Minua ei lapsena kummemmin kannustettu. Kukaan ei sanonut, että olet hyvä. Silloisessa kasvatusilmapiirissä keskityttiin virheisiin. Olen toistuvasti hämmästellyt sitä miten hyvin olen kaikesta huolimatta pärjännyt ja pitänyt syynä sitä, että ihmiset eivät tajua miten tyhmä oikeasti olen. Tarvitsen toistuvia onnistumisruiskeita elääkseni. En ole riittävän hyvä itselleni ilman niitä.
Eräs nuori henkilö kritisoi nykyajan tapaa kannustaa lapsia ylettömästi . Sitten kun kehuttu lapsi on parikymppinen, iskee todellisuus vasten kasvoja. Opiskelupaikan ovet eivät aukeakaan itsestään, eikä positiivista palautetta enää satele joka suunnasta.
Olemme Viidassa pohtineet kritiikkiä, miten vaikea positiivista kritiikkiä on ottaa vastaan, negatiivista siellä jaetaan vähän. Olen oppinut tulkitsemaan hiljaisuutta, jos joku pitää tekstejäni roskana niin hän ei vaivaudu sanomaan mitään. Tiedän muutenkin vikani, en ole mikään kielivirtuoosi ja kadehtien luen muiden lyyrisiä tekstejä. Näytin aiemmin äidilleni kolumnejani, mutta kun palaute oli "ihan kiva", en halunnut enää sukulaisarviota teksteistäni. Toisaalta tekstin arvioiminen ei ole helppoa. Omat kritiikkini ovat tasoa "minä tykkään tästä".
Minun ei onneksi tarvitse ansaita kirjoittamisella, kuolisin todennäköisesti nälkään. Kirjoitan niin kauan kuin saan siitä iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti