Lähde kaakkoon!

Olen ihmetellyt, mistä väliaikaisasuntoni outo pistävä haju tulee. Tuoksukynttilästä! Se on kummallinen viininpunainen geeli lasissa, jota yksi kaveri luuli drinkiksi. Keskellä sojottaa lanka, josta sen saattaa arvella kynttiläksi.

Väistöasuntoni läheisyydessä sijaitsee  kampaamo, jossa toimii hårologi. Liikkeen ikkunassa mainitaan, että sieltä voisi saada hiusmineraalianalyysin tai microkameratutkimuksen. Hårologin tuolissa istuu usein joku mummo permanenttirullat päässään.

Huomasin, että tässä talossa asuu eräs munuaislääkäri. Aikoinaan on kuulemma kutsuttu kirjoitusvirhekirjeellä potilaita munauspoliklinikalle.

Pyynikin munkkikahvilassa nuori nainen istui juomassa kahvia ja lataamassa kännykkäänsä. Kännykkä komensi: "Lähde kaakkoon!" Nainen mykisti nolona laitteen, eikä totellut vaan jäi nauttimaan kahvistaan.

Kirjoitimme kahvilassa kahden kirjoitusystävän kanssa. Laitoimme kännykän hälyttämään, naputtelimme tekstiä puoli tuntia ja pidimme juttelutauon. Alkuun oli sellainen olo, ettei ole mitään kirjoitettavaa, mutta eihän siinä viitsinyt istua toimettomana ja hiljalleen jotain alkoi syntyä. Tuotoksen laatu on eri asia.

Nyt minulla on idea, joka koostuu sanomalehtiuutisesta ja väistöasuntoani vastapäätä seisovasta kerrostalosta tai oikestaan yhdestä ikkunasta, jonka eteen ei ole pimeälläkään vedetty verhoja.

Huumorintajuinen asunto

Kun on työviikosta väsynyt, television katselu on ainoa työ, jota jaksaa tehdä, syömisen lisäksi.

Katsoin eilen tanskalaista sisustusohjelmaa, jossa kolme asiantuntijaa valitsi ehdokkaita Tanskan kauneimmaksi kodiksi. Yleisö tekee lopullisen päätöksen.

Ehdolla oli kolme asuntoa: persoonallinen kirpputorilöydöillä kalustettu, huumorilla sisustettu yksinhuoltajaäidin koti, valkoisella sisustettu äveriään perheen remontoima vanha maalaistalo ja virtaviivainen arkkitehdin suunnittelema moderni talo, jossa asui vanhempi pariskunta. Viimeksi mainittu voitti, pidin itse ensimmäisestä (se sai vähiten pisteitä). Voittajatalo oli matala vaaleasta tiilestä rakennettu kalsea pömpeli, jonka yhteinäisiä tiloja oli yritetty erotella repsottavilla raidallisilla verhoilla. Moderniin ympäristöön oli rahdattu rumia vanhoja huonekaluja ja maisematauluja. Asiantuntijoiden ja maallikkojen maku on kaukana toisistaan (eivät asiantuntijatkaan kalustuksesta pitäneet).

Odotan sitä, että sisusajien villitys käyttää pelkkää valkoista väriä, menisi ohi. Eihän näissä Ikean-valkoisissa asunnoissa uskalla edes istua mihinkään. 

Hesarista sain eilen lukea, että vanhuksia huijataan.

Huijari pysähtyi bussipysäkillä seisovan vanhuksen viereen ja huikkasi "Hei! Voin viedä sinut kotiin". Vanhus ei kehdannut sanoa, ettei muistanut autoilijaa, vaan kiipesi naisen kyytiin. Kuski sanoi, ettei muista vanhuksen osoitetta, kysyi sitä, vei vanhuksen kotiin ja myi matkalla tälle housut ja yritti vielä lopuksi lainata rahaa (ei saanut).

Lehdessä sanotaan, että tapauksia on enemmän, sillä iäkkäät ihmiset eivät kehtaa tunnustaa, että heitä on huijattu. Kuka kehtaisi? Missä vaiheessa ihmisestä tulee holhottava vanhus? Onko Jörn Donner sitä tai Aira Samulin? Jotenkin vanhuksista uutisointi tuntuu alentavalta.

Allekirjoitus

Vielä jokin aika sitten sairaskertomustekstit tulivat lääkärin allekirjoitettaviksi ihan konkreettisesti paperilla ja jokainen raapusti tekstin perään jonkun harakanvarpaan, josta ei saanut mitään selvää. Nykyään allekirjoitukset tehdään sähköisesti. Miten sähköllä voi allekirjoittaa? Sähköllä lämmitetään, vatkataan kermavaahtoa ja taistellaan pimeää vastaan.

Järjestelmän yläpalkissa sijaitsee muistilista, jota pitää napauttaa tiuhaan, muuten joutuu sinne kertyvän tekstin kanssa vaikeuksiin. Enää ei edes epämääräinen paperipino varoita tulevasta katastrofista. Huitelet vaan lisää tekstiä, kunnes sitä löpinää on kertynyt viisikymmentä sivua luettavaksi.

Pitää napsauttaa mielellään päivittäin muistilistaa ja muistilistasta vielä henkilökohtaista muistilistaa ja sitten sitä napsuttelua ja odottelua riittää.

Tänään napsutellessani huomasin, että erään potilaan tablettien annosteluun oli tullut virhe, jonka mukaan tabletti pitäisi niellä 1330 kertaa vuorokaudessa. Lääke tulisi ottaa kerran minuutissa sekä valveilla että nukkuessa (itseasiassa rauhalliseen yöuneen jäisi kuitenkin 110 minuuttia). Koska lääke olisi hyvä ottaa ruoan kanssa niin melkoista syömistäkin se vaatisi. Tuollaista ohjetta ei noudattaisi edes opettaja tai insinööri.

Välillä tekisi mieli käpertyä työpaikan kahvihuoneen nurkkaan parkumaan, kun kaikki kysyvät jotakin ja haluavat minulta kaikenlaista ja luulevat tai toivovat, että minä tiedän vastaukset. Siltä parkumistieltä ei olisi paluuta luotettavaksi ammattilaiseksi.

Paska teksti ja kuivuva keittiö

Söpö punainen kuivuri on puhkunut keittiössäni viisi viikkoa. Vuoden päästä joku firman mies alkaa ihmetellä "Missä se punainen puhallin on?"

Siinä vaiheessa olen unohtanut missä oikeasti asun ja Kerttu on kotiutunut lopullisesti mikroaaltouunin päälle.

Muutin tavarani väistöasuntoon pääasiassa pyörän tarakalla, paluumuuttoon tarvitsen Nääs muuttopalveluiden suurimman auton (sellainen muuttofirma on ihan oikeasti, googlasin). Siirryn tänne tavara kerrallaan. Olen ostanut kirjojakin ja tuonut kirjaston "tuo ja vie"- hyllystä, viimeksi Henrik Tikkasta (Yrjönkatu).

Laura Lehtola (oli samassa kirjoittajaryhmässä) julkaisi romaanin Pelkääjän paikalla (erinomainen nimi). Kirja arvosteltiin eilisessä Hesarissa: kehuttiin sujuvaa kieltä, mutta tarinan sanottiin olevan turhan arvattava.

Oriveden kurssilla toissa kesänä, vai oliko se edellisenä Miina Supinen sanoi, että tekstini on yllättävän tavanomainen. En tiedä mitä hän tarkoitti yllättävällä. Minulla ei ole kummoista mielikuvitusta, kaikki syntyy ihan tavallisista jutuista, joita vaan liioittelen. Miina Supinen on luultavammin oikeassa.

Käsikirjoitus on kuutena päivänä viikossa täysi paska ja yhtenä päivänä jossain määrin kelvollinen.

Betoni kuivuu senttimetrin viikossa.

Ilman

Luin lehdestä, että neljä prosenttia ihmisistä on täysin amusikaalisia. He tunnistavat kappaleet vain sanojen perusteella.

Katsoin Teemalta ohjelmaa Kaija Saariahosta, joka sanoi kärsivänsä kuunnellessaan omia sävellyksiään konsertissa. Hän säälii kuulijoita, jotka joutuvat istumaan paikoillaan yli kaksi tuntia seuratessaan naisen itsensä säveltämää oopperaa "Kaukainen rakkaus".

Näin kerran Kaija Saariahon Pariisissa: pieni hauraan näköinen nainen.

Voin kuvitella, että amusikaaliselle ihmiselle konsertin seuraaminen on piinallista. Tunnen fiksuja ihmisiä, jotka eivät erityisemmin piittaa musiikista. Laulutaitaito on eri asia: laulutaidoton voi olla musikaalinen, kyse liian jäykästä kurkunpäästä tai jotain vastaavaa. Kaikki kuulemma oppivat laulamaan.

Olin kerran Valamossa kirjoituskurssilla samaan aikaan kun siellä järjestettiin laulukurssi laulutaidottomille. Kurssilaiset kokoontuivat majoituspaikkaan laulamaan ja aina laulu loppui samaan kohtaan. En enää muista mikä kappale oli kyseessä. Kannattaa välttää.

Väitöskirjaohjaajani on lukenut vain yhden fiktiivisen teoksen. Silti pidän hänen seurastaan. On vaikea ymmärtää, miten joku voi elää ilman kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta, elokuvia ja teatteria.  Joku toinen ajattelee, miten joku voi elää ilman jääkiekkoa. Jos joku pärjää ilman penkkiurheilua niin toinen kestää arkea ja juhlaa ilman teatteria.

Silti mietityttää ilman kaunokirjallisuutta ja musiikkia eläminen.

Täällä ovat syöneet tamperelaiset!

Vierailin eilen Viialassa. Olen tuntenut isäntäpariskunnan yli kaksikymmentä vuotta, joten ehkä ensivierailu oli paikallaan. Tutustuin heihin juhannuksena, kun he tulivat yllättäen meille  siskonsa  seurassa. Sellainen oli vielä tuolloin mahdollista. He muistavat, miten ketterästi poikamme kiipesi keittiön kaapin päälle, otti yläkaapista rasian, jossa säilytettiin keksejä ja sanoi:

 - Älkää kertoko äidille.

Keskustelu lainehti ruoan ja viinin ääressä asiasta toiseen. Olimme kaikesta samaa mieltä ja ihmettelimme ihmisiä, jotka ovat eri mieltä. Me emme heitä tunne eli elämme kuuluisassa kuplassa.

Keskustelimme myös Venäjästä. Olen viime aikoina muistellut sairaanhoitajaa, jonka siskon entinen mies teki kaikenlaista hämäräpuuhaa Venäjällä. Hän ei ollut entisen sukunsa erityisessä suosiossa. Mies löydettiin lopulta tapettuna jostain päin Venäjää. Hänen päänsä oli leikattu irti. Eräänä aamuna sairaanhoitaja tuli töihin ja hihkaisi:

- Pää on löytynyt!

Facebookissa levitetään kuvaa tyhjästä junavaunusta. Vaunu on roskainen, ruokapakkaukset pursuavat roskisten ulkopuolelle. Kuvan alla lukee "Pakolaiset ovat matkustaneet tässä!" kuvaa on kommentoitu tähän tapaan "Ne ovat sikoja!"

Kuvan voima on hämmästyttävä, omaa mielipidettä voidaan vahvistaa kuvalla, joka ei oikeasti todista mitään. Yhtä hyvin voisi todisteeksi liittää kuvan Tampereelta mäkkärin nurkalta: "Täällä ovat pakolaiset syöneet!"