sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Monotanssit 2

Kansakoulussa Tarja hiihti siskonsa vanhoilla liian pitkillä puusuksilla. Sukset olivat merkiltään Järviset. Ne tuntuivat olevan eriparia ja pyrkivät jatkuvasti ristiin. Sauvat olivat niin pitkät, että Tarja ei saanut pieniä lapaskäsiään kunnolla pistettyä niille tarkoitettuihin lenksuihin. Monot ja siteet eivät sopineet kunnolla yhteen ja sukset irtosivat tuon tuosta. Jatkuvasti Tarja rämpi lumihangessa karannutta suksea hakemassa. Hiki valui pitkin selkää. Suksien pohjiin kertyi paksu kerros painavaa märkää lunta.

Koulun hiihtokilpailut olivat talven merkittävin tapahtuma. Hiihdettävä matka oli kaksi kilometriä. Aamulla Tarja valitti äidille vatsakipua, äiti ei armahtanut, vaan kouluun oli mentävä. Tarja lähti sivakoimaan toiseksi viimeisenä, ensimmäisen sadan metrin aikana, myöhemmin lähtenyt, luokan pulskin tyttö ohitti Tarjan. Tyttö huusi kovaan ääneen ”Latua!”. Tarja väisti ladun viereen ja samalla toinen suksi irtosi. Viiden minuutin taistelun jälkeen Tarja sai suksen takaisin jalkaansa. Kahden kilometrin matkalla suksi irtosi yhteensä kuusi kertaa. Jyrkässä mäessä Tarja kaatui mahalleen, suksien ja sauvojen sekä raajojen järjestykseen kokoaminen vei pitkään. Kun Tarja saapui maaliin, odottamassa oli enää Tarjan hiihtohullu opettaja, ajaksi napsahti tunti ja 15 minuuttia. Kuuma mehu ja keksit oli jo viety pois. Voimistelu- ja urheilunumeroksi Tarja sai kuutosen.

Tarja päätti, että aikuisena ei laittaisi koskaan suksia jalkaansa ja tämä päätös myös piti. Suomessa on vaikea olla hiihtämättä. Tämän maan kansalaisten kuntoa on perinteisesti rakennettu hiihdolla. Työkaverit vertailivat hiihtokilometrejä, innokkaimmat lähtivät ladulle heti kun ensimmäinen lumihiutale leijui taivaalta ja viimeiset kilometrinsä he hiihtivät puoliksi nurmella.

Hiihtokammoinen Tarja pärjäsi jotenkuten kunnes kaverit alkoivat tehdä Saariselän hiihtoreissuja. Joka kevät he lähtivät pohjoiseen. Kahvihuoneessa he naureskelivat pohjoisen sattumuksille, yleinen periaate kylläkin kuului olevan, ettei napapiirin takaisia tapahtumia etelässä muisteltu, ei ainakaan ääneen.

Työkaverit kertoivat Tarjalle, ettei hiihtäminen pohjoisessa olisi välttämätöntä. Tärkeintä olivat monotanssit, jonne monet hiihtivät, mutta tulivat sukset taksin katolla takaisin majapaikkaan. Seuraavana keväänä Tarjakin lähti mukaan. Matka Saariselälle taittui bussilla, jossa soi Souvarien Lapinhumppa. Kaverukset asettuivat hotelli Laanihoviin. Koko porukka pukeutui hiihtoasuihin ja veti jalkoihinsa monot. Tarja oli hankkinut punaisen hiihtoasun, jota voisi käyttää myöhemmin lenkkiasuna. Monot hän lainasi siskoltaan, ne olivat liian suuret, mutta kun niihin laittoi paksut villasukat, niin kyllä ne kelpasivat. Naiset lähtivät kuuluisiin monotansseihin. Naisjoukko raivasi tiensä täpötäyden ravintolan baaritiskille ja tilasi juotavat. Tarja osti ison lasillisen makeaa päärynäsiideriä. Ravintolan nurkassa bändi veti Kultaista nuoruutta. Tanssilattia oli niin täynnä, että hiihtoasut pitivät sihisevää ääntä hankautuessaan toisiaan vasten.

Tarjaa haettiin heti tanssiin. Miehellä oli sininen hiihtopuku ja harmaat monot. Nimettömässä kiilteli sormus. Monoilla tanssiminen oli alkuun hankalaa, mutta pian siihen tottui. Mies saattoi Tarjan takaisin työkaverien luo. Heti Tarjaa lähestyi mies harmaassa hiihtopuvussa ja Tarjaa vietiin monohumppaan. Hetkeäkään Tarja ei saanut levätä, vienti oli hirmuinen. Kokeneimmat monotanssien kävijät sanoivat, että punainen väri oli atrappi, johon miehet tarttuivat kuin kala vieheeseen. Illalla naiset kävivät vielä Tunturihotellissa. He laittoivat päälleen parastaan, siellä suosio ei silti ollut kovin kaksinen.

Seuraavana päivänä he taas riensivät monotansseihin. Ravintolassa tuoksuivat kosteat hiihtovaatteet ja havuvesi. Tarja keinui punaisessa urheiluasussaan ja liian suurissa monoissaan parketilla joka ainoan kappaleen. Kävi hän kerran vessassa ja silloinkin kavaljeeri odotteli Tarjaa oven ulkopuolella.

Nyt Tarja on käynyt Saariselällä jo kymmenenä perättäisenä talvena, hän on ostanut kahdet omat monot, ensimmäiset kuluivat monotansseissa kolmessa vuodessa puhki, nämä viimeisimmät laadukkaat monot ovat kestäneet seitsemän vuotta. Joka kevät Tarja ostaa uuden punaisen hiihtopuvun.

Lupaustaan hän ei ole pettänyt: suksia hän ei ole jalkaansa laittanut, eikä laita.

7 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Hauska! Ja optimistinen.

Heidi kirjoitti...

Kiitos. Eivät aina taida juttuni olla optimistisia.

Erja kirjoitti...

Kiva tarina, alun hiihtokuvauksessa oli jotain kamalan tuttua, siis omakohtaisesti koettua.

Heidi kirjoitti...

Taitaa olla aika lailla kollektiivinen kokemus, paitsi tietysti niille, jotka noissa mittelöissä pärjäsivät.

Pitäisi muuten lukea hajuvesi, eikä havuvesi, en viitsi korjata, sillä jostain syystä fontti menee sen jälkeen pienen pieneksi.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos hauskasta tarinasta! NIIN tuttua tuo alun kuvaus koulun liikuntatunneilta talviseen aikaan. Monta vuotta minäkin inhosin hiihtämistä kyseisten kokemusten jälkeen, mutta olen päässyt inhoni kanssa sopimukseen ja nykyään tykkään hiihtää! Monotansseissa en kylläkään ole koskaan käynyt, joten jotain on vielä kokematta...

t. Niini

Top Safaris kirjoitti...

hauska kertomus! Saisikos luvan laittaa linkin tähän Laanihovin sivuilta? T. monotanssien väki

Heidi kirjoitti...

Ilman muuta saa!