkkareilla tai Tampereen teatterikesässä tai peräti molemmissa, mutta asuin silloin mielestäni liian kaukana osallistuakseni tapahtumiin.  Sittemmin muutin Tampereelle ja toiveeni on toteutunut. Saan jopa ilmaiset liput Tampereen teatterikesään, en tosin tiedä suodaanko niitä minulle ensi vuonna ja eihän ilmaisia lippuja ole, kuten kaikki tiedämme. Joudun esitysten jälkeen miettimään mitä niistä kirjoittaa kun oikeat kriitikot ovat näytelmät jo ansiokkaasti arvioineet. En tosin tiedä lukeeko näitä juttuja kukaan muu kuin ne, jotka vierailevat blogissani muutenkin.

Olen joskus lukenut itävaltalaista Thomas Bernhardia ja ajatellut, että siinäpä on kyyninen, kriittinen ja depressiivinen sekä arvostelulle herkkä kirjailija. Nyt sitten näin Sara Hildenin museossa Kansallisteatterin produktion, joka oli dramatisoitu Bernhardin kirjasta Vanhat mestarit (tämä ja ohjaus oli Minna Leinon hienoa työtä).

Esityksen lavasteena toimi kolme valkoista laatikkoa, joille näyttelijät kiipesivät ja niiden päällä pienemmät laatikot, joilla he istuivat, ei muuta. Kolme miestä säesti toisiaan kuin hyvin yhteen pelaava trio, musiikkikriitikko Reger (Markku Maalismaa), kirjailija Azbacher, joka ei ollut julkaissut yhtään kirjaa (Hannu-Pekka Björkman) ja museon vartija (Hannu Kivioja). Välillä soi Bachin musiikki.

Näytelmässä on kyse taiteesta, johon Reger suhtautuu jossain määrin pakkomielteisesti, sillä hän käy joka toinen päivä Wienin kansallismuseossa tuijottamassa samaa maalausta. Vaikka taide merkitsee hänelle paljon, Reger näkee kaikkialla virheitä ja halveksii monia kirjailijoita, filosofeja, taidemaalareita ja säveltäjiä. Toisaalta niinä päivinä, jolloin hän ei käy museossa, Reger nyppii rikkaruohoja vaimonsa haudalta, eikä tunne mitään. Ilmeisesti näytelmässä on kyse taiteesta ja sen aitoudesta. Ja toisaalta siitä, että taide ei kuitenkaan ole ihan kaikki. Olen ajatellut (mikä suuri ajattelija kuvittelen olevani), että liika tieto ja teoria voi estää taiteeseen parhaimmillaan liittyvän hurmion. Jos etsii virheitä, ei näe kauneuttakaan.

Loistavia näyttelijöitä, hienoa yhteistyötä, pieniä eleitä takin helman suoristuksia, katseita ja toistoa, josta kehittyy mahtava viisas ja humoristinen näytelmä.

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä

Baikal Brothers Ky, Tampereen teatterikesä

Istuin eilen kuumassa teatterissa katsomassa kuumaa esitystä, Lea Klemolan ohjaamaa ja osin kirjoittamaa (tekstin tekijöiksi mainitaan myös Rosa-Maria Perä ja työryhmä) näytelmää Baikal Brothers Ky. Vaikka mekkoni tarttui reisiini, jalat puutuivat ja näytelmä kesti kolme ja puoli tuntia, niin nautin taidepläjäyksestä.

Baikal Brother Ky on ammattilaisten ja Teatterikorkeakoulun yhteistyö, joka aloitettiin matkustamalla Trans-Siperian junalla Baikal-järven saarelle, jossa ei ollut ohjelmalehtisen tekstin mukaan muuta nähtävää kuin muutama lehmä, koiria, kiviä, rantoja ja vinoja taloja. Sellaisessa ympäristössä luovuus kukoistaa.

Näytelmässä bändi lähtee kuvaamaan musiikkivideota surkeaan turistiresorttiin Olkhon saarelle. Matkaa johtaa Risto ja resorttia hänen veljensä Jukka. Pikkuveli Theon sielu on kateissa. Junamatkalla vessat ovat sotkuisia, aina joku suuttuu, matkanjohtajan tyttöystävä kaveeraa venäläishuorien kanssa ja matkakassa hukkuu. Lomakylässä meedio yrittää saada vangittua Theon sielun siniseen muoviämpäriin, nähdään valtava penis (sellainen pitää olla Lea Klemolan ohjauksissa), hävitetään ruumis ja kaikenlaista muuta, mitä lomakylissä voi sattua. Näytelmässä leikitellään varsin virkistävästi sukupuolella. Epäsovinnaista hulvatonta teatteria,  jota on totuttu näkemään Lea Klemolalta. Mukana oli nyt mahtavia nuoria näyttelijöitä. Koettiin tässä myös herkkiä hetkiä.

En osaa sanoa, miksi pidin tästä niin paljon ja tarvitseeko sitä sanoakaan. Moni katsoja poistui ennen esityksen loppua, koska oli menossa seuraavaa näytelmää katsomaan, ehkä jotkut pakenivat muustakin syystä. Kolme ja puoli tuntia oli hieman liikaa, kolme tuntia olisi ollut hyvä kesto tälle esitykselle, mutta voisihan olla, että silloin näitä tyyppejä olisi tullut ikävä.

Kuva: Okko Parviainen, Tampereen teatterikesä

Kikka Fun Club, Tampereen teatterikesä

Laura Gustafsson on tehnyt näytelmän viihdetaiteilija Kikasta. Teksti on kirjoitettu kunnioittavasti eikä artistille naureskellen. Kikka Fun Clubia on esitetty Teatteri Jurkassa ja sen on ohjannut Sini Pesonen.

Näytelmä on monologi, jossa Kikkaa esittää Pia Andersson ja hän tekee sen hyvin. Kikka Fun Club kertoo vain viihdetaiteilijan urasta, ei yksityiselämästä, joten paljastuksia ei näytelmässä kuulla. Esityksessä nähdään osittain nauhalta Sabatti ohjelman taltiointi vuodelta 1990 (osittain ohelma esitetään nukeilla). Ohjelmassa toimittajat Anu Panula ja Tapani Ripatti haastattelevat Irwiniä, Pasi Kaunistoa ja Kikkaa. Haastattelijat ja Irwin vihjaavat Kikan olevan tyhmä "hänellä on kaikki hartioiden alapuolella". Maailma on muuttunut (onneksi) siinä määrin, ettei tällaista ohjelmaa voitaisi enää tehdä, eikä kukaan jaksaisi katsoa moista soopaa. Tietty Irwin ja Kikka ovat jo kuolleetkin.

Kikka on näytelmässä suorastaan femisnistinen ikoni ja Näin syöksyy sukkula venukseen on laulu aktiivisesta naisesta, joka ei ole vain halun kohde vaan toimija.

Julkisuudessa esiintyvä nainen on on usein liian lihava, liian vanha, liian meikattu, pukeutuu liian paljastavasti tai nuorekkaasti. Naisen esittämä asia ei ole ensisijainen juttu vaan vääränlainen naiseus.

Monologi herätti ajatuksia omasta ajastamme ja Johanna Tukiaisesta, josta on tullut kaikkien sylkykuppi ja johon suhtautuminen ilmentää naisvihaa.  Ihmiset menevät Tukiaista katsomaan saadakseen huutaa hänelle loukkauksia.

Kikan fanittaminen ei edustanut hyvää makua ja makuhan jakaa meidät ihmiset luokkiin, eikä ainoastaan raha.

Ennen väliaikaa oli pitkä oopperamainen jakso, joka välillä vähän puudutti. Toisaalta näytelmä ei olisi tarvinnut ollenkaan väliaikaa, sillä toinen puolisko oli hyvin lyhyt ja esityksen intensiteetti kärsi tauosta. No milloin ne kuohuviinit olisi sitten myyty?

Näytelmän lopussa kuului katsomon takaosasta "Laula edes yksi Kikan laulu kokonaan kun me on tultu Oulusta asti!"

Kuva: Marko Mäkinen, Tampereen teatterikesä