Olin jo jonkin aikaa haaveillut lukupiiristä, kun reilu pari vuotta sitten aloin sellaista perustaa. Yleensä tapanani on ruikuttaa, että olisipa sellainen piiri kiva, nyt poikkeuksellisesti ryhdyin toimiin haaveeni toteuttamiseksi. Olin asunut Tampereella vasta hetken, kaupungissa on asuttava koko ikänsä ollakseen ihan oikeasti tamperelainen. Olen edelleen kuin sukulaisten nurkissa liian pitkään viipynyt vieras. V taas on oikea tamperelainen, joten hän auttoi minua keräämään lukemista harrastavan naisjoukon, johon kuuluu myös vanha luokkakaverini. Tapaamme noin kahden kuukauden välein, vuorotellen kunkin jäsenen luona. Se, joka tarjoaa salaatit ja viinit, saa valita luettavan kirjan, joista hankalimmat ovat olleet Cervantesin Don Quijote ja Hasekin Sotamies Svejk: molemmat jäivät minulta kesken. Valitut kirjat ovat vaihdelleet dekkareista muistelmiin ja uutuuskirjoista klassikoihin. Olemme kahdesti käyneet teatterissa katsomassa kirjojen näytelmäversioita.
Eilinen tapaamisemme oli poikkeuksellinen, sillä mukana oli kirjailija Marisha Rasi-Koskinen, jonka toisen romaanin Valheet olin valinnut luettavaksemme. Olin lukenut kirjan jo heti sen ilmestymisen jälkeen, joten kirja ei ole enää ollut kovin kristallinkirkkaana mielessäni. Muistin kirjan sateisen tunnelman ja jännän rakenteen, jossa asiat kääntyvät välillä yllättävästi muuksi kuin alkuun näyttää. Olin lukenut pätkiä tekstistä jo varhain, sillä kävimme kirjailijan kanssa samassa kirjoittamiskoulutuksessa. Päätin jo etukäteen enemmänkin tarkkailla tilannetta, tarjoilla ruokaa ja viiniä ja antaa muiden puhua. Tarjosin kahta salaattia (itse tehtyjä) ja Pirkka naan-leipää. Leipää kehuttiin. Jälkiruoaksi leivoin suklaakakkua ja keitin kahvia.
Marisha kertoi kirjan kirjoittamisesta ja tarinoiden yhteen liimaamisesta, joka oli ollut haastavaa. Rakenne oli saanut inspiraaationsa lyhytelokuvasta, jota M ei enää ole mistään löytänyt. Kirjan tarinoista (kirja koostuu tarinoista, jotka on vinkeästi liitetty toisiinsa ja jotka siis käännetään aina nurin, niin että lukija saattaa mennä sekaisin) eniten keskustelua herätti juttu sokeasta naisesta ja häntä hoitaneesta nuoresta miehestä sekä tarina tietokonepelejä pelaavista nuorista. Keskutelu tällä kertaa lähestulkoon pysyi kirjassa. Kirjalijan läsnäolo luultavammin auttoi meitä eroon työasioista, jotka helposti sunnuntaina jo tulevat mieleen.
Kaikki lukupiiriläiset pitivät kirjasta, lopusta olisi toivottu selkeästi optimistisempaa, mutta se jäi osittain arvoitukseksi. Kirjalija ei suostunut kaikkea paljastamaan, vaikka uhkasimme vapaudenriistolla. Oikeassa elämässä on harvoin alkuja ja loppuja, joten romaanissa sellainen olisi kiva olla, saduissa on. On elämässäkin loppu tai vaihtoehtoisesti uusi alku taivaassa. Vaikka sen saa itse valita, olen toistaiseksi päätynyt siihen, ettei kuolemanjälkeisiä lukupiirejä ole eikä tule.
Seuraavaksi kirjaksi valitsimme Kari Hotakaisen uutuuden. Saattaa olla etten saa kirjailijaa mukaan lukupiiriin, vaikka olenkin hänet muutamaan kertaan nuoruudessani tavannut En muista miehen puhuneen oikestaan mitään. Ilmankos hän ryhtyi kirjailijaksi.
maanantai 30. syyskuuta 2013
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
Kerttu ja ilmastonmuutos
Se leipoi kakun ja mainosti tekoaan facebookissa ikäänkuin olisi keksinyt parantavan lääkkeen nivelrikkoon "Minä leivoin kakun!". Jos ei ole muuta sanottavaa, niin kannattaa olla hiljaa. Siinä kakussa maistuu liikaa minttusuklaa. Äitelän makuista.
En viitsi mennä facebookiin vaikka moni on pyytänyt. En halua toitottaa miten hienoa onkaan kun on perjantai, sillä minun päiväni ovat kaikki yhtä mielenkiintoiset. Revin huonekaluja, enkä pinnaa hommasta sellaisella verukkeella, että sattuu olemaan sunnuntai. Muut ajat pohdin maailmanmenoa. Kukaan ei minulta kysy mihin olen pohdinnoissani päätynyt, enkä sitä kertoisikaan. Ihmiset ovat sen verran yksinkertaista joukkoa, että se olisi ajan haaskausta. Minä olen oikeassa ja tiedän sen ja se minulle riittää.
Emäntä vauhkoaa ilmaston lämpenemistä. Hyvä kun lämpenee, nytkin on niin kylmä, että lonkkia pakottaa. Vaikka kuinka jäätiköt sulavat, niin ei ne vedet tänne toiseen kerrokseen yllä ja jos meille saakka nousevat niin hankitaan asunto jostain Ratinanrannan talon ylimmästä kerroksesta. Sieltä olisi kivat maisemat.
Eikös ne nyt päättäneet kaivaa tänne Tampereelle tunnelin, kun on kuulemma kovin ruuhkaa Nokialle ajaessa. Miksi sinne pitää päästä? Eikös se tunneli täyty vedellä jos jäätiköt sulavat ja jos niitä rankkasateita alkaa jatkuvasti pukata.
Olen sijoittanut varani vene-, sadetakki ja kumisaapasteollisuuteen. Niissä on tulevaisuus. Saa jäätiköt sulaa. Ei minua haittaa.
En viitsi mennä facebookiin vaikka moni on pyytänyt. En halua toitottaa miten hienoa onkaan kun on perjantai, sillä minun päiväni ovat kaikki yhtä mielenkiintoiset. Revin huonekaluja, enkä pinnaa hommasta sellaisella verukkeella, että sattuu olemaan sunnuntai. Muut ajat pohdin maailmanmenoa. Kukaan ei minulta kysy mihin olen pohdinnoissani päätynyt, enkä sitä kertoisikaan. Ihmiset ovat sen verran yksinkertaista joukkoa, että se olisi ajan haaskausta. Minä olen oikeassa ja tiedän sen ja se minulle riittää.
Emäntä vauhkoaa ilmaston lämpenemistä. Hyvä kun lämpenee, nytkin on niin kylmä, että lonkkia pakottaa. Vaikka kuinka jäätiköt sulavat, niin ei ne vedet tänne toiseen kerrokseen yllä ja jos meille saakka nousevat niin hankitaan asunto jostain Ratinanrannan talon ylimmästä kerroksesta. Sieltä olisi kivat maisemat.
Eikös ne nyt päättäneet kaivaa tänne Tampereelle tunnelin, kun on kuulemma kovin ruuhkaa Nokialle ajaessa. Miksi sinne pitää päästä? Eikös se tunneli täyty vedellä jos jäätiköt sulavat ja jos niitä rankkasateita alkaa jatkuvasti pukata.
Olen sijoittanut varani vene-, sadetakki ja kumisaapasteollisuuteen. Niissä on tulevaisuus. Saa jäätiköt sulaa. Ei minua haittaa.
lauantai 28. syyskuuta 2013
Silta yli synkän virran
Osallistuin kokoukseen, jossa oli muutamia tutkijoita, jotka jaksoivat loputtomiin puhua tilasto-ohjelmista, apurahojen hakemisesta ja erilaisista rekistereistä. Istuimme illallisella sisävesilaivalla, ikkunoista näkyi järvi ja syksyinen maisema, joihin yritin välillä puheen kääntää. Vieressäni istuva nuori mies keskittyi edelleen mielummin aiemmin mainittuihin aiheisiin (onko suomalainen pusikkoinen järvenranta sitten mielenkiintoinen keskustelunaihe). Jostain syystä puhe kääntyi oluisiin, jolloin mies innostui kovin. Hän lukee oluista, panee (tarkistin Wikipediasta, tämä on oikea verbi) oluita ja maistelee mielenkiintoisia oluita. Hän tekee tämän kaiken samalla paneutumisella kuin tutkimustyönsä.
Onko kaikilla ihmisillä joku intohimo, siis työn lisäksi? Tiedän pari kollegaa, tutkijaa, joita ei kiinnosta mihin he matkustavat, kunhan siellä vain on mielenkiitoinen alan kokous. Heille on yhdentekevää, mitä suuhunsa laittavat kunhan riittävä ravinto pitää heidät työkykyisinä ja he liikkuvat samasta syystä, eivät liikkumisen ilosta.
Omat ajatukseni harhailevat sinne tänne. On pakotettava ne keskittymään yhteen asiaan. Olen kaiken lisäksi melko epäkäytännöllinen. Minulla on muutamia ystäviä, joille on heti selvää, miten lihasopan valmistus aloitetaan tai mitä ruokaa tehdään mihinkin vuodenaikaan. He saavat nuotion syttymään yhdellä tulitikulla ja lyhentävät ongelmitta housunlahkeet. En siis omaa käytännön lahjakkuutta, en ole huippututkija, onnistun sotkemaan ihmissuhteeni, mutta olen hyvä makaamaan sohvalla, osaan tehdä sitä kirjan kanssa sekä ilman.
Olen pohtinut alanko ollenkaan seurata tanskalaisruotsalaisen Silta- televisiosarjan toista kautta. Katsoin ensimmäisen jakson lopulta aamulla heti herättyäni. Mietin mihin sen uhkaavuus perustuu. Ensinnäkin siinä on aina vihoviimeinen ilma, hämärää, harmaata ja kylmää. Puut ovat lehdettömiä. Musiikki korostaa kaiken ahdistavuutta ja kuvissa on yleensä hyvin vähän ihmisiä, eivätkä he puhu juuri mitään. Nuorilla ihmisillä on salaisuuksia, eikä heillä reppanoilla ole koskaan kokonaista perhettä pitämässä heistä huolta.
Sarjan miespuolinen poliisi, tanskalainen Martin on saanut naisellisia piirteitä: hän pohtii ihmissuhteita ja itkee. Ruotsalainen naispoliisi Saga ei pohdi syntyjä syviä, arvelee ihmissuhteista selviävän jonkinlaisten manuaalien avulla (hakee kirjastosta alan oppaita ja opiskelee niitä). Kun Sagan avomies sanoo, että Saga saa päättää mitä tehdään, niin hän haluaa mennä sänkyyn, eikä ravintolaan syömään, elokuviin tai teatteriin. Rakastelun jälkeen Saga kääntää selkänsä miehelle, kunnes muistaa, ettei niin saa tehdä.
Tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät kuulemma oikeasti pysty keskustelemaan vaivatta toistensa kanssa omalla kielellään, kuten sarjassa tapahtuu. Sillalla on tärkeä rooli tarinoissa ja se lopulta aina yhdistää Sagan ja Martinin, Ruotsin ja Tanskan.
Onko kaikilla ihmisillä joku intohimo, siis työn lisäksi? Tiedän pari kollegaa, tutkijaa, joita ei kiinnosta mihin he matkustavat, kunhan siellä vain on mielenkiitoinen alan kokous. Heille on yhdentekevää, mitä suuhunsa laittavat kunhan riittävä ravinto pitää heidät työkykyisinä ja he liikkuvat samasta syystä, eivät liikkumisen ilosta.
Omat ajatukseni harhailevat sinne tänne. On pakotettava ne keskittymään yhteen asiaan. Olen kaiken lisäksi melko epäkäytännöllinen. Minulla on muutamia ystäviä, joille on heti selvää, miten lihasopan valmistus aloitetaan tai mitä ruokaa tehdään mihinkin vuodenaikaan. He saavat nuotion syttymään yhdellä tulitikulla ja lyhentävät ongelmitta housunlahkeet. En siis omaa käytännön lahjakkuutta, en ole huippututkija, onnistun sotkemaan ihmissuhteeni, mutta olen hyvä makaamaan sohvalla, osaan tehdä sitä kirjan kanssa sekä ilman.
Olen pohtinut alanko ollenkaan seurata tanskalaisruotsalaisen Silta- televisiosarjan toista kautta. Katsoin ensimmäisen jakson lopulta aamulla heti herättyäni. Mietin mihin sen uhkaavuus perustuu. Ensinnäkin siinä on aina vihoviimeinen ilma, hämärää, harmaata ja kylmää. Puut ovat lehdettömiä. Musiikki korostaa kaiken ahdistavuutta ja kuvissa on yleensä hyvin vähän ihmisiä, eivätkä he puhu juuri mitään. Nuorilla ihmisillä on salaisuuksia, eikä heillä reppanoilla ole koskaan kokonaista perhettä pitämässä heistä huolta.
Sarjan miespuolinen poliisi, tanskalainen Martin on saanut naisellisia piirteitä: hän pohtii ihmissuhteita ja itkee. Ruotsalainen naispoliisi Saga ei pohdi syntyjä syviä, arvelee ihmissuhteista selviävän jonkinlaisten manuaalien avulla (hakee kirjastosta alan oppaita ja opiskelee niitä). Kun Sagan avomies sanoo, että Saga saa päättää mitä tehdään, niin hän haluaa mennä sänkyyn, eikä ravintolaan syömään, elokuviin tai teatteriin. Rakastelun jälkeen Saga kääntää selkänsä miehelle, kunnes muistaa, ettei niin saa tehdä.
Tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät kuulemma oikeasti pysty keskustelemaan vaivatta toistensa kanssa omalla kielellään, kuten sarjassa tapahtuu. Sillalla on tärkeä rooli tarinoissa ja se lopulta aina yhdistää Sagan ja Martinin, Ruotsin ja Tanskan.
perjantai 27. syyskuuta 2013
Kurittomat keilapallot
Keilasin eilen ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosien. Valitsin punaisen pallon ja pujotin reikiin hennot sormeni. Otin muutaman vauhtiaskeleen liukaspohjaisilla hieman kärsineen näköisillä tossuilla, liu'utin vasemman jalkana eteeni koukkuun ja tähtäsin keilapallolla keskelle sotilaallisen suoraa keilariviä. Punainen pallo alkoi määrätietoisesti vieriä kohti valitsemaani pistettä, kunnes juuri ennen keiloja teki äkillisen kierteen ja vältti keilat ohittaen ne vasemmalta puolelta. Tein tästä sellaisen johtopäätöksen, että palloa tuli vierittää enemmän oikealle ja suoritin korjausliikkeen sillä seurauksella, että pallo päätyi oikeanpuoleiseen ränniin. Haluan uudestaan keilaamaan ja olenkin rukoillut kaikkia tulemaan seurakseni. Kun olin lapsi, oli keilahalli monen koululaisen työpaikka, sillä keilat nostettiin takaisin pystyyn ihmistyöllä.
Olen matkalla Jyväskylään, josta palaan jo illalla. Junassa nuori nainen neuvoi, miten saan yhdistettyä puhelimen ja läppärin, sillä junan langaton verkko ei jostain syystä pelannut. Voi miten hienoja ja auttavaisia nuoret ovatkaan.
Tarkoituksena on tänään risteillä Päijänteellä, joten olen järkevästi pukeutunut toppatakin.
P.S. Huomasin juuri, että täällä on 2000 tekstiä. Olisin jo kirjoittanut paksun romaanin, jos olisin kirjoittanut paksun romaanin, jota en siis kuitenkaan ole saanut aikaiseksi.
Olen matkalla Jyväskylään, josta palaan jo illalla. Junassa nuori nainen neuvoi, miten saan yhdistettyä puhelimen ja läppärin, sillä junan langaton verkko ei jostain syystä pelannut. Voi miten hienoja ja auttavaisia nuoret ovatkaan.
Tarkoituksena on tänään risteillä Päijänteellä, joten olen järkevästi pukeutunut toppatakin.
P.S. Huomasin juuri, että täällä on 2000 tekstiä. Olisin jo kirjoittanut paksun romaanin, jos olisin kirjoittanut paksun romaanin, jota en siis kuitenkaan ole saanut aikaiseksi.
torstai 26. syyskuuta 2013
Karaokelaulaja
Hesarin uudessa Teema- numerossa kirjoitetaan kirjoittamisesta ja lukemisesta. Osittain lehti oli pettymys, sillä siinä on pääasiassa lyhyitä huomioita aiheesta, voisi melkein puhua kirjallisuusseiskasta. Sisältää lehti onneksi pitempiäkin artikkeleita kuten Ilkka Malmbergin "Oletko lukenut?". Malmberg mainitsee Cervantesin Don Quijoten olevan hyvä kasviprässi. Siitä olen samaa mieltä. Luin hämmästyksekseni, että kyseinen romaani oli Urho Kekkosen mieliteos. En jaksanut lukea loppuun. Kirja tulee korvaamaan puhelinluettelon tietyissä tehtävissä: siitä tulee siis kasviprässi, erilaisten ruttuisten papereiden suoristaja sekä liimaukseen tarvittava paino.
Lukemishistoriani on niin tyypillinen, että tuskin kannattaa mainita. Aloitin Pekka Töpöhännästä, etenin Astrid Lindgrenin teosten kautta Viisikoihin ja Tiina- kirjoihin. Lukioaikaani sijoittui se korkeakirjallisin vaiheeni, jonka kivijalka olivat suomalaiset klassikot Kiannosta Sillapäähän. Herman Hessen tuotanto tuli ahmittua samaten Vonnegutin. Seuraavaksi kahlasin läpi naisten kirjoittamia romaaneja: luin Eeva Kilvet, Anu Kaipaiset ja Anja Kauraset. Välillä viihdytin itseäni dekkareilla.
Kun aloitin Viidassa, menetin hetkeksi lukuhaluni ja mieleeni tuli pelkästään teknisiä ajatuksia kuten "On kirjailija tuonkin näppärästi sanonut". Löysin kuitenkin sellaisia kummallisia kirjailijoita kuten Daniil Harms. Opin, mistä kirjoista ei kuulu pitää. Aloin lukea runoja.
Kävin viime kesänä Orivedellä romaanipajassa ja löysin Knausgårdin. Aktiivinen lukijataipaleeni on kestänyt lähes viisikymmentä vuotta. Onko lukeminen kannattanut? En tiedä. Suurimmasta osasta lukemaani en muista mitään. Jos olisin senkin ajan urheillut niin saattaisin olla melko timmissä kunnossa. Jos olisin käyttänyt aikani työntekoon omistaisin tämän asunnon, etenkin jos olisin elämässäni muutenkin tehnyt toisenlaisia valintoja. Jos olisin neulonut peittoja pakanalapsille, niin kylmyys olisi tästä maailmasta vähentynyt.
Anna-Stina Nykänen toteaa Teemassa: Blogistit ovat kuin karaokelaulajia, on hyviäkin, mutta ammattilaiset ovat eri asia.
Lukemishistoriani on niin tyypillinen, että tuskin kannattaa mainita. Aloitin Pekka Töpöhännästä, etenin Astrid Lindgrenin teosten kautta Viisikoihin ja Tiina- kirjoihin. Lukioaikaani sijoittui se korkeakirjallisin vaiheeni, jonka kivijalka olivat suomalaiset klassikot Kiannosta Sillapäähän. Herman Hessen tuotanto tuli ahmittua samaten Vonnegutin. Seuraavaksi kahlasin läpi naisten kirjoittamia romaaneja: luin Eeva Kilvet, Anu Kaipaiset ja Anja Kauraset. Välillä viihdytin itseäni dekkareilla.
Kun aloitin Viidassa, menetin hetkeksi lukuhaluni ja mieleeni tuli pelkästään teknisiä ajatuksia kuten "On kirjailija tuonkin näppärästi sanonut". Löysin kuitenkin sellaisia kummallisia kirjailijoita kuten Daniil Harms. Opin, mistä kirjoista ei kuulu pitää. Aloin lukea runoja.
Kävin viime kesänä Orivedellä romaanipajassa ja löysin Knausgårdin. Aktiivinen lukijataipaleeni on kestänyt lähes viisikymmentä vuotta. Onko lukeminen kannattanut? En tiedä. Suurimmasta osasta lukemaani en muista mitään. Jos olisin senkin ajan urheillut niin saattaisin olla melko timmissä kunnossa. Jos olisin käyttänyt aikani työntekoon omistaisin tämän asunnon, etenkin jos olisin elämässäni muutenkin tehnyt toisenlaisia valintoja. Jos olisin neulonut peittoja pakanalapsille, niin kylmyys olisi tästä maailmasta vähentynyt.
Anna-Stina Nykänen toteaa Teemassa: Blogistit ovat kuin karaokelaulajia, on hyviäkin, mutta ammattilaiset ovat eri asia.
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Kehitymme
Huomenna on kehittämispäivä: istutaan ryhmissä ja kirjoitellaan itsestäänselvyyksiä post it- lapuille. Laput kiinnitetään fläppitauluun ja siellä ne roikkuvat kunnes lähdemme keilaamaan. Saamme ilmaisen kahvin ja lounaan.
Sain tutkimusidean, joka ei ole erityisen omintakeinen, mutta tutkittava asia kiinnostaa minua. Aiemmin tutkimusta varten sai valtiolta rahaa ja työnantajalta vapaata. Edelleen voi rahaa anoa, täytellä lomakkeita toisensa perään. Rahaa ei kuitenkaan tule. Tutkimuksen suorittamista varten pitää neuvotella monen tahon kanssa ja anoa lupia sieltä ja täältä. Potilaiden, joiden tietoja kerätään, pitää allekirjoitella lomakkeita ja niitä säilötään vuosikymmenet poliklinikan kaapin perällä tarkastusten varalta. Kirkasotsainen lääketieteen opiskelija on lupautunut orjatyöhön. Voihan se olla, että tästä tulee jotain.
Minulla on uusi strategia: kuuntelen potilaiden juttuja. Ne ovat varsin mielenkiintoisia. Ikävä kyllä varsinainen tehtäväni hieman kärsii, sillä siihen eivät kuulu ihmisten avioliittomurheiden puiminen. Tällä viikolla aviosuhteiden lisäksi olen saanut jakaa kummallisen tarinan vanhempien kotiin linnoittautuneesta aikuisesta lapsesta, lapsenlapsesta jonka tavaroihin ei hygieniasyistä saa koskea, perintöriidasta, rohkeasta elämänmuutoksesta ja uudesta rakkaudesta.
Sain tutkimusidean, joka ei ole erityisen omintakeinen, mutta tutkittava asia kiinnostaa minua. Aiemmin tutkimusta varten sai valtiolta rahaa ja työnantajalta vapaata. Edelleen voi rahaa anoa, täytellä lomakkeita toisensa perään. Rahaa ei kuitenkaan tule. Tutkimuksen suorittamista varten pitää neuvotella monen tahon kanssa ja anoa lupia sieltä ja täältä. Potilaiden, joiden tietoja kerätään, pitää allekirjoitella lomakkeita ja niitä säilötään vuosikymmenet poliklinikan kaapin perällä tarkastusten varalta. Kirkasotsainen lääketieteen opiskelija on lupautunut orjatyöhön. Voihan se olla, että tästä tulee jotain.
Minulla on uusi strategia: kuuntelen potilaiden juttuja. Ne ovat varsin mielenkiintoisia. Ikävä kyllä varsinainen tehtäväni hieman kärsii, sillä siihen eivät kuulu ihmisten avioliittomurheiden puiminen. Tällä viikolla aviosuhteiden lisäksi olen saanut jakaa kummallisen tarinan vanhempien kotiin linnoittautuneesta aikuisesta lapsesta, lapsenlapsesta jonka tavaroihin ei hygieniasyistä saa koskea, perintöriidasta, rohkeasta elämänmuutoksesta ja uudesta rakkaudesta.
tiistai 24. syyskuuta 2013
Aaaahhh
Kuntosalille tulee mies, jonka kaikken saranakohtien tueksi on kieputettu mustat tarralla kiinnitettävät tuet. Miehen uumalla roikkuu vyö, jossa lukee FAST. Vyö pitää paikoillaan pikkuisen löllyvää vatsaa. Mies tarttuu reippaasti painoihin ja alkaa äännellä kuuluvasti ah-ah-ah-ah-aah-aah-aahh-aaahh-aaahh-aaaahhhh. Mieleen tulee elokuvan "Kun Harry tapasi Sallyn" klassikko, ravintolakohtaus, jossa Sally (Meg Ryan) pyrkii demonstroimaan Harrylle (Billy Cristal) miten helppoa naisen on teeskennellä orgasmia.
Välillä mies nostaa toisen jalan ilmaan, ojentaa vasemman kätensä suoraksi eteensä ja koukistaa oikean kätensä taakse, kuin ampuisi näkymättömällä jousipyssyllä. Miehen kaljua päätä kiertää nauha, joka on solmittu niskaan. Ei valu hiki silmiin. Mies siirtyy vauhdilla kohteesta toiseen, kunnes taas asettuu peilin eteen kuin itämainen soturi.
Välillä mies nostaa toisen jalan ilmaan, ojentaa vasemman kätensä suoraksi eteensä ja koukistaa oikean kätensä taakse, kuin ampuisi näkymättömällä jousipyssyllä. Miehen kaljua päätä kiertää nauha, joka on solmittu niskaan. Ei valu hiki silmiin. Mies siirtyy vauhdilla kohteesta toiseen, kunnes taas asettuu peilin eteen kuin itämainen soturi.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Kaneliomena
Tällainen vajavaisella älyllä varustettu ihminen on voimaton kun kolmasosaa läppärin näytöstä peittyy harmaalla alueella, jossa on silmälasien kuva. Tuntuu yhtä toivottomalta kuin liian suuren kiven kampeaminen rautakangella tai autonmoottorin tilttaaminen liikennevaloissa, kun takana odottaa rekkajono. Luettelin mielessäni ja vähän ääneenkin kirosanoja ja lopulta nöyrryin pyytämään apua ja sainkin sitä. Nyt eteeni aukeaa taas kokonainen näyttö kaikessa ihanuudessaan.
Kirjoitin eilen illalla pienen pätkän tekstiäni, jota kutsun nyt tässä vaikka nimellä kaneliomena eli k. Liuskoja on kunnioitettavat 57. Toinen päähenkilöni penkoi jossain vaiheessa kuolleen miehensä papereita ja löysi sieltä naisen valokuvan. Laitoin tämän papereiden pöyhimisen tekstiin siitä syystä, että saisin lisää sivuja. Koska nainen löysi kuvan niin pitäähän kuvan henkilöön törmätä vielä uudelleen. Eilen se valokuvan nainen soitti tämän toisen päähenkilön ovikelloa. Sitten piti keksiä, mitä ihmeen asiaa naisella olisi ja toisaalta päästä naisesta eroon melko sujuvasti. Yllättäen nainen sanoo asunnosta poistuessaan "Jumalan siunausta" vaikka en ollut mitään sellaista suunnitellut. No mikäpä siinä.
Eräs mies sanoi lähtevänsä Thaimaaseen ja palaavansa vasta toukokuussa. Hän aikoo kouluttautua sukellusopettajaksi. Jostain syystä häntä on tällä hetkellä kohtalaisen helppo ymmärtää.
Kävin minäkin kerran Phuketissa. Päiväni menivät aurinkoihottumaisia raajojani kortisonilla voidellessa ja yöt kuluivat ihoa raapiessa. Aurinkoa ja kädestä mukaansa repiviä vaattureita piti vältellä, sillä ei se raakasilkkinen jakkupuku suomalaisessa valossa näytäkään hyvältä. Olihan siellä kaunista ja vesi oli lämmintä, mutta ihmisten aatoksista ei saanut selkoa ja aika kävi muutenkin välillä pitkäksi. Ehkä joku reppureissu olisi kiva. En minä kuitenkaan lähde. Haen toppatakin vintiltä ja mökötän.
Kirjoitin eilen illalla pienen pätkän tekstiäni, jota kutsun nyt tässä vaikka nimellä kaneliomena eli k. Liuskoja on kunnioitettavat 57. Toinen päähenkilöni penkoi jossain vaiheessa kuolleen miehensä papereita ja löysi sieltä naisen valokuvan. Laitoin tämän papereiden pöyhimisen tekstiin siitä syystä, että saisin lisää sivuja. Koska nainen löysi kuvan niin pitäähän kuvan henkilöön törmätä vielä uudelleen. Eilen se valokuvan nainen soitti tämän toisen päähenkilön ovikelloa. Sitten piti keksiä, mitä ihmeen asiaa naisella olisi ja toisaalta päästä naisesta eroon melko sujuvasti. Yllättäen nainen sanoo asunnosta poistuessaan "Jumalan siunausta" vaikka en ollut mitään sellaista suunnitellut. No mikäpä siinä.
Eräs mies sanoi lähtevänsä Thaimaaseen ja palaavansa vasta toukokuussa. Hän aikoo kouluttautua sukellusopettajaksi. Jostain syystä häntä on tällä hetkellä kohtalaisen helppo ymmärtää.
Kävin minäkin kerran Phuketissa. Päiväni menivät aurinkoihottumaisia raajojani kortisonilla voidellessa ja yöt kuluivat ihoa raapiessa. Aurinkoa ja kädestä mukaansa repiviä vaattureita piti vältellä, sillä ei se raakasilkkinen jakkupuku suomalaisessa valossa näytäkään hyvältä. Olihan siellä kaunista ja vesi oli lämmintä, mutta ihmisten aatoksista ei saanut selkoa ja aika kävi muutenkin välillä pitkäksi. Ehkä joku reppureissu olisi kiva. En minä kuitenkaan lähde. Haen toppatakin vintiltä ja mökötän.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Äiti menee töihin ja Kale ottaa kaljan
Tänään töihin pyöräillessä olisi ensimmäistä kertaa tarvinnut hanskat. Sunnuntaina puoli kahdeksalta Tampere näytti hylätyltä, vain roskat olivat jäljellä. Kotimatkalla kohtasin sateen, joka kesti tarkalleen sen ajan, joka minulta kului sadetakin pukemiseen.
Peiton alta kurkistivat sirkeät silmät, ladyn ikä on lähempänä sataa kuin yhdeksääkymmentä vuotta. Rouva asui vielä kotonaan, mutta nyt tuntuivat koordinaatit menneen sekaisin. "Missä te olette nyt?" minä kysyin. "Kampaajalla" rouva vastasi. Jospa dementoituminen ei olekaan niin kamala kohtalo. Ainakin minulle kampaajakäynti edustaa itsensä hemmottelua. Vanhus (kai tässä voi jo käyttää sanaa vanhus) katseli tarkasti potilashuoneen seiniä, kattoa ja lattiaa ja totesi "Hienoa täällä on."
On kaksi ihmisryhmää, jotka puhuvat itsestään kolmannessa persoonassa: juopot ja äidit. "Kale ei enää juo väkeviä, mutta olutta Kale voisi ottaa." Kun minusta tuli äiti aloin oitis puhua lapsilleni tähän tapaan "Äiti vaihtaa nyt vaipat ja sitten äiti keittää puuroa." ja "Äiti on tänään väsynyt, ei saa meluta!" Mikä on se Kale, joka ilmaantuu ryyppyporukkaan juuri ennen Kalen sammumista. Kuka on se äiti, joka muuttaa asuntoon Heidin tilalle. Tässä siirrytään ikäänkuin itsen ulkopuolelle, rooliin, jossa ei aivojen koko kapasiteetin käyttöä vaadita. Jossain vaiheessa kenties vielä sanon "Mummi antaa karkkia" välittämättä siitä, että vieressä miniä kiristelee hampaitaan. Ehkä kolmannen persoonan käyttö on jonkinlainen korkein hellyydenosoitus.
Heidi menee nyt sohvalle makaamaan. Heidiä väsyttää.
lauantai 21. syyskuuta 2013
Elämää ja elokuvaa
Hartioillemme alkaa laskeutua se aika vuodesta, jolloin todetaan, että on ihana polttaa kynttilöitä tai että on kamalaa tämä pimeys, aina väsyttää. Näkökulma riippuu siitä onko epärehellinen vai ymmärtääkö elämän karuuden.
Nyt on nuorten keskuuteen levinnyt tuo Instagram, johon voi kuvata itseään erilaisissa asukokonaisuuksissa ja laskea paljonko tykkäämisiä tulee. Odotan mielenkiinnolla milloin ensimmäinen keski-ikäinen ystävä alkaa testata viehättävyyttään maailmanlaajuisesti.
Olen muutamaan otteeseen saanut kutsun johonkin Google piiriin. Mitä siellä tehdään?
Luin Hesarista jutun Peter von Baghista. Hän tuo mieleen elokuvakerhot ja radiosarjan, jossa mies kertoi elämää suuremmista elokuvista. Näin aikoinaan elokuvakerhossa miehen ainoan pitkän elokuvan Kreivi. Filmi kertoo sen ajan julkkiksesta kreivi Lindgrenistä, joka ei suinkaan ollut mikään oikea kreivi, mutta lehtijuttujen perusteella osasi viehättää ja käyttää hyväkseen useitakin naisihmisiä. Mies esitti elokuvassa itseään, joka ei aina jostain syystä ole paras ratkaisu, vaikka luulisi, että jokainen osaisi esittää parhaiten nimenomaan itseään. Osa elokuvasta tapahtuu Helsingissä matkustajakoti Mekassa.
T oli lähdössä Intiaan, jossa hän vietti muistaakseni pari kuukautta. Lähettelin hänelle kirjeitä poste restanteen. (Sillä ei ole mitään tekemistä sähköpostin kanssa vaan kirjeet saattoi hakea Bombayn postitoimistosta). Saatoin T:n laivalle, jolla hän lähti Tukholmaan, josta lento muistaakseni nousi kohti Intiaa. Yövyimme Mekassa, joka oli nuhruinen matkustajakoti. Käytävät oli maalattu ilotalonpunaisella ja lakanoissa oli pienenpieniä reikiä. Yöllä kuulimme epäilyttävää mölinää. Jotakuta oli vähän viillelty puukolla ja meitä hieman pelotti. Laitoimme tuolin pönkäksi ovemme sisäpuolelle.
Vanhassa valokuvassa seison laivan edessä, nojaan kaiteeseen, näytän nuorelta, laihalta ja päälläni on itse neulottu kirjovillapaita. Sille olisi tullut varmasti monta tykkäämistä.
Nyt on nuorten keskuuteen levinnyt tuo Instagram, johon voi kuvata itseään erilaisissa asukokonaisuuksissa ja laskea paljonko tykkäämisiä tulee. Odotan mielenkiinnolla milloin ensimmäinen keski-ikäinen ystävä alkaa testata viehättävyyttään maailmanlaajuisesti.
Olen muutamaan otteeseen saanut kutsun johonkin Google piiriin. Mitä siellä tehdään?
Luin Hesarista jutun Peter von Baghista. Hän tuo mieleen elokuvakerhot ja radiosarjan, jossa mies kertoi elämää suuremmista elokuvista. Näin aikoinaan elokuvakerhossa miehen ainoan pitkän elokuvan Kreivi. Filmi kertoo sen ajan julkkiksesta kreivi Lindgrenistä, joka ei suinkaan ollut mikään oikea kreivi, mutta lehtijuttujen perusteella osasi viehättää ja käyttää hyväkseen useitakin naisihmisiä. Mies esitti elokuvassa itseään, joka ei aina jostain syystä ole paras ratkaisu, vaikka luulisi, että jokainen osaisi esittää parhaiten nimenomaan itseään. Osa elokuvasta tapahtuu Helsingissä matkustajakoti Mekassa.
T oli lähdössä Intiaan, jossa hän vietti muistaakseni pari kuukautta. Lähettelin hänelle kirjeitä poste restanteen. (Sillä ei ole mitään tekemistä sähköpostin kanssa vaan kirjeet saattoi hakea Bombayn postitoimistosta). Saatoin T:n laivalle, jolla hän lähti Tukholmaan, josta lento muistaakseni nousi kohti Intiaa. Yövyimme Mekassa, joka oli nuhruinen matkustajakoti. Käytävät oli maalattu ilotalonpunaisella ja lakanoissa oli pienenpieniä reikiä. Yöllä kuulimme epäilyttävää mölinää. Jotakuta oli vähän viillelty puukolla ja meitä hieman pelotti. Laitoimme tuolin pönkäksi ovemme sisäpuolelle.
Vanhassa valokuvassa seison laivan edessä, nojaan kaiteeseen, näytän nuorelta, laihalta ja päälläni on itse neulottu kirjovillapaita. Sille olisi tullut varmasti monta tykkäämistä.
perjantai 20. syyskuuta 2013
Ihmisellinen mies
Kello 18.30 selasin, olisiko mitään kiinnostavia elokuvia meneillään Niagarassa, joka on ainoa siedettävä elokuvateatteri. En pidä mainoksista, enkä ämpärin kokoisista popcorn tuokkosista. 18.40 tarkastin mitä näytöksiä Tampereen työväenteatterissa tänään on. Sieltä löytyi Sirkku Peltolan uutuusnäytelmä "Ihmisellinen mies". 18.45 vedin takin niskaan ja lähdin rivakasti kohti kulttuurilaitosta. 18.50 seisoin lippujonossa, jossa minun edelläni oli kaksi naista, toinen heistä päästi minut ystävällisesti ohitseen ja sain ostettua lipun. 18.55 laitoin takin narikkaan ja lähdin nousemaan portaita kohti katsomoa. 18.57 huomasin, että näytös olikin viereisessä rakennuksessa Kellariteatteterissa. 18.575 hain takin narikasta ja 18.58 juoksin kohti oikeaa rakennusta ja salia. 19.01 istuin paikalleni
Ihmisellinen mies kertoo kuusikymppisestä Rainesta, joka on menettänyt kaiken: työnsä, vaimonsa ja kasvihuoneensa. Hän lähtee vieraaseen kaupunkiin, jossa asuu pojan perhe, johon miehellä on hyvin etäiset suhteet. Näytelmä on ehkä Sirkku Peltolan surullisin. Raine on hyvä ihminen ja sillä tavalla nössö, kuin jotkut oikein hyvät ihmiset ovat. Kaikki kävelevät heidän ylitseen ja nämä hyvät ihmiset pyytelevät anteeksi niiltä, jotka ovat käyttäneet heitä kurakenkiensä puhdistamiseen. Sellainen hyvyys ärsyttää ja siitä ärsyyntymisestä tulee huono omatunto.
Ennen väliaikaa nauratti ja vähän itketti, väliajan jälkeen enemmänkin itketti. Ihmiselo on traagista, eikä tätä kestäisi, ellei kaikki olisi samalla niin loputtoman koomista. Aimo Räsänen on loistava Kalevi Kärpänen, Rainen naapuri ja vuokraisäntä. Minun on ihan turha kuvata roolihenkilöä tässä, se on nähtävä. Tuire Salenius on hieno pienessä sivuroolissaan Annuna. Emmi Kaislakari onnistuu hyvin perheen murrosikäisenä tyttärenä, muut roolit ovat varmoja, mutta eivät kosketa samassa määrin. Loppu on Rainen pojan kohdalla kenties liian osoitteleva. Ikävä kyllä en ymmärtänyt ottaa nenäliinoja mukaan, oli harmillista kuivata naamaansa valkoiseen pellavaiseen kaulahuiviin. Niistää siihen en kehdannut.
Minä tapaan työssäni välillä juuri tuollaisia ihmisiä. Kun osaisi kirjoittaa heistä kuten Sirkku Peltola äärimmäisen rehellisesti ja paljaasti, mutta Keskustorin kokoisella ymmärryksellä ja lämmöllä.
Ihmisellinen mies kertoo kuusikymppisestä Rainesta, joka on menettänyt kaiken: työnsä, vaimonsa ja kasvihuoneensa. Hän lähtee vieraaseen kaupunkiin, jossa asuu pojan perhe, johon miehellä on hyvin etäiset suhteet. Näytelmä on ehkä Sirkku Peltolan surullisin. Raine on hyvä ihminen ja sillä tavalla nössö, kuin jotkut oikein hyvät ihmiset ovat. Kaikki kävelevät heidän ylitseen ja nämä hyvät ihmiset pyytelevät anteeksi niiltä, jotka ovat käyttäneet heitä kurakenkiensä puhdistamiseen. Sellainen hyvyys ärsyttää ja siitä ärsyyntymisestä tulee huono omatunto.
Ennen väliaikaa nauratti ja vähän itketti, väliajan jälkeen enemmänkin itketti. Ihmiselo on traagista, eikä tätä kestäisi, ellei kaikki olisi samalla niin loputtoman koomista. Aimo Räsänen on loistava Kalevi Kärpänen, Rainen naapuri ja vuokraisäntä. Minun on ihan turha kuvata roolihenkilöä tässä, se on nähtävä. Tuire Salenius on hieno pienessä sivuroolissaan Annuna. Emmi Kaislakari onnistuu hyvin perheen murrosikäisenä tyttärenä, muut roolit ovat varmoja, mutta eivät kosketa samassa määrin. Loppu on Rainen pojan kohdalla kenties liian osoitteleva. Ikävä kyllä en ymmärtänyt ottaa nenäliinoja mukaan, oli harmillista kuivata naamaansa valkoiseen pellavaiseen kaulahuiviin. Niistää siihen en kehdannut.
Minä tapaan työssäni välillä juuri tuollaisia ihmisiä. Kun osaisi kirjoittaa heistä kuten Sirkku Peltola äärimmäisen rehellisesti ja paljaasti, mutta Keskustorin kokoisella ymmärryksellä ja lämmöllä.
torstai 19. syyskuuta 2013
Uusi
Nyt minulla on uusi läppäri. Tuntuu siltä, että saatan alkaa pitää tästä. Ikävä kyllä uusi läppäri ei lämmitä reisiä kuten vanha tahmea kissan karvoilla kuorrutettu malli. Se voi osoittautua ongelmaksi talvikuukausina. Entinen työkalu oli kuin rehevä oikutteleva diiva, tämä taas vaikuttaa tottelevaiselta anorektiselta teinitytöltä.
Eräs kaverini muisteli kuopiolaisia makuja. Kuopion ensimmäinen pitseria toi ylellisyyden elämäämme. Pitsoilla oli eksoottiset nimet kuten Quatro Stagione. Seinät oli päällystetty muovitiilillä, kynttilät loivat tarpeellista romanttista tunnelmaa ja juusto venyi leukaa pitkin. Kokki heitteli taikinaa ilmaan, otti kiinni ja pahoinpiteli siitä lätyn, joka valui lautasen reunojen yli. J sanoi pitsoja etanaletuiksi, vaikkei niissä etanoita ollutkaan. Lisukkeeksi sai tilata öljyä, jossa ui valkosipulin paloja. Valkosipulia sanottiin älykköjen ketsupiksi. J puristi valkosipulinkynsiä aamupuuroonkin.
Cumulushotellin ravintolassa sai syödä noutopöydästä niin paljon katkarapuja kuin jaksoi. Kovin paljon ei jaksanut. Ne olivat tavallisia pakastekatkarapuja, joita kuorittiin sormet verillä ja rikastettiin majoneesilla.
Torilta sai lihapiirakoita. Ainoita oikeita olivat muistaakseni Hanna Partasen piirakat. Kuori oli rasvainen, mutta rapea ja sisältä löytyi hiukkasen jauhelihaa ja riisiä. Jos tuli oikein kova nälkä nakkikioskilta sai lihapiirakan väliin kaksi nakkia, sinappia, ketsuppia ja kurkkusalaattia.
Nyt alan tutustua uuteen ystävääni paremmin. Eiköhän me tulla toimeen.
Eräs kaverini muisteli kuopiolaisia makuja. Kuopion ensimmäinen pitseria toi ylellisyyden elämäämme. Pitsoilla oli eksoottiset nimet kuten Quatro Stagione. Seinät oli päällystetty muovitiilillä, kynttilät loivat tarpeellista romanttista tunnelmaa ja juusto venyi leukaa pitkin. Kokki heitteli taikinaa ilmaan, otti kiinni ja pahoinpiteli siitä lätyn, joka valui lautasen reunojen yli. J sanoi pitsoja etanaletuiksi, vaikkei niissä etanoita ollutkaan. Lisukkeeksi sai tilata öljyä, jossa ui valkosipulin paloja. Valkosipulia sanottiin älykköjen ketsupiksi. J puristi valkosipulinkynsiä aamupuuroonkin.
Cumulushotellin ravintolassa sai syödä noutopöydästä niin paljon katkarapuja kuin jaksoi. Kovin paljon ei jaksanut. Ne olivat tavallisia pakastekatkarapuja, joita kuorittiin sormet verillä ja rikastettiin majoneesilla.
Torilta sai lihapiirakoita. Ainoita oikeita olivat muistaakseni Hanna Partasen piirakat. Kuori oli rasvainen, mutta rapea ja sisältä löytyi hiukkasen jauhelihaa ja riisiä. Jos tuli oikein kova nälkä nakkikioskilta sai lihapiirakan väliin kaksi nakkia, sinappia, ketsuppia ja kurkkusalaattia.
Nyt alan tutustua uuteen ystävääni paremmin. Eiköhän me tulla toimeen.
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
Iloinen liikkuja
Tampereella järjestetään joku ""iloisen liikkujan" viikko. Poljin aamulla hampaat irvessä kirosanoja mielessäni toistellen töihin, kun punaposkinen nainen alkoi huudella minulle, että pyöräilijöille tarjotaan aamiaista. Otin tietysti kun ilmaiseksi sain. Valutin termarista kahvia pahvimukiin ja revin täytetyn sämpylän päältä muovikuoret, kinkkua ei ollut, juustoa vain. Kahvi ja banaanit olivat reiluja. Istuin kahvilla Laikun lavan edessä penkillä muutaman muun kanssa. Emme puhuneet toisillemme vaan söimme hartaina pöyräilemällä ansaittua sämpylää. En jaksanut syödä sitä kokonaan, koska olin juuri aamiaispöydästä noussut. Käärin muovin takaisin puolikkaan sämpylän ympärille ja söin loput töissä.
Luen Venla Hiidensalon romaania Mediahuora, joka sisältää tiukasti ajassa kiinni olevaa pisteliästä ja varsin hauskaa lehdistökritiikkiä. Kirjassa kirjoitetaan mm.ruoansulatusjugurteista näin: "Ruoka ei enää sulanut omia aikojaan, sen sulamista piti säädellä kuin suksien luistoa, vuoroin hidastaa ja vuoroin nopeuttaa." Ennen sanottiin, että ihmiselle on ensin tärkeintä oma itse, sitten omat lapset ja lopulta oman suolen toiminta. Nyt ruoansulatusta tyrkytetään kaikille ikään katsomatta.
Enää ei muuten mustikoitakaan voi syödä vain siitä syystä, että niitä löytyy metsästä ja että ne ovat ihan kivan makuisia piirakassa vaan nyt ne ovat superruokaa, jota syödään terveyden edistämiseksi. Vettä litkitään pullosta jatkuvasti, oli jano tai ei. Moni kantaa vesipulloa mukanaan, kuin turvalelua. Pelkäävät varmaan, että vesi saattaa äkillisesti maapallolta loppua (niinhän se saattaakin, mutta tuskin ihan niin yhtäkkiä, että vettä pitää aina olla käden ulottuvilla). Päivystäessä minua ärsytti nuori lääkäri, joka istui vieressäni,saneli ja joi aina parin lauseen jälkeen kulauksen vettä. Ymmärrän veden suuren tarpeen trooppisissa olosuhteissa ja pitkäkestoisissa urheilusuorituksissa, mutta täällä viileässä pohjolassa pöydän ääressä istuessa terve ihminen pärjää kyllä parikin tuntia ilman tuttipulloaan.
Luen Venla Hiidensalon romaania Mediahuora, joka sisältää tiukasti ajassa kiinni olevaa pisteliästä ja varsin hauskaa lehdistökritiikkiä. Kirjassa kirjoitetaan mm.ruoansulatusjugurteista näin: "Ruoka ei enää sulanut omia aikojaan, sen sulamista piti säädellä kuin suksien luistoa, vuoroin hidastaa ja vuoroin nopeuttaa." Ennen sanottiin, että ihmiselle on ensin tärkeintä oma itse, sitten omat lapset ja lopulta oman suolen toiminta. Nyt ruoansulatusta tyrkytetään kaikille ikään katsomatta.
Enää ei muuten mustikoitakaan voi syödä vain siitä syystä, että niitä löytyy metsästä ja että ne ovat ihan kivan makuisia piirakassa vaan nyt ne ovat superruokaa, jota syödään terveyden edistämiseksi. Vettä litkitään pullosta jatkuvasti, oli jano tai ei. Moni kantaa vesipulloa mukanaan, kuin turvalelua. Pelkäävät varmaan, että vesi saattaa äkillisesti maapallolta loppua (niinhän se saattaakin, mutta tuskin ihan niin yhtäkkiä, että vettä pitää aina olla käden ulottuvilla). Päivystäessä minua ärsytti nuori lääkäri, joka istui vieressäni,saneli ja joi aina parin lauseen jälkeen kulauksen vettä. Ymmärrän veden suuren tarpeen trooppisissa olosuhteissa ja pitkäkestoisissa urheilusuorituksissa, mutta täällä viileässä pohjolassa pöydän ääressä istuessa terve ihminen pärjää kyllä parikin tuntia ilman tuttipulloaan.
tiistai 17. syyskuuta 2013
Kuntosali
Heräsin juuri päiväunilta. Alitajunta on kuulemma parhaiten auki heti herättyä. Hieman epäilen.
Kävin tänään kuntosalilla, joka sijaitsee työnantajan tarjoamissa tiloissa. Kellarin seinällä kielletään ehdottomasti ulkopuolisen ohjaajan tai personal trainerin oleskelu kuntosalitiloissa. En ymmärrä miksi, varsinkaan kun omaa ohjausta en tiedä olevan tarjolla.
Kuntosaliharjoittelu on äärimmäisen tylsää puuhaa, joten suhtaudun siihen kuin pahanmakuiseen lääkkeeseen. Käyn siellä yhden kaverin kanssa (ainoa positiivinen puoli) ja mietin aina, että olisi huomattavasti mukavampaa tavata pubissa tai kahvilassa.
Olen vihdoin löytänyt mieleisen kuntosalislaitteen: mitä enemmän painoa siihen lataa, sitä kevyempää sen kiskominen on. Laitteseen säädetään paino ja sen jälkeen siihen asetutaan polvilleen ja aletaan vetää leukaa. Kun painoa on riittävästi niin siinä suorastaan lennähtää kohti yläilmoja kun vähän kiskaisee. Toivoisin käänteisiä kuntosaleja, jossa liikkeitä helpotettaisiin kauttaaltaan samaan tapaan. Ei tarvitsisi oikaista jalkaa edes painovoimaa vastaan ja kuitenkin lihakset vahvistuisivat.
Olen tähän asti säilyttänyt pukukopin avainta rintaliiiveissä treenin ajan, tänään uskalsin laittaa aviamen roikkumaan naulaan, niinkuin muutkin tekevät.
Rankinta harjoittelussa on kellarista ylös kipuaminen ja radio cityn pakkokuuntelu.
Kävin tänään kuntosalilla, joka sijaitsee työnantajan tarjoamissa tiloissa. Kellarin seinällä kielletään ehdottomasti ulkopuolisen ohjaajan tai personal trainerin oleskelu kuntosalitiloissa. En ymmärrä miksi, varsinkaan kun omaa ohjausta en tiedä olevan tarjolla.
Kuntosaliharjoittelu on äärimmäisen tylsää puuhaa, joten suhtaudun siihen kuin pahanmakuiseen lääkkeeseen. Käyn siellä yhden kaverin kanssa (ainoa positiivinen puoli) ja mietin aina, että olisi huomattavasti mukavampaa tavata pubissa tai kahvilassa.
Olen vihdoin löytänyt mieleisen kuntosalislaitteen: mitä enemmän painoa siihen lataa, sitä kevyempää sen kiskominen on. Laitteseen säädetään paino ja sen jälkeen siihen asetutaan polvilleen ja aletaan vetää leukaa. Kun painoa on riittävästi niin siinä suorastaan lennähtää kohti yläilmoja kun vähän kiskaisee. Toivoisin käänteisiä kuntosaleja, jossa liikkeitä helpotettaisiin kauttaaltaan samaan tapaan. Ei tarvitsisi oikaista jalkaa edes painovoimaa vastaan ja kuitenkin lihakset vahvistuisivat.
Olen tähän asti säilyttänyt pukukopin avainta rintaliiiveissä treenin ajan, tänään uskalsin laittaa aviamen roikkumaan naulaan, niinkuin muutkin tekevät.
Rankinta harjoittelussa on kellarista ylös kipuaminen ja radio cityn pakkokuuntelu.
maanantai 16. syyskuuta 2013
Korte ja lainen
Olen sen verran väsynyt, että mieleenpainamiskykyni on heikentynyt. Hävettää kysyä potilaalta samaa kysymystä kahteen kertaan. Sellaisten asioiden kuin vasen tai oikea mieleenpainaminen tuottaa vaikeuksia. Onneksi en ole kirurgi ja katkaise väärää raajaa.
Sain tänään kirjeen potilaalta (paperille kirjoitetun), jossa pyydettiin korjaamaan vuosiluku. Sanotaan vaikka, että potilaan umpisuoli oli leikattu 2005 ja minä olin kirjannut sairauskertomukseen vuoden 2007. No väärinhän se silloin oli.
Miksi monia työsioita on niin vaikea muistaa, mutta nuoruuden ajan iskelmälaulujen sanat osaa vieläkin kuin äitinsä nimen, vaikkei niistä lauluista olisi koskaan edes pitänyt. Vaikka minut herätettäisiin syvästä unesta, osaisin laulaa virheettömästi kappaleen R-A-K-A-S (tai osaisin sen sanat).
Minulla on ollut suuria vaikeuksia muistaa Anna Kortelaisen nimi. Joku saattaa ihmetellä, miksi se pitäisi muistaa. Olen pariin otteeseen selostanut jollekulle ohjelmasta "Kymmenen kirjaa rikoksesta", että sitä juonsivat Timo Harakka ja sitten se nainen, joka on kirjoittanut sen Virginien. Se oli aiemmin naimisissa Hannu Mäkelän kanssa ja erosi ja styylaa nyt kai Pentti Sveholmin kaa. Naisella on vaaleat hiukset ja tummaa huulipunaa. Nytpä muistan. Ajattelen kortetta, sellaista heinää, siihen perään liimaan lopun -lainen. Anna ei tuota vaikeuksia, sillä muistan sen heti kun saan päähäni Kortelaisen. Sen jälkeen kun kehitin tämän muistisäännön en ole tarvinnut nimeä enää kertaakaan.
Kirjoitusryhmäläiseni kokoontuivat eilen luonani tai oikeastaan meitä oli viisi. Sain taas intoa sen oman tekstini kirjoittamiseen. Ei sitä kummoisesti kehuttu, mutta jo se, että joku korjasi tekstin virheitä, innosti minua. Luimme S:n runoja, jotka olivat erittäin suloisia yksipuolisen rakkauden kuvauksia. Muistimme yhtäkkiä erään runon lauseen esiintyvän Susanna Haaviston levyllä ja soitimme sen. Kirjoittaja hieman kiemurteli. Miten yleensäkään voi kirjoittaa ainuttakaan lausetta rakkaudesta, jota joku ei olisi jo kirjoittanut.
Jo toinen ryhmäläiseni on ylittänyt julkaisukynnyksen ja nyt on tulossa runokirja. Silloin kun olimme tiiviisti yhdessä saattoi menestys herättää kateutta, nyt olen toisten pärjäämisestä vilpittömän onnellinen.
Kirjoitin viikonloppuna omaa juttuani. Innostuin laittamaan paperille tarinan lopun. Herkistyin siitä, miten hyvin toiselle päähenkilölle kävi, niin että kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Itken sitten toiseen kertaan kun mahdollisesti saan kirjoitettua siihen alun ja lopun väliin ne puuttuvat sata sivua ja lähetän tekstin eteenpäin ja niitä hylkyviestejä alkaa saapua. Stephen King keräsi hylsyjä huoneensa seinään iskettyyn naulaan, mutta hän olikin silloin vasta poikanen. Jospa teen hylkäyksistä kollaasin ja laitan paksuihin kullattuihin kehyksiin.
Sain tänään kirjeen potilaalta (paperille kirjoitetun), jossa pyydettiin korjaamaan vuosiluku. Sanotaan vaikka, että potilaan umpisuoli oli leikattu 2005 ja minä olin kirjannut sairauskertomukseen vuoden 2007. No väärinhän se silloin oli.
Miksi monia työsioita on niin vaikea muistaa, mutta nuoruuden ajan iskelmälaulujen sanat osaa vieläkin kuin äitinsä nimen, vaikkei niistä lauluista olisi koskaan edes pitänyt. Vaikka minut herätettäisiin syvästä unesta, osaisin laulaa virheettömästi kappaleen R-A-K-A-S (tai osaisin sen sanat).
Minulla on ollut suuria vaikeuksia muistaa Anna Kortelaisen nimi. Joku saattaa ihmetellä, miksi se pitäisi muistaa. Olen pariin otteeseen selostanut jollekulle ohjelmasta "Kymmenen kirjaa rikoksesta", että sitä juonsivat Timo Harakka ja sitten se nainen, joka on kirjoittanut sen Virginien. Se oli aiemmin naimisissa Hannu Mäkelän kanssa ja erosi ja styylaa nyt kai Pentti Sveholmin kaa. Naisella on vaaleat hiukset ja tummaa huulipunaa. Nytpä muistan. Ajattelen kortetta, sellaista heinää, siihen perään liimaan lopun -lainen. Anna ei tuota vaikeuksia, sillä muistan sen heti kun saan päähäni Kortelaisen. Sen jälkeen kun kehitin tämän muistisäännön en ole tarvinnut nimeä enää kertaakaan.
Kirjoitusryhmäläiseni kokoontuivat eilen luonani tai oikeastaan meitä oli viisi. Sain taas intoa sen oman tekstini kirjoittamiseen. Ei sitä kummoisesti kehuttu, mutta jo se, että joku korjasi tekstin virheitä, innosti minua. Luimme S:n runoja, jotka olivat erittäin suloisia yksipuolisen rakkauden kuvauksia. Muistimme yhtäkkiä erään runon lauseen esiintyvän Susanna Haaviston levyllä ja soitimme sen. Kirjoittaja hieman kiemurteli. Miten yleensäkään voi kirjoittaa ainuttakaan lausetta rakkaudesta, jota joku ei olisi jo kirjoittanut.
Jo toinen ryhmäläiseni on ylittänyt julkaisukynnyksen ja nyt on tulossa runokirja. Silloin kun olimme tiiviisti yhdessä saattoi menestys herättää kateutta, nyt olen toisten pärjäämisestä vilpittömän onnellinen.
Kirjoitin viikonloppuna omaa juttuani. Innostuin laittamaan paperille tarinan lopun. Herkistyin siitä, miten hyvin toiselle päähenkilölle kävi, niin että kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Itken sitten toiseen kertaan kun mahdollisesti saan kirjoitettua siihen alun ja lopun väliin ne puuttuvat sata sivua ja lähetän tekstin eteenpäin ja niitä hylkyviestejä alkaa saapua. Stephen King keräsi hylsyjä huoneensa seinään iskettyyn naulaan, mutta hän olikin silloin vasta poikanen. Jospa teen hylkäyksistä kollaasin ja laitan paksuihin kullattuihin kehyksiin.
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Unohdettu kalossi
Luin NYT-liitteestä nuoresta naisesta, joka on himoshoppaaja. Lukijoiden kommenteissa naista halveksittiin, hänen makuaan pidettiin halpana ja ekologista moraaliaan löyhänä. Olen aina ollut ainakin lievästi , ostosriippuvainen ja minusta on mukavaa kierrellä vaatekaupoissa. Se ei liene mitenkään perinnöllinen taipumus, sillä sillä kumpikaan siskoni eikä myöskään äitini pidä vaatteiden hankkimisesta.
Kävin eilen poikani kanssa syömässä, jonka jälkeen hajaannuimme, hän riensi levydivariin ja minä vaatekauppaan. Tuntemani miehet eivät ole viihtyneet vaaterekkien keskellä, mutta päästä heidät levy- tai työkalukauppaan, niin yhtäkkiä ei ole mihinkään kiire. Poikani ostaa käytettyjä vinyylilevyjä. En ymmärrä, millä keinolla jotkut naiset saavat raahattua miehen sovituskoppien suunnalle notkumaan. Minusta on melkein säädytöntä kuulla kun he kysyvät mieheltään "Istuvatko nämä housut hyvin takapuolesta?".
Minä ostin siis mekon, joita kaapissani roikkuu jo ennestään riittävä rivi. Jos pukeutuu sairaalatyössä leninkiin, niin kaikki kysyvät "Oletko lähdössä johonkin?" Minä pidän mekoista, ne ovat naisellisia, eikä tarvitse miettiä asukokonaisuuksia. Ostin mekon mukana hyvän omantunnon, sillä se oli ommeltu Suomessa, tehty pienessä yrityksessä ja jostain jämäkankaista.
Tilasin vielä itselleni uuden läppärin, jonka ostamista olen suunnitellut pitkään (sitä ei saanut heti, joten sen täytyy olla hyvä!). Nykyinen pitää avata heti herättyä, sitten ehtiikin laittaa ja syödä aamiaisen ennen kuin pääsee tekstiä naputtamaan. Läppäri on nyt sitten MAC, eikä se toinen juttu, mikä se nyt sitten onkaan. Onhan se kallista, mutta se on laiha ja kevyehkö ja käytän sitä joka päivä.
Viime hetkellä muistin, että pitäähän minun syödä jotain, ryntäsin halliin, jossa vihanneskauppias purki jo hyllyjä. Kaappasin mukaani bataatin, joita näytti vielä olevan tarjolla ja nyt mietin, mitä voisin valmistaa bataatista ja lammasjauhelihasta, jota myös hankin.Ostin vielä pullon valkkaria ja kukkakimpun.
Päivän syntilistaan kuuluu mekko, melkein läppäri ja kukkakimppu (jauhelihaa, bataattia ja valkoviiniä ei varmaankaan lasketa) ja kirja, josta kerron tuonnempana. Nyt voitte tuntea minuun moraalista ylemmyyttä tai sitten kateutta, sillä minulla oli varaa hankkia tämä kaikki. NYT-liitteen artikkeli johti myös yhteen keskusteluhaaraan, jossa ihmeteltiin, miten lähihoitajalla on varaa shoppailla.
Kirjakaupan tarjoushyllystä löysin Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Olen aiemman kappaleen johonkin kadottanut, joten en malttanut olla ostamatta uutta. Minä luin eilen tuon pienen kirjan ja huomasin, etten välitä niistä runoista,joista en pitänyt lapsenakaan, mutta muista pidän kovasti. Isäni rakasti runoa "Kattila ja perunat" ja luki sitä eläytyen (perunat säälittivät minua) hän luki ääneen myös "Herra Pii Poota", jonka kuolema askarrutti minua. Pidin "Tunteellisesta siilistä" ja "Jaakko Vaakko vesirotasta" ja "Yksinäisestä kalossistakin":
Unohdettu kalossi
istui puiston penkillä
Bulevardin puistossa.
Ihanassa muistossa
kulki yhä lenkillä
suuren miehen jalassa
suuri reikä salassa.
Kävin eilen poikani kanssa syömässä, jonka jälkeen hajaannuimme, hän riensi levydivariin ja minä vaatekauppaan. Tuntemani miehet eivät ole viihtyneet vaaterekkien keskellä, mutta päästä heidät levy- tai työkalukauppaan, niin yhtäkkiä ei ole mihinkään kiire. Poikani ostaa käytettyjä vinyylilevyjä. En ymmärrä, millä keinolla jotkut naiset saavat raahattua miehen sovituskoppien suunnalle notkumaan. Minusta on melkein säädytöntä kuulla kun he kysyvät mieheltään "Istuvatko nämä housut hyvin takapuolesta?".
Minä ostin siis mekon, joita kaapissani roikkuu jo ennestään riittävä rivi. Jos pukeutuu sairaalatyössä leninkiin, niin kaikki kysyvät "Oletko lähdössä johonkin?" Minä pidän mekoista, ne ovat naisellisia, eikä tarvitse miettiä asukokonaisuuksia. Ostin mekon mukana hyvän omantunnon, sillä se oli ommeltu Suomessa, tehty pienessä yrityksessä ja jostain jämäkankaista.
Tilasin vielä itselleni uuden läppärin, jonka ostamista olen suunnitellut pitkään (sitä ei saanut heti, joten sen täytyy olla hyvä!). Nykyinen pitää avata heti herättyä, sitten ehtiikin laittaa ja syödä aamiaisen ennen kuin pääsee tekstiä naputtamaan. Läppäri on nyt sitten MAC, eikä se toinen juttu, mikä se nyt sitten onkaan. Onhan se kallista, mutta se on laiha ja kevyehkö ja käytän sitä joka päivä.
Viime hetkellä muistin, että pitäähän minun syödä jotain, ryntäsin halliin, jossa vihanneskauppias purki jo hyllyjä. Kaappasin mukaani bataatin, joita näytti vielä olevan tarjolla ja nyt mietin, mitä voisin valmistaa bataatista ja lammasjauhelihasta, jota myös hankin.Ostin vielä pullon valkkaria ja kukkakimpun.
Päivän syntilistaan kuuluu mekko, melkein läppäri ja kukkakimppu (jauhelihaa, bataattia ja valkoviiniä ei varmaankaan lasketa) ja kirja, josta kerron tuonnempana. Nyt voitte tuntea minuun moraalista ylemmyyttä tai sitten kateutta, sillä minulla oli varaa hankkia tämä kaikki. NYT-liitteen artikkeli johti myös yhteen keskusteluhaaraan, jossa ihmeteltiin, miten lähihoitajalla on varaa shoppailla.
Kirjakaupan tarjoushyllystä löysin Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Olen aiemman kappaleen johonkin kadottanut, joten en malttanut olla ostamatta uutta. Minä luin eilen tuon pienen kirjan ja huomasin, etten välitä niistä runoista,joista en pitänyt lapsenakaan, mutta muista pidän kovasti. Isäni rakasti runoa "Kattila ja perunat" ja luki sitä eläytyen (perunat säälittivät minua) hän luki ääneen myös "Herra Pii Poota", jonka kuolema askarrutti minua. Pidin "Tunteellisesta siilistä" ja "Jaakko Vaakko vesirotasta" ja "Yksinäisestä kalossistakin":
Unohdettu kalossi
istui puiston penkillä
Bulevardin puistossa.
Ihanassa muistossa
kulki yhä lenkillä
suuren miehen jalassa
suuri reikä salassa.
lauantai 14. syyskuuta 2013
Koti oma
Oma sänky ja siitä nouseminen voittaa Sokos hotellin tarjoaman persoonattoman heräämisen. Vaikka hotellissa sainkin silmäni avattuani nähdä minatyyripullot punaviiniä, valkoviiniä ja vodkaa minibaarin lasioven takaa, niin arvostan enemmän kotiaamuja. Miksi suurin osa hotelleista on niin ankeita? Aamiaispöydässä ei ollut munavoita vaan korviketta, jossa oli sekoitettu levitettä ja keitettyä kananmunaa epämääräiseksi tahnaksi. Pekka Puskan elämäntyö oli otettu turhan vakavasti. Aamiaishuoneessa kävi kylmä tuuli ja karjalanpiirakat olivat teollista tuotantoa.
Joensuu oli sievä: tori, matalia taloja, tasainen tie hotellilta yliopistolle. Katson aina paikkakuntaa "Voisinko täällä asua?" silmällä. Miksikäs ei. Voisin asua siinä puiden katveessa yliopiston vieressä kuten K.
Heräsin taas Kertun sinnikkääseen oven raapimiseen. Kun se pääsi sisälle makuuhuoneeseeni se alkoi nuolla hiuksiani, ryntäillä ympäri asuntoa ja ääntelemään kuin pieni vauva. Nyt se sitten lepäilee tämän rankan häiriköinnin päälle.
Join tässä välissä sen aamukahvin ja jatkan vielä lyhyesti. Stand up koomikko kysyi klinikan juhlissa "Kuinka moni katsoo BB:tä?". Eipä käsiä juurikaan noussut. Koomikko vihjaisi, että yleisö valehtelee. Tässä tapauksessa uskon, ettei näin ollut. En ole katsonut BB:tä. Minä en halveksi niitä, jotka sitä katsovat. Minua ei vain ihan vilpittömästi kiinnosta koko juttu. Miksi muuten julkkisten ryyppäämisen seuraaminen on mielenkiintoisempaa kuin tavisten. Mikä tekee julkkiksen yksityiselämästä kiinnostavampaa kuin muiden (haluamme lukea iskelmälaulajan kodista ja seurustelusuhteista koska hän laulaa iskelmiä).
Saattaisin olla imarreltu jos joku lehti olisi kiinnostunut minusta. Mutta en haluaisi jakaa elämääni tuntemattomien kanssa. Tämä on hieman ristiriitaista, sillä kirjoitan päivittäin itsestäni. Nyt saan valita mitä kirjoitan, eikä sitä valitse toimittaja. Yleensä toimittajat kertovat haastattelemastaan henkilöstä ja hänen elämästään nolostuttavasti vaikka teksti käsittelisi henkilöä positiivisesti ja varsinkin silloin.
Saattaa käydä niin, etten avaa televisiota moneen päivään, mutta se ei tee minusta ikävä kyllä yhtään parempaa ihmistä.
Joensuu oli sievä: tori, matalia taloja, tasainen tie hotellilta yliopistolle. Katson aina paikkakuntaa "Voisinko täällä asua?" silmällä. Miksikäs ei. Voisin asua siinä puiden katveessa yliopiston vieressä kuten K.
Heräsin taas Kertun sinnikkääseen oven raapimiseen. Kun se pääsi sisälle makuuhuoneeseeni se alkoi nuolla hiuksiani, ryntäillä ympäri asuntoa ja ääntelemään kuin pieni vauva. Nyt se sitten lepäilee tämän rankan häiriköinnin päälle.
Join tässä välissä sen aamukahvin ja jatkan vielä lyhyesti. Stand up koomikko kysyi klinikan juhlissa "Kuinka moni katsoo BB:tä?". Eipä käsiä juurikaan noussut. Koomikko vihjaisi, että yleisö valehtelee. Tässä tapauksessa uskon, ettei näin ollut. En ole katsonut BB:tä. Minä en halveksi niitä, jotka sitä katsovat. Minua ei vain ihan vilpittömästi kiinnosta koko juttu. Miksi muuten julkkisten ryyppäämisen seuraaminen on mielenkiintoisempaa kuin tavisten. Mikä tekee julkkiksen yksityiselämästä kiinnostavampaa kuin muiden (haluamme lukea iskelmälaulajan kodista ja seurustelusuhteista koska hän laulaa iskelmiä).
Saattaisin olla imarreltu jos joku lehti olisi kiinnostunut minusta. Mutta en haluaisi jakaa elämääni tuntemattomien kanssa. Tämä on hieman ristiriitaista, sillä kirjoitan päivittäin itsestäni. Nyt saan valita mitä kirjoitan, eikä sitä valitse toimittaja. Yleensä toimittajat kertovat haastattelemastaan henkilöstä ja hänen elämästään nolostuttavasti vaikka teksti käsittelisi henkilöä positiivisesti ja varsinkin silloin.
Saattaa käydä niin, etten avaa televisiota moneen päivään, mutta se ei tee minusta ikävä kyllä yhtään parempaa ihmistä.
perjantai 13. syyskuuta 2013
Laituri palaa
Pieksämäeltä Joensuuhun pääsee taajamajunalla. Radan varresta puskee kitukasvuista koivua ja jotain muuta lehtipuuta, ikkunasta on vaikea suorittaa tarkempaa lajimääritystä. Saavumme Heinävedelle, jossa juna pysähtyy jarrut kirskuen. Asemarakennus on haalean keltainen. En ole varma nouseeko tai laskeutuuko junan jyrkkiä portaita kukaan. Silmäni tekevät edestakaista heiluriliiketta pusikossa, jota erottuu taas junan ikkunasta loputtomiin, muutamissa riutuneen näköisessä alamittaisissa lehtipuissa roikkuu kellertäviä lehtiä. Saavumme Varkauden asemalle, joka on tasakattoinen laatikko, kenties 80-luvulta. Seuraa pusikkoa, jonka keskellä taas pysähdymme, nyt aseman nimi on Vihtari, rakennus näyttää hylätyltä. Onko kukaan koskaan kuullut kenestäkään, joka asuu Vihtarissa? Jatkamme matkaa Viinijärvelle (kerron muille vahingossa juna pysähtyneen Viinamäen asemalla) ja Joensuuhun. Olen itäsuomalaisen nostalgian kyllästämä kun kuulen itäistä aksenttia konduktöörin ja hotellin respan naisten suusta.
Kimmeli on jo parhaat päivänsä nähnyt hotelli. Samanlaisia on joka puolella Suomea. Aamulla kokoustamme ja sitten istumme luennoilla. Katson valtasanomalehti Karjalaisen otsikoita netistä: pieni puurakenteinen laituri paloi Lieksassa. Pelastuslaitoksen saavuttua paikalle laituri oli lähes kokonaan palanut. Toinen uutisoinnin arvoinen tapahtuma on henkilöauton ajautuminen pellolle Liperissä. Mieskuljettaja ei loukkaantunut eikä auto kärsinyt juurikaan vaurioita.
Tänään kuuntelimme iäkkään ihotautilääkärin sekavaa luentoa. Diat loppuivat kuin seinään, jonka jälkeen mies alkoi lukea ääneen jotain ruotsin kielistä sanomalehteä ja kertoa omista sairauksistaan.
Taaksepäin kelattuna: Viinijärvi- Vihtari-Varkaus- Heinävesi- Pieksämäki. Otamme sihteerin (V) kanssa yhteiskuvan Pieksämäen aseman edessä ja V laittaa sen facebookiin otsikolla "Pieksämäki. Mikä viehättävä taukopaikka." Taustallamme näkyy lastulevystä (?) ja kelohongasta kyhätty kioski. Junassa kaksi nuorta naista vatvoo loputtomiin ihmissuhteitaan. Käyn kotimatkalla poikani kanssa syömässä Saludissa.
Kimmeli on jo parhaat päivänsä nähnyt hotelli. Samanlaisia on joka puolella Suomea. Aamulla kokoustamme ja sitten istumme luennoilla. Katson valtasanomalehti Karjalaisen otsikoita netistä: pieni puurakenteinen laituri paloi Lieksassa. Pelastuslaitoksen saavuttua paikalle laituri oli lähes kokonaan palanut. Toinen uutisoinnin arvoinen tapahtuma on henkilöauton ajautuminen pellolle Liperissä. Mieskuljettaja ei loukkaantunut eikä auto kärsinyt juurikaan vaurioita.
Tänään kuuntelimme iäkkään ihotautilääkärin sekavaa luentoa. Diat loppuivat kuin seinään, jonka jälkeen mies alkoi lukea ääneen jotain ruotsin kielistä sanomalehteä ja kertoa omista sairauksistaan.
Taaksepäin kelattuna: Viinijärvi- Vihtari-Varkaus- Heinävesi- Pieksämäki. Otamme sihteerin (V) kanssa yhteiskuvan Pieksämäen aseman edessä ja V laittaa sen facebookiin otsikolla "Pieksämäki. Mikä viehättävä taukopaikka." Taustallamme näkyy lastulevystä (?) ja kelohongasta kyhätty kioski. Junassa kaksi nuorta naista vatvoo loputtomiin ihmissuhteitaan. Käyn kotimatkalla poikani kanssa syömässä Saludissa.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Boleron alopecia
Olen jossain mielenhäiriössä hankkinut paljettiboleron, vaikka en ole paljettinaisia. Vaate on muuten kiva. Sain päähäni leikata nuo muoviset kimallukset pois. Nyt minulla on bolero, jossa edelleen on paljetteja, mutta niiden välissä on laajoja epäsäännöllisiä kaljuja alueita ja roikkuvia langanpäkiä. Paljetteja lojuu pitkin asuntoni lattioita.
Olen tänään miettinyt Auerin juttua, sitä komisariota ja hänen naisystäviään. Mikä saippuaooppera meillä onkaan. Jos tämä olisi television rikossarja, sitä pidettäisiin epäuskottavana.
Lähden huomenna Joensuuhun. Olen hieman paniikissa siitä mitä kaikkea pitäisi lukea ja kirjoittaa, mutta onneksi junamatka on hyvin pitkä. Töissä joku sanoi Jari Sarasvuon sanoneen, että ihminen pakenee rakastumiseen tai työhön. Hän unohti alkoholin. Jos minulla nyt sitä olisi, niin ottaisin tukevan lasillisen. Saattaa olla, että pääsen kirjoittamaan tälle olemattomalle paperille merkkejä vasta perjantaina. Muut vähemmän kiinnostavat velvollisuudet estävät tämän tärkeän päivittäisen rituaalin toteuttamisen.
Olen tänään miettinyt Auerin juttua, sitä komisariota ja hänen naisystäviään. Mikä saippuaooppera meillä onkaan. Jos tämä olisi television rikossarja, sitä pidettäisiin epäuskottavana.
Lähden huomenna Joensuuhun. Olen hieman paniikissa siitä mitä kaikkea pitäisi lukea ja kirjoittaa, mutta onneksi junamatka on hyvin pitkä. Töissä joku sanoi Jari Sarasvuon sanoneen, että ihminen pakenee rakastumiseen tai työhön. Hän unohti alkoholin. Jos minulla nyt sitä olisi, niin ottaisin tukevan lasillisen. Saattaa olla, että pääsen kirjoittamaan tälle olemattomalle paperille merkkejä vasta perjantaina. Muut vähemmän kiinnostavat velvollisuudet estävät tämän tärkeän päivittäisen rituaalin toteuttamisen.
maanantai 9. syyskuuta 2013
Ensi vuoden päiväkirja
Luin tänään Hesarista (se oli luultavasti eilisen lehti, sillä olen hieman jäljessä maailmanmenosta) Viivin ja Wagnerin, jossa Wagner kirjoittaa jo ensi vuoden päiväkirjaa. Voisin tehdä saman: tänään päivystän, tulin töistä kotiin seitsemän maissa, söin ja makasin sohvalla tuijottamassa katon valkoista pintaa ja mietin, että uusi maali ei tekisi sille pahaa. Viivissä ja Wagnerissa on melkein aina yksi repliikki liikaa, ottaisin yleensä viimeisen pois. Useinmiten kirjoittamissamme teksteissä ensimmäinen lause on turha, selittelevä, Viivissä ja Wagnerissa se on viimeinen ja sen sanoo yleensä Viivi.
Potilas lähetti sähköpostia. Hän oli todennäköisesti poiminut nimeni ja työsähköpostini osoitteen työpaikan nettisivuilta, emme ole koskaan tavanneet. Viesti oli vaativa, uhkaileva ja luultavammin pikaistuksissa laadittu. Se oli lähetetty iPhonesta. Aiemmin olisi ollut hankittava kirjepaperia, kuori ja postimerkki. Etsittävä osoite suurella vaivalla, kirjoitettava haukkumakirje ja postitettava se. Siinä ehtii viha usein jo harmittavasti haalistua. Joskus oli mentävä tietokoneen ääreen, josta pääsi sähköpostiin puhelinlinjojen välityksellä tai sitten ei. Muistan vieläkin sen äänen, jolla kone otti yhteyttä ulkomaailmaan, saman äänen kuulee edelleen faxista, joka lojuu lähes tarpeettomana työpaikan sihteerien huoneen nurkassa. Nyt sitten viestin voi laittaa heti, ilman harkinta-aikaa vaikka kaupan kassajonosta.
Potilas lähetti sähköpostia. Hän oli todennäköisesti poiminut nimeni ja työsähköpostini osoitteen työpaikan nettisivuilta, emme ole koskaan tavanneet. Viesti oli vaativa, uhkaileva ja luultavammin pikaistuksissa laadittu. Se oli lähetetty iPhonesta. Aiemmin olisi ollut hankittava kirjepaperia, kuori ja postimerkki. Etsittävä osoite suurella vaivalla, kirjoitettava haukkumakirje ja postitettava se. Siinä ehtii viha usein jo harmittavasti haalistua. Joskus oli mentävä tietokoneen ääreen, josta pääsi sähköpostiin puhelinlinjojen välityksellä tai sitten ei. Muistan vieläkin sen äänen, jolla kone otti yhteyttä ulkomaailmaan, saman äänen kuulee edelleen faxista, joka lojuu lähes tarpeettomana työpaikan sihteerien huoneen nurkassa. Nyt sitten viestin voi laittaa heti, ilman harkinta-aikaa vaikka kaupan kassajonosta.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Hoitajat
Jatkan vielä lyhyesti hoitajieni muistelemista.
Olin päiväkodissakin ja muistan hämärästi kerran, jolloin isä haki minut sieltä. Miksi se kerta on jäänyt mieleeni, kun muut muistikuvat ovat hävinneet. Päiväkodissa jokaisella oli oma symboli, joka toistui naulakossa ja pukkisängyssä, joka aukaistiin päiväunia varten. Minä olin päivänkakkara. Askartelimme pienet pulleat kädet pyöreällä pöydällä ja istuimme miniatyyrituoleilla. Tehtävänämme oli repiä langanpätkiä pienistä kangastilkuista. Näistä langoista tulisi päiväkodin kookkaan nallen tyynyn sisus. Ei nallella leikitty, sitä katsottiin arvostavan matkan päästä. Suhtauduin tehtävään hyvin vakavasti ja odotin hartaasti tyynyn valmistumista. Eihän nallen ollut hyvä olla ilman tyynyä. Otettiinkohan minut pois päiväkodista ennen kuin tehtävä saatiin päätökseen, sillä valmiista tyynystä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa.
Myöhemmin meitä (minulle tuli kaksi siskoa) hoitivat vaihtuvat kotiapulaiset. Muistan heistä kaksi, joista toista kammosin. Minua hirvitti kun nainen leikkasi leipää, sillä pelkäsin hänen tuikkaavan terän rintaani. Äitini ei ottanut pelkoani tosissaan, mutta onneksi hoitaja loukkasi isääni jollain tavalla ja pääsin tuosta kolhosta naisesta. Seuraavaa apulaista ihailin kovin. Istuimme hänen huoneessaan, oli talvipakkanen ja ikkuna oli selällään.Apulainen poltti tupakkaa ja minä nautin saadessani istua hänen vieressään kun pakkasilma tunki sisään ja tupakansavu ulos. Ulkona oli pimeää, joten täytyi olla ilta. Hän virkkasi barbilleni ihanan vaaleansinisen jakkupuvun. Apulainen ompeli vaatteita myös itselleen. Kankaan hankkimista varten hän teki mittauksia, mutta käytti vahingossa tuumamittaa ja osti liian niukasti hamekangasta.
Miten vähän sitä lopulta muistaakaan. Tarvitseeko kaikkea muistaa. Ehkä parempi on näin. Ymmärrän hyvin, että Knausgård kirjoittaa fiktiota, sillä onhan hänen täysin mahdotonta toistaa lapsuuden ja nuoruuden ajan dialogia.
Olin päiväkodissakin ja muistan hämärästi kerran, jolloin isä haki minut sieltä. Miksi se kerta on jäänyt mieleeni, kun muut muistikuvat ovat hävinneet. Päiväkodissa jokaisella oli oma symboli, joka toistui naulakossa ja pukkisängyssä, joka aukaistiin päiväunia varten. Minä olin päivänkakkara. Askartelimme pienet pulleat kädet pyöreällä pöydällä ja istuimme miniatyyrituoleilla. Tehtävänämme oli repiä langanpätkiä pienistä kangastilkuista. Näistä langoista tulisi päiväkodin kookkaan nallen tyynyn sisus. Ei nallella leikitty, sitä katsottiin arvostavan matkan päästä. Suhtauduin tehtävään hyvin vakavasti ja odotin hartaasti tyynyn valmistumista. Eihän nallen ollut hyvä olla ilman tyynyä. Otettiinkohan minut pois päiväkodista ennen kuin tehtävä saatiin päätökseen, sillä valmiista tyynystä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa.
Myöhemmin meitä (minulle tuli kaksi siskoa) hoitivat vaihtuvat kotiapulaiset. Muistan heistä kaksi, joista toista kammosin. Minua hirvitti kun nainen leikkasi leipää, sillä pelkäsin hänen tuikkaavan terän rintaani. Äitini ei ottanut pelkoani tosissaan, mutta onneksi hoitaja loukkasi isääni jollain tavalla ja pääsin tuosta kolhosta naisesta. Seuraavaa apulaista ihailin kovin. Istuimme hänen huoneessaan, oli talvipakkanen ja ikkuna oli selällään.Apulainen poltti tupakkaa ja minä nautin saadessani istua hänen vieressään kun pakkasilma tunki sisään ja tupakansavu ulos. Ulkona oli pimeää, joten täytyi olla ilta. Hän virkkasi barbilleni ihanan vaaleansinisen jakkupuvun. Apulainen ompeli vaatteita myös itselleen. Kankaan hankkimista varten hän teki mittauksia, mutta käytti vahingossa tuumamittaa ja osti liian niukasti hamekangasta.
Miten vähän sitä lopulta muistaakaan. Tarvitseeko kaikkea muistaa. Ehkä parempi on näin. Ymmärrän hyvin, että Knausgård kirjoittaa fiktiota, sillä onhan hänen täysin mahdotonta toistaa lapsuuden ja nuoruuden ajan dialogia.
Todellinen viherpeukalo
Istuin eilen kirjastossa korjaamassa artikkelia, sillä homma pitäisi saada valmiiksi huomiseen mennessä, jolloin minulla on päivystys. Keskiviikkona lähden Joensuuhun. Siellä pidetään sen yhdistyksen syyskokous, jonka puheenohtajaksi olen narsistisessa kunnianhimossani ryhtynyt. Huomasin kirjastolla, että puhelin soi ja että soittaja oli vanha hyvä ystäväni. En vastannut, sillä kirjastolla ei pitäisi lörpötellä puhelimessa vaan jatkoin artikkelin korjaamista. Inhoan sitä puuhaa. Kotiin tultuani soitin ystävälleni: "Olit soittanut?". Ystävä oli ollut leikkauksessa ja halusi kertoa sen onnistuneen hyvin ja olevansa jo kotona ja käyneensä jo miesystävänsä kuljettamana torikahvilassa. Ystävä oli kertonut leikkauksesta minulle viime viikonloppuna ja olin unohtanut koko asian.
Olen elänyt illuusiossa, että voin pitää yllä ystävyyssuhteita, kirjoittaa tekelettä, joka on loman jälkeen taas jumiutunut 50 sivuun, päivystää kolme kertaa kuussa (yksi päivystys sijoittuu aina viikonloppuun), hoitaa yhdistyksen puheenjohtajuutta, vähän kehittää työtäni ja ammattitaitoani ja tehdä pienimuotoista tutkimusta. Nyt olen tajunnut, etten kykene tähän kaikkeen. Jotain pitää jättää pois tai käy kehnosti.
Kaipaan ihmisiä, mutta on ihanaa viettää välillä aikaa yksinäänkin. Näin yksin asuen siihen tarjoutuu tilaisuuksia. Olen lukenut Merete Mazzarellan uuden kirjan Elämä sanoiksi ja nyt aloitin Stephen Kingin kirjan Kirjoittamisesta. Olen metsästänyt jälkimmäistä divareista onnistumatta (olisin halunnut sen omaksi), mutta hain sen lopulta kirjastosta. Aloin kirjan myötä muistella lapsuuden hoitajiani.
Äitini kertoi, että hänen äitinsä ja isäni äiti (isänäiti haukkui aina äidinäitiä minulle, mutta vielä enemmän hän kuitenkin morkkasi äitiäni) riitelivät siitä, miten minua tuli kylvettää. Äitini oli tuolloin 19-vuotias ja tästä syystä melko avuttomassa tilassa. Olen jo aiemmin kertonut, että asuin vuoden verran äidinäitini luona pienellä paikkakunnalla, jossa hän opetti kovakalloisia savolaisia lapsia lukemaan. Olin tuolloin vuoden vanha ja minusta piti siellä huolta kotiapulainen, josta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Mummo omisti matkamallisen urkuharmonin, jota hän polki kiukkuisesti, kun lapset lauloivat virsiä. Mummo oli kuulemma ankara opettaja. Mummon isä oli pappi. Mummo oli retkahtanut stuerttiin, joka oli kuulemma hyvä seuramies. Muuten hän ei kenties ollut ihan miehistä parhaita, sillä jäi työreissullaan Amerikkaan, eikä enää palannut. Mummo jäi yksin kahden pienen tytön kanssa. Vähäisessä puukoulussa oli oppilaille ulkovessat, joissa oli monta reikää suorassa rivissä ja kovaa vessapaperia, jota piti pehmitella käsien välissä. Muistikuvani mukaan savolaisten pientilojen lapset olivat päällystäneet koulukirjansa sanomalehtipaperilla.
Muisteleminen loppuu tältä erää. Kahvi on valunut kannuun ja kananmuna kypsynyt sopivasti. Lähden nauttimaan aamiaisesta ja Hesarin antamasta kirjallisesta viihdykkeestä. Menen tänään katsomaan kurssikaverini siirtolapuutarhamökkiä. Haaveilin joskus samanlaisesta, kunnes luin ilmoituksen, jossa mökkiä tarjottiin vain todelliselle viherpeukalolle.
Olen elänyt illuusiossa, että voin pitää yllä ystävyyssuhteita, kirjoittaa tekelettä, joka on loman jälkeen taas jumiutunut 50 sivuun, päivystää kolme kertaa kuussa (yksi päivystys sijoittuu aina viikonloppuun), hoitaa yhdistyksen puheenjohtajuutta, vähän kehittää työtäni ja ammattitaitoani ja tehdä pienimuotoista tutkimusta. Nyt olen tajunnut, etten kykene tähän kaikkeen. Jotain pitää jättää pois tai käy kehnosti.
Kaipaan ihmisiä, mutta on ihanaa viettää välillä aikaa yksinäänkin. Näin yksin asuen siihen tarjoutuu tilaisuuksia. Olen lukenut Merete Mazzarellan uuden kirjan Elämä sanoiksi ja nyt aloitin Stephen Kingin kirjan Kirjoittamisesta. Olen metsästänyt jälkimmäistä divareista onnistumatta (olisin halunnut sen omaksi), mutta hain sen lopulta kirjastosta. Aloin kirjan myötä muistella lapsuuden hoitajiani.
Äitini kertoi, että hänen äitinsä ja isäni äiti (isänäiti haukkui aina äidinäitiä minulle, mutta vielä enemmän hän kuitenkin morkkasi äitiäni) riitelivät siitä, miten minua tuli kylvettää. Äitini oli tuolloin 19-vuotias ja tästä syystä melko avuttomassa tilassa. Olen jo aiemmin kertonut, että asuin vuoden verran äidinäitini luona pienellä paikkakunnalla, jossa hän opetti kovakalloisia savolaisia lapsia lukemaan. Olin tuolloin vuoden vanha ja minusta piti siellä huolta kotiapulainen, josta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Mummo omisti matkamallisen urkuharmonin, jota hän polki kiukkuisesti, kun lapset lauloivat virsiä. Mummo oli kuulemma ankara opettaja. Mummon isä oli pappi. Mummo oli retkahtanut stuerttiin, joka oli kuulemma hyvä seuramies. Muuten hän ei kenties ollut ihan miehistä parhaita, sillä jäi työreissullaan Amerikkaan, eikä enää palannut. Mummo jäi yksin kahden pienen tytön kanssa. Vähäisessä puukoulussa oli oppilaille ulkovessat, joissa oli monta reikää suorassa rivissä ja kovaa vessapaperia, jota piti pehmitella käsien välissä. Muistikuvani mukaan savolaisten pientilojen lapset olivat päällystäneet koulukirjansa sanomalehtipaperilla.
Muisteleminen loppuu tältä erää. Kahvi on valunut kannuun ja kananmuna kypsynyt sopivasti. Lähden nauttimaan aamiaisesta ja Hesarin antamasta kirjallisesta viihdykkeestä. Menen tänään katsomaan kurssikaverini siirtolapuutarhamökkiä. Haaveilin joskus samanlaisesta, kunnes luin ilmoituksen, jossa mökkiä tarjottiin vain todelliselle viherpeukalolle.
lauantai 7. syyskuuta 2013
Menolippu
Eilinen ripittäytyminen jäi kiireen vuoksi väliin, pyydän laiminlyöntiäni nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli niin hoppu töistä kampaajalle ja sieltä klinikan 50-vuotisjuhliin. Illan teemana oli loogisesti 60-luku, joten kampaaja suihkutti hiuksiini pullollisen lakkaa ja minä liimasin yläluomiini keinotekoisen tuuheat ripset. Pukeutumiskoodin vuoksi juhlien alusta puuttui se kiusallinen pönöttäminen, joka yleensä helpottaa vasta kun juhlijat ovat saaneet siemaistua pari lasia viiniä. Nyt puheenaihetta riitti työkavereiden ja vähän tuntemattomienkin vermeistä, kampauksista ja peruukeista.
Juhlissa oli ruoan ja juoman lisäksi ohjelmaa kuten sairaalan historia tampereen kielellä, jossa kerrottiin sopivan uskaliaasti edellisestä ja nykyisestä professorista sekä ylilääkäreistä ja kaikkia nauratti (se oli siis erittäin hauska). Riku Suokas esitti stand up komiikkaa. Loputon vitsin lähde oli tietysti koomikko itse: koomikon vatsa, kalju ja viturallaan olevat ihmissuhdeasiat. Suokas sanoi, ettei miehelle pidä ostaa mitään Body Shopista, mies ei kaipaa metsämansikkadeodoranttia vaan miehen tuotteita ovat Axe, Harley Davidson ja Pirkka. Niiden nimissä ei ole mitään epäilyttävän pehmoista.
Illassa esiintyi munuaislääkärien bändi, joka oli valinnut puristisen akustisen tien, joten sitä oli vähän vaikea kuulla. Se mitä kuulimme oli oikein nautittavaa. Lopuksi hypimme loistavan cover-bändin myötä sellaisten kappaleiden tahdittamana kuin "Tuulen suojaan" , "Ajetaan me tandemilla" ja "Menolippu". Menolipussa muodostimme pitkän kiemurtelevan jonon (osa kiemurteli häpeästä osa muuten vaan). Juhliin osallistui kolme Marilynia sulkapuuhkineen, joten juhlatilan lattia näytti siltä kuin siellä olisi tepastellut parikymmentä sulkasatoista kanaa.
Näistä kekkereistä eivät juomat kesken loppuneet, sillä viiniä oli hankittu vaivaiset 150 pulloa, kuohuviiniä 50 pulloa ja päälle pakolliset oluet ja siiderit (juhlijoita oli 150). Alkoholittomiksi juomiksi riittivät pari pulloa Pommacia. Loppuillasta vesikannuja kyllä kallistettiin ahkerasti. Ettei nyt synny väärää mielikuvaa, juhliin piti ihan itse ostaa illalliskortti.Ahneet lääkärit ja pyyteettömät hoitajat eivät juhlineet veronmaksajien varoilla.
Painoin suhisevan korvani höyhentyynylle kello puoli kaksi. Ylös noustessa jalkapohjiani poltteli vaikka olin ottanut mukaani ne järkevämmät ja tylsemmät vaihtokengät.
Juhlissa oli ruoan ja juoman lisäksi ohjelmaa kuten sairaalan historia tampereen kielellä, jossa kerrottiin sopivan uskaliaasti edellisestä ja nykyisestä professorista sekä ylilääkäreistä ja kaikkia nauratti (se oli siis erittäin hauska). Riku Suokas esitti stand up komiikkaa. Loputon vitsin lähde oli tietysti koomikko itse: koomikon vatsa, kalju ja viturallaan olevat ihmissuhdeasiat. Suokas sanoi, ettei miehelle pidä ostaa mitään Body Shopista, mies ei kaipaa metsämansikkadeodoranttia vaan miehen tuotteita ovat Axe, Harley Davidson ja Pirkka. Niiden nimissä ei ole mitään epäilyttävän pehmoista.
Illassa esiintyi munuaislääkärien bändi, joka oli valinnut puristisen akustisen tien, joten sitä oli vähän vaikea kuulla. Se mitä kuulimme oli oikein nautittavaa. Lopuksi hypimme loistavan cover-bändin myötä sellaisten kappaleiden tahdittamana kuin "Tuulen suojaan" , "Ajetaan me tandemilla" ja "Menolippu". Menolipussa muodostimme pitkän kiemurtelevan jonon (osa kiemurteli häpeästä osa muuten vaan). Juhliin osallistui kolme Marilynia sulkapuuhkineen, joten juhlatilan lattia näytti siltä kuin siellä olisi tepastellut parikymmentä sulkasatoista kanaa.
Näistä kekkereistä eivät juomat kesken loppuneet, sillä viiniä oli hankittu vaivaiset 150 pulloa, kuohuviiniä 50 pulloa ja päälle pakolliset oluet ja siiderit (juhlijoita oli 150). Alkoholittomiksi juomiksi riittivät pari pulloa Pommacia. Loppuillasta vesikannuja kyllä kallistettiin ahkerasti. Ettei nyt synny väärää mielikuvaa, juhliin piti ihan itse ostaa illalliskortti.Ahneet lääkärit ja pyyteettömät hoitajat eivät juhlineet veronmaksajien varoilla.
Painoin suhisevan korvani höyhentyynylle kello puoli kaksi. Ylös noustessa jalkapohjiani poltteli vaikka olin ottanut mukaani ne järkevämmät ja tylsemmät vaihtokengät.
torstai 5. syyskuuta 2013
Mur mur
Klinikassani on samanniminen sairaanhoitaja kuin minä, hän on siis etu- ja sukunimikaimani (arvatkaa menevätkö sähköpostit sekaisin). Hänet valittiin alamme vuoden sairaanhoitajaksi, joten häntä haastateltiin ammattilehteen. Toimittajan lisäksi paikalle saapui innokas valokuvaaja, joka vallan villiintyi samannimisyydestämme ja halusi meidät yhteiskuvaan. Hän komensi meidät istumaan kahvihuoneeseen. Minä istuin tuolissa pää kallellaan kohti toista Heidiä ja kuppi pitkään keittimessä hautunutta myrkkyä kädessäni. Toinen Heidi istui pöydällä takanani ja nojautui eteenpäin niin, että päämme asettuivat rinnakkain. Valokuvaaja testasi ensin toisen Heidin asentoa, että oliko se mahdollinen ja olihan se. Valokuvaaja sanoi aina "mur mur" ennen kuin nappasi kuvan.
Miksei minua kukaan haastattele? Miksi on niin kovin kiinnostavaa miten Rosa Meriläinen nukkuu (kts.päivän Hesari) mutta kukaan ei tule kysymään minun nukkumistapojani, jotka ovat varmasti vähintäänkin yhtä erityiset kuin Meriläisen.
Tänään ei tulostin syytänyt pelkkiä hymiöitä, mutta sairaslomatodistuksen alalaitaan piirtyi sievä rivi merkkejä (hymiöitä, sydämiä, patoja yms.). Tänään päivystin ja pääsin kotiin puoli seitsemän. Töistä tullessani kävin ostamassa tekoripset, korvakorut ja tomaattikeittoa.
Miksei minua kukaan haastattele? Miksi on niin kovin kiinnostavaa miten Rosa Meriläinen nukkuu (kts.päivän Hesari) mutta kukaan ei tule kysymään minun nukkumistapojani, jotka ovat varmasti vähintäänkin yhtä erityiset kuin Meriläisen.
Tänään ei tulostin syytänyt pelkkiä hymiöitä, mutta sairaslomatodistuksen alalaitaan piirtyi sievä rivi merkkejä (hymiöitä, sydämiä, patoja yms.). Tänään päivystin ja pääsin kotiin puoli seitsemän. Töistä tullessani kävin ostamassa tekoripset, korvakorut ja tomaattikeittoa.
Alitajuntaa heti aamusta
Merete Mazzarella kertoo kirjoittavansa aamuisin kun alitajunta on auki. Päätin kokeilla samaa. Alitajuntani on täynnä pikkusieluista loukkaantumista, huonoa itsetuntoa, yleistä huonoutta, eilistä turhautunutta itkua, tämän aamuista nälkää, huomisen juhlan puuttuvia asuja, tämän illan päivystystä, korjaamatonta artikkelia ja pystyssä sojotavia hiuksia. Minua alkoi eilen itkettää, kun olin itkenyt yhden asian, itkin toisen,joka johti kolmanteen ja neljänteen.Tämän pillittämisen jälkeen oli melko seesteinen olo.
Moni aamuun liittyvä kokeilu on jäänyt lyhytkesktoiseksi, kuten aanu-uinnit uimahallissa (yksi kerta), aamulenkit (yksi kerta), niin jäänee tämäkin. Mutta tulipahan testattua.
Nyt pitänee mennä pesemään hampaat ja lähteä töihin. Pari päivää sitten eräs potilas kysyi "Voisiko tätä hoitaa kannabiksella?". Kerroin, ettei se ole mahdollista. Nyt suljen alitajuntani ja lähden pyöräilemään työpaikalle.
Moni aamuun liittyvä kokeilu on jäänyt lyhytkesktoiseksi, kuten aanu-uinnit uimahallissa (yksi kerta), aamulenkit (yksi kerta), niin jäänee tämäkin. Mutta tulipahan testattua.
Nyt pitänee mennä pesemään hampaat ja lähteä töihin. Pari päivää sitten eräs potilas kysyi "Voisiko tätä hoitaa kannabiksella?". Kerroin, ettei se ole mahdollista. Nyt suljen alitajuntani ja lähden pyöräilemään työpaikalle.
tiistai 3. syyskuuta 2013
Hymiön kosto
Olen aina julistanut inhoavani hymiöitä. Kun tänään töissä yritin tulostaa reseptiä, tulostin alkoi suoltaa paperia, jonka ylälaitaa koristi nauha hymiöitä ja sydämiä. Laite oksensi hymiöpaperia puolen sentin kasan, kunnes katkaisin virran laitteesta. Soitin tietokonetukeen, joka on ulkoistettu firmalle, jotá kutsun nimellä F. Nimitys osoittaa, että suhteeni yritykseen ei ole järin rakastava. Koitan kuitenkin aina olla ystävällinen, vaikka mies puhelimessa (ne ovat aina miehiä) kehottaa sulkemaan kaikki ohjelmat ja avaamaan koneen uudelleen. Vieressäni sattuu aina tuolloin istumaan potilas ja aikataulut ovat yleensä jo ennestään pettäneet.
Mies ei saanut koneeseeni sitä mystistä etäyhteyttä, joten huomenna joku saapuu paikan päälle. F firman mieheltä tuli sähköpostissa selostus toimeksiannosta: Yrittää tulostaa reseptiä, mutta tulostin tulostaa hymiöitä.
Mies ei saanut koneeseeni sitä mystistä etäyhteyttä, joten huomenna joku saapuu paikan päälle. F firman mieheltä tuli sähköpostissa selostus toimeksiannosta: Yrittää tulostaa reseptiä, mutta tulostin tulostaa hymiöitä.
maanantai 2. syyskuuta 2013
Tekniikka säästää aikaa
Katsoin äsken eilisen jakson televisiosarjasta Silta. Olin jo lukenut facebookista ne tämän jakson katsoneiden "kamalaa"- päivittelyt, joten en ihan hirmuisesti järkyttynyt. En ole onnistunut kehittämään päähenkilöihin riittävää tunnesidettä. Arvasin tiettyjä asioita ennen rikostutkijoita, joka lie tarkoituskin. Katsojalle tulee sellaisesta hyvä mieli. Sarjan värimaailma on haalistunut, rikostutkijan monilapsisen perheen talo on sisustettu design-huonekaluilla, lattioilla ei loju legoja, eikä sohvalla puoliksi syötyjä voileipiä.
Pagistaan blogissa ihmetellään (löytyy blogilistastani, en jaksa linkittää), miksi meillä on vähemmän aikaa, vaikka kaikki nykyään on niin kätevää. Opiskelujen alkuvaiheessa poljin lennättimeen aina kun piti soittaa kotiin tai poikaystävälle. Lennättimen persoonattomassa kopissa seistessä ei tullut mieleen jaaritella turhia. Koppiin ei ollut hommattu sellaisia turhakkeita kuten tuoleja. Selvisipä sieltä nopeasti ulos ja seuraava soittaja pääsi tilalle. Kotiin pirautin aina vastapuhelun. Jotenkin se asia ilmoitettiin virkailijalle, joka kysyi puhelun toisessa päässä olevalta äidiltäni maksaako hän soittoni, jonka jälkeen puheluni yhdistettin. Äiti aina hoiti tämän sosiaalisen puolen, ei isä.
Tuolloin oli puhelimen hankkimiseksi ostettava puhelinosake, joka oli liian kallis hankinta opiskelijalle. Lisäksi oli satsattava puhelinkoneeseen ja puhelinlaskuihin. Ulkomailta ei tullut mieleenkään soittaa Suomeen. Erityisesti varoitettiin soittamasta hotellihuoneen puhelimesta, jonka tarkoitus oli ryöstää turistin viimeiset rovot. Minulla on muuten edelleen päähänpinttymä, jonka mukaan minibaarista ei pidä ostaa mitään. Jos otat minibaarista suklaapötkön voisit samalla rahalla ostaa kultaharkon ja pikkupullo etikkaista viiniä maksaa magnum samppanjapullon verran.
Ennen matkat ostettiin matkatoimistoista, kun nyt hankitaan ne "kätevästi" netistä. Pitää siis itse käyttää tuntikausia lentojen varaukseen, hotellihuoneiden vertailuun ja aikataulujen fiksaamiseen. Ennen ammattitaitoinen matkatoimistovirkailija teki sen puolestasi. Muistan vielä ensimmäisen Inter Rail kortin hankinnan: se oli pieni vihkonen, johon piti itse tekstata aseman nimi, johon oli matkalla. Matkustaa sai ristiin rastiin Eurooppaa lukuunottamatta joitakin sosialistimaita.
Televisiosta ja radiosta tuli niin vähän ohjelmaa, että aikaa riitti kaikkeen muuhun. Radiossa ohjelma loppui puolilta öin Maamme-lauluun, jonka jälkeen saatoi yrittää kuunnella Radio Luxenburgista rätinää ja vonkumista, jonka seasta tarkkakorvainen erotti, että siellä soittivat Beatlesit Hey Judea.
Suurin aika menee nykyisin tietokoneella notkumiseen. Meille helposti riippuvuuksia kehittäville ihmisille tämä on melkoinen aikasieppo. Tupakointi tai päivittäinen alkoholinkäyttö veisi huomattavasti vähemmän aikaa ja niiden kautta saisi inhimillisiä kontakteja.
Pagistaan blogissa ihmetellään (löytyy blogilistastani, en jaksa linkittää), miksi meillä on vähemmän aikaa, vaikka kaikki nykyään on niin kätevää. Opiskelujen alkuvaiheessa poljin lennättimeen aina kun piti soittaa kotiin tai poikaystävälle. Lennättimen persoonattomassa kopissa seistessä ei tullut mieleen jaaritella turhia. Koppiin ei ollut hommattu sellaisia turhakkeita kuten tuoleja. Selvisipä sieltä nopeasti ulos ja seuraava soittaja pääsi tilalle. Kotiin pirautin aina vastapuhelun. Jotenkin se asia ilmoitettiin virkailijalle, joka kysyi puhelun toisessa päässä olevalta äidiltäni maksaako hän soittoni, jonka jälkeen puheluni yhdistettin. Äiti aina hoiti tämän sosiaalisen puolen, ei isä.
Tuolloin oli puhelimen hankkimiseksi ostettava puhelinosake, joka oli liian kallis hankinta opiskelijalle. Lisäksi oli satsattava puhelinkoneeseen ja puhelinlaskuihin. Ulkomailta ei tullut mieleenkään soittaa Suomeen. Erityisesti varoitettiin soittamasta hotellihuoneen puhelimesta, jonka tarkoitus oli ryöstää turistin viimeiset rovot. Minulla on muuten edelleen päähänpinttymä, jonka mukaan minibaarista ei pidä ostaa mitään. Jos otat minibaarista suklaapötkön voisit samalla rahalla ostaa kultaharkon ja pikkupullo etikkaista viiniä maksaa magnum samppanjapullon verran.
Ennen matkat ostettiin matkatoimistoista, kun nyt hankitaan ne "kätevästi" netistä. Pitää siis itse käyttää tuntikausia lentojen varaukseen, hotellihuoneiden vertailuun ja aikataulujen fiksaamiseen. Ennen ammattitaitoinen matkatoimistovirkailija teki sen puolestasi. Muistan vielä ensimmäisen Inter Rail kortin hankinnan: se oli pieni vihkonen, johon piti itse tekstata aseman nimi, johon oli matkalla. Matkustaa sai ristiin rastiin Eurooppaa lukuunottamatta joitakin sosialistimaita.
Televisiosta ja radiosta tuli niin vähän ohjelmaa, että aikaa riitti kaikkeen muuhun. Radiossa ohjelma loppui puolilta öin Maamme-lauluun, jonka jälkeen saatoi yrittää kuunnella Radio Luxenburgista rätinää ja vonkumista, jonka seasta tarkkakorvainen erotti, että siellä soittivat Beatlesit Hey Judea.
Suurin aika menee nykyisin tietokoneella notkumiseen. Meille helposti riippuvuuksia kehittäville ihmisille tämä on melkoinen aikasieppo. Tupakointi tai päivittäinen alkoholinkäyttö veisi huomattavasti vähemmän aikaa ja niiden kautta saisi inhimillisiä kontakteja.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Säihkysääri
Näin kurssikokouksen jälkeen mietin, tarvitsenko näitä ihmisiä ja haluanko olla heidän seurassaan. En tarvitse heitä kollektiivisesti, mutta muutamiin heistä haluan pitää yhteyttä. Tärkeät ihmiset eivät välttämättä ole samoja kuin silloin aikoinaan. Kuulin sellaisia asioita ex-miehestäni, joita olisin joskus kostonhimossani halunnut kuulla, mutta nyt minulla tuli häntä surku. Sain kuulla eräältä mieheltä olevani ihana säihkysääri (hän sanoo sen aina kun tapaamme, mutta ei se minua haittaa).
Kokouksessa pidettiin kierros, jossa kaikki kertoivat lyhyesti itsestään. Kierros oli hyvin paljastava, se kertoi mitä kukakin piti keskeisenä, kuultiinpa Jumalan ylistämistäkin, tosikkomaista saavutusten listaamista ja huumorintajuista itseironiaa.
Kävin paluumatkalla syömässä poikani ja hänen kihlattunsa kanssa. Poikani sanoi, ettei halua mennä junan ravintolavaunuun, sillä aina joku alkaa jutella. Suomalaiset ovat niin kontaktinhakuisia. Kitaran kanssa sinne ei ainakaan pidä mennä, sillä tuolloin saa aina kuulla ne samat kysymykset ja kommentit: "Soitatko jossain bändissä?" ja "Minäkin soitin nuorena kitaraa".
Juhlin lauantaina ns. pitkän kaavan mukaan. Painoin pääni hotellin sileälle tyynyliinalle klo 3.30. Meneehän tämä, mutta tarvitsisin toipumisloman.
Ystävää haastateltiin äsken radiouutisissa, joten soitin heti hänelle. Sama oli tullut televisiosta ja kaikki olivat soittaneet hänelle asiasta ja puhelin tikuttaa nyt jatkuvalla syötöllä tekstareita. P. sanoi, että haastattelu oli täytemateriaalia, joka ikävä kyllä näytettiin koska kukaan ei ollut tänään ottanut perhettään hengiltä.
Kokouksessa pidettiin kierros, jossa kaikki kertoivat lyhyesti itsestään. Kierros oli hyvin paljastava, se kertoi mitä kukakin piti keskeisenä, kuultiinpa Jumalan ylistämistäkin, tosikkomaista saavutusten listaamista ja huumorintajuista itseironiaa.
Kävin paluumatkalla syömässä poikani ja hänen kihlattunsa kanssa. Poikani sanoi, ettei halua mennä junan ravintolavaunuun, sillä aina joku alkaa jutella. Suomalaiset ovat niin kontaktinhakuisia. Kitaran kanssa sinne ei ainakaan pidä mennä, sillä tuolloin saa aina kuulla ne samat kysymykset ja kommentit: "Soitatko jossain bändissä?" ja "Minäkin soitin nuorena kitaraa".
Juhlin lauantaina ns. pitkän kaavan mukaan. Painoin pääni hotellin sileälle tyynyliinalle klo 3.30. Meneehän tämä, mutta tarvitsisin toipumisloman.
Ystävää haastateltiin äsken radiouutisissa, joten soitin heti hänelle. Sama oli tullut televisiosta ja kaikki olivat soittaneet hänelle asiasta ja puhelin tikuttaa nyt jatkuvalla syötöllä tekstareita. P. sanoi, että haastattelu oli täytemateriaalia, joka ikävä kyllä näytettiin koska kukaan ei ollut tänään ottanut perhettään hengiltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)