I find it all so amusing

Selenastani soi äsken My Way:

I've loved, I've laughed and cried
I've had my fill, my share of losing
And now as tears subside
I find it all so amusing.

Hyvää Uutta Vuotta!

Nainen, joka tietää mitä tahtoo

Siteeraan viimevuotista itseäni:

"Huomenna on taas uudenvuoden aatto. Loput lupaukset ovat tekemättä. Kutsuisin niitä mieluummin tavoitteiksi. Olen luopunut veistoksellisuuden tavoitteesta, tavoitteenani on edelleen syvällisyys. Ensi vuonna kirjoitan vain syvällisistä asioista syvällisesti. Lauseita, joita muut kadehtivat ja kopioivat. "Olisinpa minäkin noin syvällinen!" lukijat huudahtavat kuorossa."

En ole täysin vielä saavuttanut tavoittelemaani syvällisyyden astetta. Kukaan ei kopioi eikä kadehdi lauseitani. On uusien vuositavoitteiden aika:

1, Saada valmiiksi artikkeli, jota koko tiedemaailma odottaa vesi kielellä ja jota olen väkertänyt pitkään mitenkään suuresti edistymättä. Artikkelia tullaan jatkuvasti siteeraamaan kaikissa alani julkaisuissa.
2. Kirjoittaa romaanikäsikirjoitus valmiiksi: olen juuttunut kaulaani myöten sivulle 39.
3. Kehittyä edelleen syvällisyyden ja kauneuden upottavalla kinttupolulla.
4. Ommella syystakin repsottava tasku.
5.Yrittää olla masentumatta ed. mainittujen tavoitteiden vaativuudesta.

Tulevana vuonna loppuu Viita. Käyn jo nyt läpi rankkaa eroprosessia. Tämä vuosi on ollut hiljaista irrottautumista, sillä onhan tapaamisia ollut vain harvakseltaan ja ne ovat olleet lyhytkestoisia.

Nyt kun olen profiloitunut Pekka Haaviston kannattajaksi voin todeta, että hän selvisi hyvin eilisestä YLE:n tentistä. Haavisto ei ole saattanut yliopisto-opiskelujaan loppuun. Ehkä olisi kannatttanut. Toisaalta minäkään en koskaan valmistunut "lupaavasti" alkaneista sähkötekniikan opiskeluistani. Valehtelen aina lääkiksestä valmistumisvuoteni niin, etten itsekään enää ole itsekään varma milloin valmistuin. Myöhemmin olen kunnostautunut muussakin kuin Henry's Pubissa istumisessa. Haavistostahan tässä piti puhua eikä minusta. Hyvä presidentti hänestä tulisi.

Vanha ystävä Jyväskylästä tulee kylään, menemme teatteriin, katsomme ilotulitusta (ehkä saamme lisää seuraakin) teemme ruokaa. Kuubassa heitettiin vanha vuosi ulos ovesta symbolisen vesisankollisen muodossa.

Viikonlopun runo on kopioitu Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelmasta Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY 2004)

Ennen kuin ehdin ajatella tarkasti,
olemme kiivenneet korkealle puuhun.
Näköalapaikalta voi katsoa minne silmä kantaa,
ei kovin kauaksi, käsivarren mitan päässä
perspektiivi horjuu jo. Ilmassa  on jotain
epäilyttävää, se lipuu sormien välistä.
Kuka voi pidellä kiinni kun painovoima kutsuu.
                                  Kun on aika hypätä, teen sen yksin.
Heitän hiukset taaksepäin, laskuvarjoksi
joka leiskauttaa turvaan.
                                   Selviän hengissä, putoan jalat edellä
maan pinnalle ja kävelen pois. Nikama nikamalta
murskautuu maa poluksi ja joku sanoo:
Tuolla kävelee nainen, joka tietää mitä tahtoo.
                                   Eikä hän tiedä vielä mitään.

Rouva presidentin yliaktiivinen rakko

Suuntasin eilen töistä junalla Helsinkiin kulttuuria harrastamaan. Eräs FB-puolituttu aktiivinen henkilö oli järjestänyt Pekka Haaviston tueksi tilaisuuden, jossa tämä Suomen seuraava presidentti kertoi meille, että kulttuuri on tärkeää. Samalla näimme kelvollista suomalaista nykyteatteria. Haavisto näytti jotenkin pienemmältä ja vaatimattomammalta, kuin olin kuvitellut. Hänen puolisonsa vaikutti nuorelta, ketterältä ja vikkelältä. Edellä mainittuja adjektiiveja en oikein pysty perustelemaan. Onko mies kotonaan presidenttiehdokkaan vieressä? Teatterin lämpiössä viheriäisen näköiset naiset (miehiä oli vain muutama) nauttivat sivistyneesti viinilasillisistaan. Kannattaako Haavistoa kannattaa? Mitä oikeastaan tiedän hänestä? Painava vastuu istuu hartoillani. Suunnittelin laittavani rintapieleen Haavisto-pinssin ja käyväni kättelemässä miestä. Olisin sanonut hänelle nimeni ja sen, että meitä on Tampereella monta samannimistä, että tietää kutsua oikean Heidin linnan juhliin.

Jos minusta tulisi presidenttiehdokas, olisin kuuluisa siitä, että seison vessajonoissa. Käyn nimittäin aina varmuuden vuoksi vessassa näytelmän väliajalla. Naistenvessassa voisin hyvin tehdä vaalityötä ja antaa paikkani jonossa yhdestä äänestä per ohittaja. Varmuuden vuoksi vessassa käymisestä voi saada yliaktiivisen rakon. Presidentti, jolla on yliaktiivinen rakko on maan kannalta turvallisuusriski, kyttää vain sopivia mukavuuslaitoksia, pyytää anteeksi kesken uudenvuodenpuheen ja käväisee toiletissa.

Kävin jo toista kertaa tänä syksynä Kansallisteatterissa, ensin kävin siis katsomassa HOMOA! ja sitten homoa, tai oikeastaan näytelmää Pikkujättiläinen. Näytelmän oli kirjoittanut ja ohjannut Katja Krohn. HOMO oli pateettinen tragikomedia bändeineen ja tähtinäyttelijöineen. Pikkujättiläinen oli tyystin erilainen näytelmä, pienimuotoisempi ja esitettiinkin pienellä näyttämöllä. Näytelmässä viuhtoivat kaltaiseni keskiluokkaiset korkeasti koulutetut henkilöt, joilla ura oli välillä mennyt ohi ihmissuhteiden, varsinkin niiden tärkeimpien. Loppu oli kuin oopperaa, nehän aina huipentuvat jonkun kuolemaan. Näyttelijät olivat ammattitaitoisia, eniten ihmisiltä tuntuivat uusperheen poika, elämänsä kanssa hukassa oleva Karo (Samuli Niittymäki) ja sympaattinen miehisesti omakotitaloa rakentava uusperheen isä (Antti Pääkkönen). Näytelmässä sivuttiin tieteen ja liike-elämän etiikkaa, eläinaktivimia, uusperheen arkea, sotkuisia ihmissuhteita.

Psykiatri Matti Huttunen totesi Lääkärilehdessä, että ihmisestä kertoo paljon, miten hän puhuu muista. Keskustelimme asiasta työpaikan puoliautiossa kahvipöydässä (lähes kaikki ovat lomalla, heille voi tulla maanantaina yllätyksenä, että olemme syöneet kaikki suklaakonvehtit). Minusta aina tuntuu, että olen ilkeä ihminen. H kuitenkin väitti, etten puhu pahaa muista. Olisiko niin (Matti Huttusta vapaasti muistista siteeraten), että ilkeys erottaa ihmiset toisistaan ja myrkyttää ilmapiirin ja huumori taas yhdistää ja saa meidät sankarilääkärit ja hoitajat jaksamaan. Toisaalta joskus on pakko purkaa v-tusta. Yleensä se tapahtuu huumorin keinoin.

Siskoni on saanut sähköt takaisin. Episodin seurauksena heidän katastrofivalmiutensa on noussut uusiin sfääreihin: taloon on hankittu kymmenittäin kynttilöitä, pari öljylamppua ja paristoilla toimiva radio. Minulla sellainen soi taustalla tälläkin hetkellä: ihana Selena, Neuvostoliiton lahja universumin radionkuuntelijoille. Kuuntelen sitä päivittäin, enkä edes muista milloin vaihdoin siihen patterit.

Täydellinen pipo

Etsin täydellistä pipoa. Ostin harmaan paksun neulemyssyn ja olin varsin tyytyväinen. Puin myssyn päähäni ja sulloin pyöräilykypärän päällimmäiseksi. Kypärän hihna ei millään meinannut ylettyä kiinni, kurkkua kuristi, kaulasuonteni verenkierto tyrehtyi ja pyörryin eteisen lattialle. Hengenpelastajakissa Kerttu ryntäsi avaamaan hihnan ja tulin tajuihini. Ehdin nähdä peilistä naisen, jonka valtavaa päätä koristi pikkuruinen korkealla keikkuva harmaa kypärä.

Seuraava ostos oli musta ohut yksinkertainen pipo, joka mahtui erinomaisesti kypärän alle. Ilman kypärää myssy hivuttautui hiljalleen ylös kohti taivaankantta. Päälaellani sojotti tyhjä suippo uloke.Näytin Smurffilta.

Viimeinen ostokseni on Stockmannilta, maksoi neulepipoksi kohtalaisen paljon. Kysyin myyjältä, miksi hinta oli korkeampi kuin muissa myssyissä. Hattu on neulottu osittain opossumista. Oliko ostokseni eettisesti arveluttava? Pitikö söpö otus tappaa pipon vuoksi? Myssy oli laivattu tänne Uudesta Seelannista asti. Kadotan sen viimeistään uutena vuotena.

Ostin huomiseksi junaliput Helsinkiin. Lippuautomaatin kosketusnäyttö vaati juuri sen oikean kosketuksen. Sain liput viiden minuutin ähräyksen jälkeen. Aion tehdä Pekka Haavistosta presidentin katsomalla Kansallisteatterissa näytelmän Pikkujättiläinen. Maksan lipusta viisi euroa enemmän kuin hinta normaalisti on ja sillä vitosella Haavistosta tulee seuraava presidenttimme. Suomesta tulee suvaitsevainen, valoisa, leppoisa ja auvoisa pieni maa.

Kuvassa potilaalta saamani yrtti. Yritän veikata kuinka kauan pystyn pitämään se hengissä (siis kasvin).

Kauimpana kesästä

Huitaisin aamulla ulos ilman sadevaatteita.Vetinen tuuli tuuppi minua kohti työpaikkaa. Ulkovaatteet kuivuivat patterilla päivän ajan. Kotiin ajaessa jouduin halkomaan pyörälläni vastatuuleen. Kotona huomasin, että unohdin aamulla viedä roskiksen ja että unohdin töihin potilaaltani saamani kukkapuketin. Mies sanoi, että kukkaa on kylvetettävä kerran viikossa, se lienee siis orkidea (tai marketin tarjoushyasintti).  Paketti oli painava. Saan harvoin kukkia potilailta. Tämän miehen hyväksi en ollut tehnyt mitään erityistä. Olisin kyllä voinut, sillä olen aina pitänyt hänestä. Nyt on vaikea heittää häntä "hoidonporrastuksen mukaisesti avohoitoon". Se olisi ollut vaikeaa ilman kukkaakin.

Otin porraskuvan eilen Pyynikiltä.

Ulkoa kantautuu tuulen vingahtelua, pisarat hakkaavat hilpeästi ikkunalautaa selkäni takana. Voisin pitää tästä, jollei tarvitsisi miettiä: mitä tämä tarkoittaa? Syysmyrsy joulukuussa. Siskoni perheeltä menivät sähköt toissayönä, kännykkät eivät toimineet, nyt yhteys ulkomaailmaan on palannut, mutta kahvi on keitettävä Trangialla. Vesi lorisee hanoista, se vain sattuu olemaan kylmää. Sisko miehineen osti pattereilla toimivan radion lomapäivien viihteeksi. Ei ole kotiteatterista iloa ilman sähkövirtaa. Aikuisnäön runtelemilla silmillään he eivät tahdo nähdä lukea kynttelinvalossa. 17-vuotias poika siirtyi mummolaan evakkoon joululahjaksi saamansa läppärin kera.

Neuloin kolmena lomapäivänä kahdet villasukat ja luin kaksi kirjaa. Kumpaakaan teosta en oikein olisi halunnut lukea. Ensin luin islantilaisen Arnaldur Indriasonin dekkarin Haudanhiljaista. Dekkari oli hyvä, tarina kulki kahdessa aikatasossa. Kirjan sankari poliisi Erlendur oli tietysti epäonnistunut avioliitossaan ja asui yksinään.  Kirja käsitteli perheväkivaltaa (ratkottiin 50 vanhan luurangon salaisuutta) sekä huumeita (Erlendurin tytär). Karua. Olen kerran vieraillut Islannissa ja hurmaantunut tuosta puuttomasta saaresta, jossa ei koskaan tiennyt onko vesi lämpäreessä kuumaa vai kylmää. Kirjassa ei kerrottu upeasta omalaatuisesta luonnosta tai uskomattomasta Reykjavikin kaupungista, jonka yöelämä oli hillitöntä. Satuin asustamaan siellä muutaman päivän paikallisen "taiteiden yö"- tapahtuman aikaan. Kaupunki oli sievä pikkuisine puutaloineen, jotka lähempää katsottuna oli rakennettu aaltopellistä. Suihkussa tuoksahti hennosti rikille. Kirja lähes turmeli idyllin.

Toinen lukemani romaani kertoi Afrikasta: Elina Hirvosen kehuttu Kauimpana kuolemasta. En olisi halunnut tietää tuota kaikkea tuolta mantereelta. Fiktiossa on melkein vaikeampi sulattaa vääryyttä kuin dokumentaarisessa tekstissä. Jos olette kovin herkkiä niin älkää lukeko. Muuten voin sanoa, että kirja oli hieno lukukokemus. Jäin vain miettimään kirjan lopussa olevaa lausetta, jossa romaani oli omistettu eräälle sen henkilölle. Lause jäi vaivaamaan minua. Se oli ehkä tarkoituskin. Kirjassa heitetään kysymys; mikä on kauimpana kuolemasta? Vastaukseksi tarjotaan lentokoneiden istuintaskun kiiltäväpintaisia lehtiä. Mikä muu voisi olla sitä? Idea Park, Stockman, joku gourmet ravintola, niiden yhteydessä ei kuolema tunge tajuntaan, se vääjäämätön ihmispolon määränpää unohtuu.  Sitäpaitsi niissä kuoleminen olisi suorastaan mautonta. Asiakkaiden ostofiilikset tai ruokahalu olisi piloilla.

Allaoleva kuvaa puuta lenkkini varrelta. Leikin kuvankäsittelyohjelmalla.

Enemmän suolaa

Lapsena kotona syötiin uuniohrapuuroa,  joka tehtiin punaiseen maitoon ja jota haudutettiin uunissa pitkään. Puuro ei ollut siis mitään pikaruokaa, mutta sitä oli helppo tehdä: maitoa, voita, suolaa ja rikottuja ohraryynejä sekoitettiin ja paistettiin voilla voidellussa uunivuoassa. Äiti oli valmistanut  tuota herkkua jouluksi, ohje oli tällä kertaa joltain majoituslaitokselta. Siihen oli lisätty kaksi desiä kuohukermaa, alkuperäiseen ohjeeseen kermaa oli käsketty laittaa kuusi desiä. Tämä ylen kevennetty versiokin oli ihanaa. Puuro nautittiin tietysti sekahedelmäsopan kera.

Mummolassa voin päälle ripoteltiin suolaa. Ruoka oli niin suolaista, että hikikarpalot nousivat otsalle. Kun T:n kanssa kävimme ensimmäistä kertaa mummolassa, olin jo varoittanut ruoan suolaisuudesta. Kun saimme paistilautaset eteemme, olimme kuolla nauruun. En ole missään nauttinut yhtä suolaista sapuskaa. Mummo sairastui vanhoilla päivillään diabetekseen, tästä syystä hän ei voinut syödä mandariineja, mutta erilaisia levonnaisia hän nautti hyvällä ruokahalulla. Margariineja tai ruokaöljyjä ei siihen huusholliin ostettu. Salaatinkastike tehtiin kuohukermasta ja kovaksi keitetystä munasta. Mummo kuoli 89-vuotiaana.

Vanhemmiten isovanhemmat muuttivat maalaistalosta keskelle kirkonkylää. Vaarilla oli parkinsonin tauti, ja hän hoiti kuntoaan lenkkeilemällä joka päivä kahdesti rivitalon ympäri. Mummo oli hienosta talosta ja oli joutunut pientilan emännäksi. Hän oli vaaria fiinimpi ja osoitti sen päivittäin. Vaarin sänky ja petivaatteet olivat vaatimattomammat, mutta ei se tuntunut häntä vaivaavan. Vaari oli vuosien saatossa lopettanut mummon juttujen kuuntelemisen. Mummo olisi halunnut isästäni papin. Mummo sanoi, että hänestä olisi toisissa olosuhteissa tullut sisustusarkkitehti. Mistäpä tuon tietää ehkä olisi tullutkin, jos olisi syntynyt toiseen aikaan ja toiseen paikkaan.

Pohjois-Savossa keitettiin sian teurastuksen jälkeen mykyrokkaa. Soppaa varten valmistettiin ruisjauhoista ja verestä kikkaroita, jotka kypsyivät keittoliemessä, muita ainesosia olivat liha, erilaiset sisäelimet ja perunat. 

Haluaisin ulos, mutta vettä sataa lähes kaatamalla. Elämäni ensimmäinen vesisadejoulu. Muistan yhden lapsuuden joulun mummolassa, tuolloin pakkasta oli 40 astetta. Sähköjä ei vielä ollut, aikuiset heräilivät keskellä yötä käynnistämään autoa. Kinkku ja laatikot oli valmistettu puu-uunissa. Katosta roikkui sihisevä lamppu, josta levisi sinertävä valo, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin asti. Veranta kopisi kun puita kannettiin sisään. Nurkista kuului pakkasen pauke.

Nyt pitäisi lähteä ulos. Pitänee kaivaa sadevermeet esille. Radiossa käskettiin varoa kaatuvia puita. Taidan uhmata käskyä ja painua Pyynikille. Yllä kuva jälkikasvuni lapsena tekemistä joulukoristeista.

Nyt on kaikkein hartain osa joulua ohi. Voin liittää tähän monen tunteman Arto Mellerin runon. Minusta se on liikuttava:

SE POIKA

Se poika jonka kynnenaluset aina likaiset,
jonka tukka aina harotti silmillä,
se poika söi liitua, joi mustetta,
                irvisti aina kun opettaja
käänsi selkänsä näyttääkseen kartalta
mihin laski Längelmäveden reitti, mihin
                Ruotsi rajoittui, se poika
irvisti ja söi liitua ja joi mustetta
                päälle.
Välitunnilla halkopinon takana
se suunnitteli piirtävänsä maailman suurimman
                vitunkuvan, pesäpallokentän
kokoisen, ja kalkilla rajat.
Paskaojaan se putosi keväällä
                 vyötäisiään myöten
mutta ei itkenyt. Se poika.
Se kuvitteli että aurinko kuivattaisi sen housut,
                 ne ainoat. Se poika.