Kekkonen, Kekkonen,Kekkonen

Tarja Halosen Suomeen syntyvän lapsen elämä tulee olemaan toisenlainen kuin Kekkos-Suomen pikkukansalaisella. Urho Kekkonen oli vähän kuin joulupukki tai ankara, mutta hyvä isä. Häneen liittyi lukuisia tarinoita. Olen kuullut kuinka hän Neuvostoliiton matkalla halusi lähteä hiihtämään, eivätkä paikalliset tiedustelupalvelun miehet pysyneet hänen perässään vaan kadottivat valtiopäämiehen. Hänen naisjutuistaan huhuttiin ja niitä ymmärrettiinkin,olihan Sylvi niin sairas ja hauras. Hänen urhelullisuutensa ja kalastusreissunsa olivat legendaarisia. Kekkosen mustavalkoinen kuva vartioi minua luokan seinältä. Hän oli elämässäni 25 vuoden ajan ja teki minusta auktoriteetteihin uskovan ihmisen.

Olen kahteen otteeseen "tavannut" Kekkosen. Ensimmäinen näköhavainto aidosta Kekkosesta oli partiopäivän marssilla, Urho seisoi rydikkäänä käsi lipassa presidentinlinnan edessä meitä reippaita partiolaisia tervehtimässä. Päälläni oli sininen partiopuku, mekko, jossa oli valkoiset kaulukset, vyötäröä kiersi ruskea nahkavyö, jossa oli ihana solki. Tuo kohottava tuokio oli hetkessä ohi.

Toisen kerran törmäsin häneen Siilijärven kuntoutuskeskuksessa. Olin siellä kesätöissä siivojaana. Kekkonen kävi kuulemma siellä hierotuttamassa itseään. Kuntoutuskeskuksen aulassa mummot taputtuivat kun Kekkonen astui sisään. Kun pääsin töistä, Kekkonen adjutantteineen tuli käytävällä vastaan. Hän oli edelleen pitkä ja ryhdikäs mies, kuin olisi Jumalaan törmännyt. Jotain piti sanoa, joten sanoin reippaasti "Päivää!", Kekkonen taisi mumista jotain samansuuntaista.

Nämä ajatukset tulivat taas mieleeni kun kuuntelin Nadjan huonnetta radiosta. Siinä haastateltiin Pia Pesosta hänen kirjastaan Urho Kekkonen strasse. Itäiseen saksaan Rostockiin nimettiin siis aikoinaan syrjäinen katu Kekkosen kunniaksi.