Kehuminen muuttaa elämän

Potilas sanoi tässä eräänä päivänä  "Tohtori se vaan komistuu päivä päivältä". Olin hetken ilahtunut, kunnes aloin miettiä, mitä komistuminen tarkoittaa. Ei kai vaan levenemistä. Nettisanakirjassa käytetään esimerkkinä lausetta "Poika kasvaa ja komistuu ihan silmissä". Olin jotenkin ilahtunut kommentista kuitenkin. Kehuja saa harvoin.

Jonkun pilipali psykologin mukaan toisten kehuminen muuttaa omankin elämän ja vielä positiiviseen suuntaan. No oli se ihan oikea psykologi (luin Ylen sivulta).

Juttelin ystävän kanssa puhelimessa ja kerroin tekeväni kuten toimittaja, aloittavani kolmen päivän ihmiskokeen. Kehun ihmisiä. Sanoin, että voisin kehua ystävääkin, mutta koska kokeilu alkaa vasta seuraavana päivänä, se ei ole vielä mahdollista.

Ehkä aloitan heti aamulla kehumalla sivarin, joka tarkastaa, että minulla on riittävästi laastareita, UÄ-geeliä, puhdistulappuja, neuloja, ruiskuja ja muuta sälää  ja joka tyhjentää päivittäin astianpesukoneen. Sivari ei ole rikkonut yhtään astiaa! Kiittelen  sosiaalityöntekijää ja kuntoutusohjaajaa, jotka selvittelevät ansiokkaasti potilaiden eläke- ja kuntoutusasioita. Sairaanhoitajaa suorastaan ylistän, sillä hän ei hermostu minuun koskaan ja tekee työnsä hyvin. Sairaalahuoltajalle sanon, että onpas tänään taas puhdas lattia.  Siitä se ihmiskoe lähtee.

Kävelykommunisti

Tämän aamun Hesarissa kirjoitettiin kävelyn eduista terveydelle, mielialalle ja luovuudelle. Olen aina ollut ihan hullu kävelemään. Ihan vilpittömästi pidän kävelemisestä.

Isäni ei aikoinaan tykännyt kävelystä, sillä hänen mielestään kävellessä maisemat eivät vaihtuneet riittävällä vauhdilla. Nykyään hänkin on joutunut vaihtamaan juoksemisen verkkaisempaan menoon.

Olin joskus kirjoituskurssilla, jossa Torsti Lehtinen sanoi kävelyn olevan filosofiaa. Kävelyn yksitoikkoisuus ei taida kuitenkaan tehdä kaikista filosofeja.

Joskus aikoinaan siskoni tuli kylään sillä ehdolla, ettei tarvitse käydä kävelemässä. Jostain pikkujouluista lähtiessä ehdotin jalkapatikkaa jatkopaikkaan, mutta muut halusivat ottaa taksin. Työkaverini haukkui minua kävelykommunistiksi.

Murkkuikäisenä asuin lähiössä, jossa ei ollut mitään tekemistä. Kävelimme kaverini kanssa lepikkoisen asuinalueen ainoaa katua edestakaisin. Raahustimme samojen tasakattoisten rivi- kerros- ja omakotitalojen ohitse monta kertaa jokaikinen päivä.  Osasimme ulkoa kaikki halkeamat asfaltissa ja naarmut betoniseinissä. Pulinamme heijastui talojen seinistä. Odotimme sitkeästi, että vihdoin alkaisi tapahtua jotakin.

Lähden kohta tästä tuonne ulos talsimaan. Tampereella on onneksi useampia teitä ja polkuja kulkea. Kävellä voi yksin tai seurassa, jolloin on hyvä löytää seuralainen, jonka tahti on sama. Yksin on aina hyvä kulkea.

Raikas kuin ruotsinlaiva

Osallistuin kurssille, jonka nimi oli Runokurssi kumisaapasprosaisteille. Kurssia veti runoilija, joka käyttää taiteilijanimeä Susinukke Kosola (Daniil Kozlov). Susinukke ei ollut ollenkaan pelottava vaan sympaattinen. Kaikki osallistujat olivat kypsänsorttisia naisia.

Opimme käyttämään sanageneraattoria (linkki edellä) ja kuvaamaan henkilöä generaattorista nappaamillamme sanoilla. Runollisen tekstin kirjoittaminen on hämmästyttävää kyllä helpompaa satunnaissanojen avulla kuin ilman sitä toimiminen. Kirjoittaja (ainakin minä) voi paremmin, kun joku (tässä tapauksessa kone) asettaa rajat. Voisin tuijottaa generaattoria vaikka kuinka pitkään. Miten paljon onkaan sanoja, joita tulee harvoin jos koskaan käytettyä kuten kapitalisointi, tekstilaji, esikasvattaa, liiketuttavuus, kabinettikysymys, vastaote, neulasisto, mesoni jne.

Opettelimme luomaan metaforia ja minulle jäi mieleen vähemmän osuva vertaus "raikas kuin ruotsinlaiva". Otan sen heti arkikäyttöön.

Mahdottaman kivaa oli. Nauroimme paljon ja ihan selvinpäin. Saatoimme samalla oppia jotain.

Kirjakaupan loppu

Istun trendikkäästi (Kultturitalo Laikun) kahvilassa kirjoittamassa. Ilmankos näppäimistössä pyörii pullanmuruja.

Tamperetta on kohdannut suru-uutinen: Teoksen kirjakauppa lopettaa. Liekö osuutensa sillä, että siellä on käynyt kovin vähän ostajia? Tietoni asiakkaista perustuu siihen, että kuljen usein kaupan ohitse.

Kun Niklas Herlin kuoli, Teos kustantamo (ja kirjakauppa?) siirtyi Koneen säätiölle. En tunne asiaa, mutta olen ymmärtänyt, että Herlin teki näitä kirjajuttuja rakkaudesta kirjallisuuteen, eikä rahalla ollut väliä. Kustantamo on ymmärtääkseni tappiollinen.

Teoksen kirjakauppa on tehnyt Tampereesta oikean kirjallisuuskaupungin. Kaupassa on tavattoman laaja runokirjavalikoima, ihan kuin Edinburghissa. Siellä järjestetään kirjallisuustapahtumia, jossa istuvat samat harmaahiuksiset ladyt ja boheemit kirjallisuusihmiset. Ehkä he ostavat kirjoja, ehkä eivät. Tapahtumiin kuuluvat runoraati, lukupiiri, Toisenlaiset torstait -luentosarja, kaupassa esitellään tamperelaista runoutta, on teatteriesityksiä ja julkkareita (omat julkkarini myös).

Meille tamperelaisille on oltu kateellisia ja syystä.

Olen ostanut kaupasta pari kirjaa vuodessa, eikä se tietenkään riittänyt. En tosin tiedä kaupan lopettamisen syitä. Ostin kirjakaupasta syksyllä lahjakortin, jonka voimassaoloaika oli vuoden. Kysyin, pysyykö kauppa niin kauan pystyssä ja minulle vakuutettiin, että jos toiminta loppuisi niin siitä ilmoitettaisiin ajoissa. Teoksen kirjakauppa suljetaan tietääkseni maaliskuussa.

Pelkään runoilijoita

Sain aamulla aivastuskohtauksen, jonka jälkeen pyyhin kännykän näytön räkäroiskeista. Ihan kirkasta limaa se oli. Aikoinaan keuhko-osaston potilaat esittelivät aamun lääkärinkierrolla keltaisia, vihreitä ja punaisia ysköksiä joita olivat purkkeihin tai kaarimaljoihin rykineet. Kirkas lima ei ollut hyvä, sillä siitä ei ollut yskösnäytteeksi.

Kirjoittaminen on tuntunut viime aikoina tarpeettomalta, tyhjältä ja sisällöttömältä. Typeriä sanoja peräkkäin. Tänään sain taas jostain syystä kirjoitettua ja hetkellisesti jopa nautin siitä.

Menen lauantaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään työpajaan "Runon hohtoa kumisaapasprosaisteille", jota vetää runoilija Susinukke Kosola. Työpaja on viiden tunnin mittainen ja sinne osallistuu oikeita kirjailijoita ja minä, joten olen hermostunut, mutta samalla innostunut.  Pelkään runoilijoita, erityisesti Susinukke Kosolaa.

Läppärini on pölyn ja kissankarvojen peitossa. Claes Ohlssonilta saa kuulemma ostettua ilmaa, jolla sen voi puhdistaa.  Päässäni soi Hectorin Mandoliinimies "Minä vuori-ilmaa pulloon voin laittaa tietenkin..."

En minä Susinukkea oikeasti pelkää. Olen ainakin osittain päässyt runoilijapelostani altistumalla runoilijoiden seuralle. Varovainen hyposensibilointi auttaa runoilija-allergiassakin. 

Snapshot

Luulin, että nuorison suosiman sähköisen viestijärjestelmän nimi on snapshot ja vasta eilen minulle paljastui, että se onkin nimeltään snapchat. Viisaammat työkaverit tiesivät. He olivat sitä mieltä, että minulla ovat vain shotit mielessä. Snapchatissa lähetellään valokuvia, joten olisihan se voinut olla yhtä hyvin snapshot.

Soitin eilen vahingossa siskolleni facetime-puhelun. Säikähdin kun kännykän näytöön ilmestyi tyyny, jonka päällä siskoni pää lepäsi. Me molemmat makasimme sohvalla, eri kaupungeissa vain.

Kävin apteekissa hakemassa yhtä reseptilääkettä ja minulle kaupattiin siinä sivussa edullisia silmien kostutustippoja. Seuraavalla kerralla kaivan laukustani jotain kaupattavaa minäkin. Neulon vaikka patalappuja myyntiin.

Lähetän tänä iltana kaikille tutuille ja tuntemattomille snapshot-viestejä.