Etkot ja koulu

Riemuylioppilastapaamisen etkot järjestettiin luokkakaverin vanhempien entisessä omakotitalossa, joka toimii nykyään Airbnb-majoituksena. Talo sijaitsee Kuopiossa ja siitä huolehtii Helsingissä asuva luokkakaveri, joka matkustaa Onnibussilla Kuopioon siivoamaan ja lakanoita vaihtamaan.  Kuulostaa vaivalloiselta. 

Luokkakaverini Martti Kainulainen on tehnyt uransa lehtikuvaajana. Hän kertoi, että ennen digiaikaa kuvat piti kuvausmatkoilla kehittää paikan päällä, joka tarkoitti lähinnä hotellihuoneen kylppäriä. Välineistö viriteltiin kylpyammeen päälle. 

Kuvien kehitykseen käytettävät laitteet ja litkut painoivat noin kolmekymmentä kiloa, lisäksi painoa tuli kameroista ja objektiiveista. Lentäessä matkatavaroiden ylipaino tulee kalliiksi, joten yritettiin päästä halvemmalla. Yksi tapa oli pistää jalka vaa'an alle, toinen oli sen vanhimman ja kyllästyneimmän näköisen virkailijan tiskille meneminen. 

MK kertoi hauskoja juttuja kuvauskeikoista, mutta minulle jäi ainoastaan mieleen, että Lenita Airisto asettui aina kuvattavan joukon keskelle, ettei leikkautuisi pois kuvasta. Ella Eronen retusoi omia kuviaan. M sanoi, että merkittävin kuvauskeikka oli Berliinissä 1989, kun muuri murtui. 

Kävimme tapaamassa äidinkielen opettajaamme Helka Nurmea, joka täytti 31. toukokuuta 98-vuotta. Opettajan muisti pelasi erinomaisesti, eikä hän tuntunut pitävän mitenkään ihmeellisenä sitä, että tulimme käymään, tosin hän tiesi etukäteen tulostamme. Lauloimme hänelle Paratiisin, Karjalan kunnailla ja Olen nähnyt Helga neidin kylvyssä. HK säesti ukulelella. 

Klassikka oli muuttunut. Sinne oli saatu uudet hienot vessat, käytävillä näkyi sohvia, nojatuolia ja jopa riippukeinu. Tiedotukset välkehtivät valotauluilla. Automaatista olisi voinut ostaa suklaapatukan.

Koulussa on urheilulinja. Klassikassa ei voi enää lukea pitkää latinaa tai muinaiskreikkaa (minä en niitä lukenut), mutta  lyhyt latina on edelleen mahdollinen. Latinan ryhmä tekee vuosittain matkan Roomaan. 

Klassikasta kirjoitti ylioppilaiksi 160 opiskelijaa.  Annoimme kolmelle heistä stipendit.

Aikoinaan B-luokka opiskeli ruokalasta tehdyssä tilassa. D-luokkalaiset väittivät viettäneensä lukiolaikansa komerossa.  Enää ei ole luokkia. Sääli.

En ymmärrä miksi fontti vaihtuu kesken kaiken, mutta en osaa tehdä sille mitään. 

Yllä olevan kuva on otettu vanhojenpäivänä ja kuvan on ottanut Timo Reinikainen, minulla on kuvassa lierihattu ja olen asettunut keskelle kuvattavaa joukkoa. 

Riemuylioppilaan puhe

Tässä on puhe, jonka pidin entisen kouluni lakkiaisissa. Kirjailijakollega konsultoi Tampereen yhteiskoulun lukion luovan kirjoittamisen ryhmää puhetta varten. He kirjoittivat hienoja pitkiä tekstejä, mutta otin niistä vain muutamia neuvoja ja muokkasin lyhyeen puheeseen sopiviksi. Kiitos Johanna Hulkko ja oppilaat!

 

Arvoisat opettajat, ylpeät sukulaiset ja ennen kaikkea ihanat uudet ylioppilaat!

En muista, kuka puhui omissa lakkiaisissani vuonna 1975, ja olen unohtanut mistä siellä puhuttiin. Vakuutan, että tekin tulette unohtamaan minut ja puheeni.  En aio puhua pitkään, vaikka meillä eläkeläisillä on taipumusta siihen.

Muistan kyllä, että lakkiaisissa päälläni oli tätimäinen samettimekko ja jaloissani uutuuttaan kiiltävät kengät. Odotin illan juhlia, pelkäsin kompastuvani omiin jalkoihini lakkia hakiessani ja jännitin paljonko rahaa nettoaisin sukulaisilta. Minulla on tallessa kuva, jossa koko luokka seisoo lakkiaspäivänä tämän koulun pihalla. Tytöt jakkupuvuissa, pojat kauluspaidoissa ja puvuissa. Näytämme yhtä aikaa liikuttavan nuorilta ja melkein keski-ikäisiltä.

En omista enää edes ylioppilaslakkia, sillä vielä samana vuonna perheeni saksanpaimenkoira irrotteli hampaillaan lakkini lipan, ja siitä tuli ylioppilasbaskeri. Ehdin käyttää päähinettä vain kerran.

Meille sanottiin, että kyllä nykynuorilla on helppoa, niin aina sanotaan. Ei ollut helppoa! Te olette joutuneet kaiken lisäksi kärsimään korona-ajan ja etäkoulun. Selvisitte siitäkin! Meidän opettajamme olivat aina paikalla luokassa. Emme osanneet arvostaa sitä silloin.

Ihailen teitä, olette fiksuja, kielitaitoisia ja teillä on erinomaiset digitaidot toisin kuin minulla. Kun minulle tulee ongelmia läppärini kanssa, kiroilen, itken ja soitan lapsilleni.

Siitä huolimatta minun pitäisi sanoa teille jotain viisasta ja kohottavaa, kuten mikä on elämän tarkoitus. Olenhan vanha ja minun luulisi tietävän siitä jotakin, vaikka en tiedäkään. Mielestäni paras kuvaus elämän tarkoituksesta löytyy kirjeestä, jonka kirjailija Anton Tšehov kirjoitti vaimolleen kuukautta ennen kuolemaansa ”Sinä kysyt: Mitä elämä on? Se on samaa kuin kysyisi mitä on porkkana. Porkkana on porkkana, ja siitä ei voi sen enempää tietää.”

Elämä on mielestäni elämistä varten, se ei ole pelkkää suorittamista, eikä muiden miellyttämistä. Niihinkin olen sortunut.

Tällä hetkellä teidän tulevaisuutenne ja koko maailman tulevaisuus saattaa vaikuttaa kovin epävarmalta. Te joudutte päättämään, mitä tehdä elämällänne. Joudutte kaiken lisäksi korjaamaan ongelmat, joihin meidän sukupolvemme on syyllinen. Sellaiset pikkupulmat kuten ilmastokriisin.

Löysin Tove Janssonin Muumi-kirjat vasta kuusikymppisenä ja minua lohduttaa Taikatalven Tuu-tikki, joka sanoo "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi". 

Toimittaja Anna-Stina Nykäsen elämässä oli joitakin vuosia sitten paljon menetyksiä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa, että katsoo elämää kuin televisiosarjaa: tämä jakso oli tällainen, seuraava on taas erilainen, tahdon katsoa senkin.

Toivottavasti osaatte nauttia lakkiaisista kertovasta jaksosta.

Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään keski-ikäisiltä ja vanhoilta synttärisankareilta, mitä he sanoisivat 20-vuotiaalle itselleen. Moni heistä kehottaa uskomaan itseensä ja luottamaan siihen, että kaikki tulee menemään hyvin.

Ystäväni kysyi minun puolestani Tampereen yhteiskoulun lukiolaisilta mitä he sanoisivat teille.

Lukiolaiset kehottivat olemaan ylpeitä saavutuksestanne. He varoittivat teitä muuttumasta tylsiksi aikuisiksi. Käskivät unelmoimaan suuresti. Pitämään yhteyttä lukioaikaisiin ystäviinne. He neuvoivat: Älkää pelätkö epäonnistumisia. Nämä nuoret muistuttivat myös, ettei kenenkään tarvitse pärjätä yksin.

Olette taatusti saaneet riittävästi neuvoja vanhemmiltanne ja opettajiltanne, vaikka ette olisi niitä edes pyytäneet. Olen sitä mieltä, että pyytämättä annettu neuvo on moite. Siitä huolimatta haluan sanoa teille: Lukekaa kirjoja, kävelkää metsässä, säilyttäkää lukioaikaiset ystävänne ja pyytäkää tarvittaessa apua.

Muistakaa, että useimmat ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Asia hämärtyy, sillä ystävällinen ihminen ei ole uutinen.

Siirryn nyt syrjään, sillä on teidän vuoronne. Juhlikaa, iloitkaa, olkaa rohkeita ja rakastakaa. Olette nuoria vain kerran!

Hurjasti onnea!

Riemuylioppilas

Lähden huomenna Kuopioon riemuylioppilastapaamiseen. Huomenna järjestetään etkot, varsinainen juhlapäivä on lauantaina. 

On vaikea tunnustaa olevansa niin vanha, että lakkiaisista on kulunut viisikymmentä vuotta. Minulla on sellainen harha, että kun puhutaan 70-luvusta, miellän sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Hämmästelen, kun 1975 syntyneistä tehdään 50-vuotishaastatteluja. Pidän tällä vuosituhannella syntyneitä päiväkotilapsina. 

Huomaamattani on tapahtunut joku outo aikasiirtymä. Ne sopivat elokuviin, mutta ne kuuluvat näköjään myös tosielämään.

Pidän riemuylioppilaiden puheen. Pyysin siskoani kysymään pojaltaan, tuoreelta ylioppilaalta, mitä minun kannattaisi sanoa. Hän toivoi, etten ainakaan puhuisi omista arvosanoistani. En puhu. 

Olen kellottanut puheen, ja se kestää viisi minuuttia. Olen pitänyt puheen useamman kerran kotini seinille ja lopussa minua aina itkettää. Seinät eivät ole osoittaneet liikutuksen merkkejä. On siinä huumoriakin, mutta se ei jaksa toistuvasti naurattaa, tuskin edes hymyilyttää. 

Keräsimme stipendirahaa 670 euroa ja annamme kolme stipendiä, joka sekin itkettää. Sileät setelit suoraan pankista olisivat maksaneet 24 euroa, joten setelit on revitty pankkiautomaatista. 

Käymme viemässä kukkia äidinkielen opettajallemme Helka Nurmelle, jolla on samana päivänä syntymäpäivä. Olisimme kukittaneet luokanvalvojankin, mutta hän ei jaksanut ottaa meitä vastaan.

Juhlissa lakitetaan peräti 160 ylioppilasta. Aion poistua juhlasalista heti oman puheeni jälkeen ja liittyä muiden vanhojen joukkoon. He seuraavat tilaisuutta luokasta käsin. 

Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu, että hyvästelen koluluni vasta nyt lopullisesti.

Vielä keskuudessamme

Olen jättänyt viime aikoina joitakin kirjoja kesken. Niin kävi Neil Hardwickin muistelmateokselle Poistetut kohtaukset. Kirjassa Hardwick miettii kyllästymiseen asti, onko hänet unohdettu tyystin tai mitkä hänen töistään mahdollisesti muistetaan. 

Hän muistelee katkeruudella vaimoaan, josta on eronnut vuosikymmeniä aiemmin ja joka on jo kuollutkin. Muistelmissa on tietenkin namedroppailua ja monen nimen perään on liitetty määre "Ei enää keskuudessamme".

Minulle jäi Poistetuista kohtauksista mieleen, että tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu, mutta ei välttämättä juuri tuossa järjestyksessä. Tämän ajatuksen kirjoitti muistaakseni elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Jean-Luc Godard. Hardwickin muistelmat alkavat lopusta. Siitä kun hän luulee loppunsa koittaneen. 

Neil Hardwickin kirja on ilmeisesti tehnyt minuun kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen. Olisi pitänyt lukea se kokonaan.

Koska minulla ei ollut oikein mitään lukemista ryhdyin lueskelemaan Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa, jonka olin napannut mukaani kirjaston kierrätyshyllystä. Luimme kirjan aikoinaan koulussa. Minulle Havukka-Ahon ajattelija ei ollut kovin vetovoimainen romaani. Mietin, tuntisivatko nykyiset koululaiset sellaisia sanoja kuin jalkarätti, sierrettynyt, makkee, pöllimehtä, piironki, mennä huhtoa jne. 

Kävin eilen katsomassa  vimmaisen elokuvan  Keittiöelämää,  jonka on ohjannut meksikolainen Alonso Ruizpalacios. Keittiöelämää kertoo siitä sekalaisesta joukosta ihmisiä, jotka työskentelevät erään ravintolan keittiössä New Yorkissa. Elokuva perustuu näytelmätekstiin 50-luvulta, ja sijoittuu lähimenneisyyteen ennen kännyköitä. 

Kaikki työntekijät eivät osaa sanaakaan englantia, ja suuri osa työntekijöistä kuuluu paperittomien joukkoon. Nämä ihmiset halutaan nyt häätää pois maasta. Pomo (myös maahanmuuttaja) sanookin yhdelle työntekijälle, että hän aikoo auttaa tätä saamaan paperit, alempi johtaja (maahanmuuttajien lapsi) kertoo, että niin hän sanoo kaikille, sillä se on osa työnjohdollista strategiaa, jolla ihminen saadaan työskentelemään ahkerammin.

Melkoista vilskettä ja suuria tunteita. Elokuvateatterista poistuessa Tampere näytti oudolta, kovin tyhjältä ja hiljaiselta.

Kesä on parasta talvella

Kirjoitan tätä yöpuvussa. Minulle on opetettu, että tähän aikaan pitäisi olla jo siististi vaatetettuna. Mielellään olisi pitänyt käydä jo lenkillä. Sitä ennen olisi voinut leipoa sämpylät. Entä jos joku soittaisi nyt ovikelloa. Mitä asuntoon pyrkijä minusta ajattelisi. Pahimmassa tapauksessa tulija olisi reipas huoltomies, jonka työpäivä olisi käynnistynyt aamuvarhain. Tätä menoa alan toivotella hyviä huomenia puolilta päivin.

Onneksi sataa vettä.  Pystyn ehkä antamaan anteeksi itselleni.

Kävin tiistaina Nokialla Runoraadissa. Tilaisuus järjestettiin rouheisiin tehdasrakennuksiin tehdyssä viehättävässä kahvilassa. Runoraadin vierailijaksi oli pyydetty Nokian oma poika, toimittaja Matti Kuusela, joka osoittautui runotietäjäksi. Vakijäsenet Niina Hakalahti ja Heikki Salo olivat paikalla, illan juonsi Erkki Kiviniemi ja runot luki Eriikka Magnusson, jolla on ihana ääni. 

Minuun kolahti eniten Niina Hakalahden siteeraama Claes Andersson, joka on kirjoittanut, että kesä on parasta talvella. Olen niin samaa mieltä. Monen muunkin asian odottaminen on kiehtovampaa kuin itse tapahtuma.  En pidä kesästä, jolloin pitäisi koko ajan nauttia, käydä festivaaleilla, hoitaa puutarhaa ja ulkoilla. Ai niin, asun kerrostalossa.

Runoraadin yleisössä oli vain muutama mies, mutta useimmat yleisökommentit tulivat miehiltä. Minulla on tapana miettiä, että antaako kommenttini yhtään mitään näille ihmisille. Sitä miettiessä kommenteille varattu aika ehtii mennä ohitse. Miehet olettavat aina, että heidä ajatuksensa ovat tärkeitä. Omistaisimpa keskinkertaisen miehen itsetunnon.

Porrastreeni

Poikani auttoi minua tyhjentämään vinttikomeron. No jäi sinne vielä muutama esine, yhdet rumat talvikengät ja kasa väitöskirjojani. Kiinnostaisiko jotakuta nivelreuman aktiivisuusmittarit ja remissiokriteerit?  Saavat lapset sitten aikanaan hävittää sen mitä jäi.

Vinttikomeron tyhjennys akutisoitui, sillä talon pihalle on hankittu täksi viikoksi roskalava. 

Revimme ensin kaikki tavarat ulos kopista ja sen jälkeen lajittelimme ne kasoihin: säilytetään, roskiin, Konttiin, osa remonttisälästä kelpasi pojalleni. Kiva juosta portaita ylös ja alas, sillä porraskäytävässäni ei ole hissiä. 

On hyvä, että P oli tekemässä luokittelua, muuten koppi olisi edelleen täynnä roinaa. Homman jälkeen oli hikinen, mutta  jotenkin puhdistunut olo.

P on ostanut vanhan mummonmökin ja toi minulle sieltä ryijyn, jonka iäksi ryijyasiantuntijakaverini arveli sata vuotta. Ryijy on erittäin hyväkuntoinen ja siitä tuli minulle makuuhuoneen matto. Buduaarissani on  jotenkin eksoottinen atmosfääri.

Söimme Ratinan ostoskeskuksessa ja sillä aikaa P pesi pyykkinsä itsepalvelupesulassa, pesu vei puoli tuntia, jonka jälkeen hän käytti ne kuivausrummussa, johon kului saman verran aikaa.