Unohdettu kalossi

Luin NYT-liitteestä nuoresta naisesta, joka on himoshoppaaja. Lukijoiden kommenteissa naista halveksittiin, hänen makuaan pidettiin halpana ja ekologista moraaliaan löyhänä. Olen aina ollut ainakin lievästi , ostosriippuvainen ja minusta on mukavaa kierrellä vaatekaupoissa. Se ei liene mitenkään perinnöllinen taipumus, sillä sillä kumpikaan siskoni eikä myöskään äitini pidä vaatteiden hankkimisesta.

Kävin eilen poikani kanssa syömässä, jonka jälkeen hajaannuimme, hän riensi levydivariin ja minä vaatekauppaan. Tuntemani miehet eivät ole viihtyneet vaaterekkien keskellä, mutta päästä heidät levy- tai työkalukauppaan, niin yhtäkkiä ei ole mihinkään kiire. Poikani ostaa käytettyjä vinyylilevyjä.  En ymmärrä, millä keinolla jotkut naiset saavat raahattua miehen sovituskoppien suunnalle notkumaan. Minusta on melkein säädytöntä kuulla kun he kysyvät mieheltään "Istuvatko nämä housut hyvin takapuolesta?".

Minä ostin siis mekon, joita kaapissani roikkuu jo ennestään riittävä rivi. Jos pukeutuu sairaalatyössä leninkiin, niin kaikki kysyvät "Oletko lähdössä johonkin?" Minä pidän mekoista, ne ovat naisellisia, eikä tarvitse miettiä asukokonaisuuksia. Ostin mekon mukana hyvän omantunnon, sillä se oli ommeltu Suomessa, tehty pienessä yrityksessä ja jostain jämäkankaista.

Tilasin vielä itselleni uuden läppärin, jonka ostamista olen suunnitellut pitkään (sitä ei saanut heti, joten sen täytyy olla hyvä!). Nykyinen pitää avata heti herättyä, sitten ehtiikin laittaa ja syödä aamiaisen ennen kuin pääsee tekstiä naputtamaan.  Läppäri on nyt sitten MAC, eikä se toinen juttu, mikä se nyt sitten onkaan. Onhan se kallista, mutta se on laiha ja kevyehkö ja käytän sitä joka päivä.

Viime hetkellä muistin, että pitäähän minun syödä jotain, ryntäsin halliin, jossa vihanneskauppias purki jo hyllyjä. Kaappasin mukaani bataatin, joita näytti vielä olevan tarjolla ja nyt mietin, mitä voisin valmistaa bataatista ja lammasjauhelihasta, jota myös hankin.Ostin vielä pullon valkkaria ja kukkakimpun.

Päivän syntilistaan kuuluu mekko, melkein läppäri ja kukkakimppu (jauhelihaa, bataattia ja valkoviiniä ei varmaankaan lasketa) ja kirja, josta kerron tuonnempana. Nyt voitte tuntea minuun moraalista ylemmyyttä tai sitten kateutta, sillä minulla oli varaa hankkia tämä kaikki. NYT-liitteen artikkeli johti myös yhteen keskusteluhaaraan, jossa ihmeteltiin, miten lähihoitajalla on varaa shoppailla.

Kirjakaupan tarjoushyllystä löysin Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Olen aiemman kappaleen johonkin kadottanut, joten en malttanut olla ostamatta uutta. Minä luin eilen tuon pienen kirjan ja huomasin, etten välitä niistä runoista,joista en pitänyt lapsenakaan, mutta muista pidän kovasti. Isäni rakasti runoa "Kattila ja perunat" ja luki sitä eläytyen (perunat säälittivät minua) hän luki ääneen myös "Herra Pii Poota", jonka kuolema askarrutti minua. Pidin "Tunteellisesta siilistä" ja "Jaakko Vaakko vesirotasta" ja "Yksinäisestä kalossistakin":

Unohdettu kalossi
istui puiston penkillä
Bulevardin puistossa.
Ihanassa muistossa
kulki yhä lenkillä
suuren miehen jalassa
suuri reikä salassa.