maanantai 28. helmikuuta 2011

Harhailevat haaveet lahoavassa ruumiissa

Olen hullaantunut omaan blogilistaani. Viimeiseksi päivitetty blogi siirtyy automaattisesti ylimmäksi. On se vaan käsittämätöntä, kuka ne järjestää ja mistä se tietää milloin kukakin blogiaan kirjoittaa.

"Työ on ihmisen ylevä, ehkä ainoa keino osoittaa itselleen olevansa jotain muutakin kuin harhailevia haaveita nopeasti lahoavassa ruumiissa" sanoo Antti Nylen. Ehkä se sitten näin on. Mietin täältä sohvaltani asiaa kun talviväsymykseni on hyvää vauhtia luisumassa kevätväsymykseksi. Työ on tärkeä osa identiteettiäni, sitä voisi vaan olla vähemmän, paljonkin vähemmän.

Kissa tekee pikajuoksuharjoituksia huoneesta toiseen, jostain kuului kolinaa, en jaksa nousta tarkistamaan vaurioita.

Ajoin tänään pitkästä aikaa töihin pyörällä. Kuuntelin Hotakaisen Juoksuhaudatietä polkiessani. Milloinkahan joku ajaa päälleni. Tovottavasti jättävät korvanapit korviini kun kiidättävät sairaalaan, ettei kuuntelu keskeydy. Olen urakkani loppumetreillä. Välillä kyllästyttää päähenkilön rintamamiestalopäähänpinttymä, toisinaan taas kieli ja juonenkäänteet ilahduttavat kovasti.

Lapsena kaikkialla oli tikkuja, olin paljon maalla, niitä tunkeutui jalkoihin lattioista ja sormiin kaikenlaisita laudoista ja kepakoista. Jos tikkua ei saanut sorkittua omin avuin ulos haki isä silmäneulan. Hän kuljetti neulaa pariin kertaan kynttilän liekissä, neula mustui. Sillä isä kaivoi tikun sormesta. Enää ei tule tikkuja sormiin eikä varpaisiin. Lattialla on tarjoustammiparketti.

Ei kommentteja: