Katsoin eräänä iltana Teho-osasto sarjaa. Sarjahan ei kerro teho-osaston vaan New Yorkilaisen sairaalan ensiavusta. Dramaattiset tapahtumat seuraavat toisiaan ja työntekijät seurustelevat toistensa kanssa ristiin rastiin.
Niin paljon olen vuosien mittaan päivystellyt eri sairaaloissa, että voin kertoa karun totuuden. Päivystysvuoroa on päivystävän lääkärin kannalta edeltänyt viikon ketutus, viikonloppu on piloilla. Tämä on kuvitteellinen lauantai jossain Suomen keskussairaalassa ja sen sisätautiensiavussa. Sisään kärrätään 87-vuotias nainen, jolla on vatsatauti ja ei siksi pärjää yksin kotona. Soitetaan terveyskeskuspäivystykseen, TK:n vuodeosastolle ei mahdu. Rouvalle laitetaan nestettä tippumaan ja hänet kärrätään osastolle. Seuraavaksi sisään tulee mies, joka on ryypännyt 2 viikkoa putkeen ja tyhmyyksissään lopettanut juomisen ja nyt on huono olo, reppana otetaan osastolle kun on ensin kylvetetty. Seuraavana on vatsakipuinen, joka ei kelpaa kirurgille kun ei ole mitään leikattavaa, miestä huimaa, vahinko laitetaan kiertämään ja pyydetään neurologin konsultaatio. Kun paikoista on pula ovat kaikki keinot sallittuja. Tätä sitten jatkuu eri variaatioina 24 tuntia. Työtekijät eivät vuoron jälkeen mene yhdessä kaljoille vaan kotiin nukkumaan ja hakemaan lapsia päivähoidosta. Romanttisia katseita ei luoda. Aika menee niin, ettei huomaa syödä eikä vessassa käydä saati pohtia vastakkaista sukupuolta olevan työtekijän ominaisuuksia läheisemmissä kontakteissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti