Aamurukous

En muista, että kukaan olisi kouluaikanani keksinyt asettaa kyseenalaiseksi Suvivirren veisuuta.

Kouluaamut aloitettiin laiskan hartaasti aamurukouksella. Tilaisuus järjestettiin lättänän betonikoulun kolkossa ala-aulassa. Seisoimme seremonian ajan lähekkäin, mikä olikin suotavaa, sillä ainahan joku pyörtyi. Välillä meille saarnasi ortodoksipappi läheisestä pappisseminaarista. Kaikki se viisaus meni ilmeisesti kohdallani hukkaan, sillä mitään siellä puhutusta ei ole jäänyt päähäni.

Myöhemmin näitä tilaisuuksia alettiin nimittää  aamunavauksiksi. Nuokuimme pulpeteissa, kun tympiintyneet opettajat lukivat keskusradiossa pätkiä raamatusta. Innokkaimmat keksivät ihan itse jotain opettavaista. Nyt ei enää veisattu vaan kuunneltiin Lasse Mårtensonin hengellistä laulua, joka kuului "Kuinka kukaan, kukaan rakastaa voisi kurjaa maailmaa...". Laulu kuultiin noin sata kertaa lukukaudessa, joten se on syöpynyt mieleeni ikuisesti ja vie edelleen tilaa vähäisestä muistikapasiteetistani.

Oppilas saattoi valita luterilaisen tai ortodoksisen uskonnon opetuksen, riippuen siitä kumpaan uskontokuntaan sattui kuulumaan. Ulkomaalaistaustaisia koululaisia ei ollut, eikä myöskään ET-opetusta, ei kai sitten uskonnottomiakaan, kukaan ei ainakaan tunnustanut. Koko kaupungissa asui yksi italialainen, joka oli jo aikuinen ja jonka kaikki tunsivat nimeltä.

Uskonnonopettajamme Saara käveli harmailla terveysjalkineilla ja hänen hiuksensa oli talttettu tiukkaan nutturaan. Luokan pojat heittelivät lattialle nastoja ja seurasimme niiden uppoamista opettajan järkevien kenkien pohjiin. Jos tytöllä oli otsatukka, niin uskonnosta sai kuutosen. Joku väitti, että raamatussa kiellettiin otsahiusten leikkuu lyhyeksi. En ole riittävästi perehtynyt raamattuun sanoakseni minkä kirjan, missä jakeessa se ilmoitetaan.

Kuvaamataidon opettaja pukeutui aina täysvalkoisiin. Maalasimme vesiväreillä raamatun kertomuksia ja teimme Das-massasta enkeleitä. Enkelit maalattiin vesiväreillä ja lakattiin. Jossain vaiheessa valkoisiin pukeutunut nainen hävisi ja siirryimme maallisimpiin aiheisiin.

En usko, että meistä tuli parempia ihmisiä vaikka seisoimme joka aamu kymmenen minuuttia aulassa,  jossa oli liian matala katto. Suvivirsi tuo vieläkin kyyneleet silmiin ja palan kurkkuun. Veisuun jälkeen jaettiin todistukset ja juostiin melkein kolme kuukautta ilman kenkiä niin, että saatiin kesäjalkapohjat.

Yhtye, josta olette saattaneet joskus kuulla

Kellon viisarien turhanaikaisen vääntelyn vuoksi astuin ulos buduaaristani vasta yhdeksän maissa.

Osallistuin eilen Beatles-tapahtuman tietokilpailuun. Joukkueemme voitti ilman merkittävää panostani. Voitokkaaseen ryhmäämme kuului kaksi vanhaa ystävääni, joka ovat käyneet Liverpoolissa ihailemassa Ringon synnyinkodin tiiliseinää, Juha vanha tuttuni, joka opettaa musiikkia, soittaa Beatles-tribuuttibändissä nimeltään Cellophane flowers ja samassa bändissä soittava Jouni, joka on väitellyt Beatles-yhtyeestä. Loppuvaiheessa mukana oli myös mies, joka on tehnyt Piitles sarjakuvakirjan. Jos ei satu tietämään Beatles-yleistietoon kuuluvia triviaaleja faktoja kuten missä "Long and winding road" on (Skotlannissa), mikä Beatles-kappale olisi lähetetty avaruuteen jos levy-yhtiö ei olisi kieltänyt (Here comes the sun), kuka toinen Paul on "Abbey road"-  albumin kannessa (unohdin jo nimen, seisoo tien viereen parkkeeratun auton vieressä) tai kenen kuva on kolmeen otteeseen "Sgt. pepper's lonely hearts club  band "- levyn kannessa (Shirley Temple), niin ei ole mitään jakoa. Kysymyksiä oli kolmekymmentä. Beatles-tietäjät eivät vaatimattomuuksissaan halunneet nimeään voittajalistaan, joten meitä oli neljä hakemassa palkintoa (kunniakirja, huppari ja kaksi drinkkilippua). Palkintoja jakanut nainen päivitteli viisautemme määrää. Kun illalla olimme poistumassa Tampere talosta, nainen osoitteli meitä ja huusi vielä peräämme "Te voititte sen kilpailun!". Tältä siis tuntuu olla kuuluisa.

Beatles-Juha opettaa lapsukaisille musiikkia. Tunnilla oli keskusteltu mitä kenenkin vanhemmat tekevät työkseen. Oppilaat kysyivät Juhalta "Mitä sinä muuten teet työksesi?". Sama Beatles-mies kertoi Stevie Wonderin konsertista, jossa artistin toiveesta sammutettiin valot, jotta he ymmärtäisivät miltä sokeasta taiteilijasta tuntui. Valot sammutettiinkin, mutta suomalaisessa kesäillassa se ei juurikaan auttanut asettumaan laulajan asemaan. Onneksi muusikko ei tiennyt luonnonvalosta.

Kuulimme Beatles-musiikkia vielä suuressa salissa haitareilla soitettuna, saksalaista hienoa Brothers bändiä, ruotsalaista bändiä, joka soitti rollareita ja loistavaa brittibändiä, joka sai lopulta yleisön nostamaan persauksensa penkistä. Jameissa olin vain hetken, enkä halua ihan heti kuulla Beatles-musiikkia. Minulla on nyt fanikuva, jossa seison Jake Nymanin kainalossa (kiitos E).

Ei tänään, kiitos: en halua kuulla yhtyeestä nimeltään Beatles (olette ehkä joskus kuullut siitä). Huomenna ehkä, muttei tänään.

Neljäsosavartalokirjoitus

Pidän pientä Beatles-hengähdystaukoa, kunnes on aika lähteä ahertamaan Beatles-pubivisaan. Siellä ei ole suurtakaan kysyntää tällaiselle "Beatlesissa soittivat John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Star"- tasoiselle tietäjälle. Pitäisi osata unissaankin sanoa mikä oli George Harrisonin isän äidin nimi tai montako amalgaamipaikkaa on Paul McCartneyn suussa.  Salaisuuteni on erinomainen joukkue.

V sanoi, että kärsin antirepetitogloriafobiasta, koska etukäteen pelkäsin, ettei tänä vuonna Tampere Beatles Happeningissa olekaan yhtä hauskaa kun viime vuonna oli. Pelkoni näyttää osoittautuvan turhaksi. Viisas kurssikaverini sanoi eilen, ettei tämän vuoden kokemus missään tapauksessa mitätöi viime vuoden positiivista kokemusta. Hänen mielestään kaikkea kannattaa hehkuttaa etukäteen: jos odotettu tapahtuma olekaan odotutusten mukainen, niin onpahan saanut nauttia etukäteishehkutuksesta. Sitä ei  voida riistää keneltäkään.

Eilen Beatles-musiikkia soitti venäläinen haitaribändi, chicagolainen Jay Goepper, saksalainen The Brothers, Jiri Nikkinen ja brittibändi Overtures. Viimeksi mainittu oli paras. Yleisön sukupuolijakauma oli ikävä kyllä muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan. Tähän asti miehiä on ollut enemmän. Yleisön keski-ikä lie ollut yli viidenkymmenen ja meno hillityn iloista. Kaljajonot etenivät ilman tappeluita.

Kuulin eilen uuden sanan: kokovartalokirjoittaminen. Tällä hetkellä kirjoitan korkeintaa neljäsosavartalolla.

Lähiomainen

Tänään eräs potilas sanoi voivansa jäädä sairaalaan huomiseen asti sillä hänen kissalleen on järjestynyt hoitaja. Aiemmin säälin ihmisiä, joiden huolenpitoa tarvitsee vain neljällä tassulla liikkuva, huonekaluja tuhoava luontokappale, nyt kuulun itse tuohon surulliseen joukkoon. Vastuullani on lisäksi anopinkieli ja orkidea, joka ei ole kukkinut sen koomin kun Kerttu puri sen kukkavanat julmasti poikki. Kukka on nyt murhaajan ulottumattomissa keittiön hyllyllä.

Huomenna alkaa Beatles tapahtuma Tampere talossa. Viime vuonna siellä oli hauskaa. Normaali ihminen lähtisi tapahtumaan rinta rottingilla varmana siitä, että edellisen vuoden hienot kokemukset toistuvat. Minua pelottaa, sillä eihän nyt voi millään olla yhtä mukavaa. On suuri vaara, että  myös edellisen vuoden hyvä muisto tärveltyy.

Sain eilen päähäni lähteä uimahalliin puoli kahdeksan tienoilla. Uintiradat olivat vielä täynnä, mutta vesijuoksijat olivat jo poistuneet iltauutisille, joten tilaa oli mukavasti.

Olen kahdesti nähnyt uimahallissa naisen, jonka säärien, reisien ja varmaan vyötärönkin ympärillä kiertää käärme, sillä sen pää tulee esille uimapuvun kaula-aukosta. Olen joskus miettinyt piruillessani tatuoinnin ottamista, mutta pohdin varmaan kuviota niin pitkään, että ehdin hautaan ennenkuin tohdin piirrätyttää mitään nahkaani. Niin paljon näen epäonnistuneita tatuointeja (moni riisuutuu edessäni), että se hillitsee moisen villin toimen toteuttamista. 

Heidi niisti nenää!

Heidi keilasi! Heidi ajoi pyörällä! Heidi niisti nenää! Heidi luki Seiskaa työajalla!

Seiska-lehti houkutteli työpaikan kahvihuoneen pöydällä lukijaa kesäisen keltaisin värein. Lehteilin suositun aikakausilehden sivuja ja havaitsin sen kertovan ihan tavallisista asioista: jääkiekkoilija seurustelee, joku toinen on eronnut ja näyttelijä niistää nenäänsä ravintolassa (nenäänsä niistävästä näyttelijästä otetusta suttuisesta kuvasta lukija oli saanut 50 euron palkkion). Tulin siihen tulokseen, että jutut eivät sinänsä ole kovinkaan skandaalimaisia. Huomattavan runsas huutomerkkien käyttö tekee niistä merkittäviä. Jos Hesarin otsikoiden perään laitettaisiin huutomerkit, niin lehti siirtyisi heti ihan toiseen kategoriaan.

Kävin eilen keilaamassa! Kun keilailussa tekee kaadon, kannattaisi seuraavalla heitolla saada mahdollisimman monta keilaa nurin, sillä se lisää pistemäärää merkittävästi. En muista enää laskusysteemiä. Jostain syystä kaadon jälkeen keilapallo menee erinomaisen helposti ränniin vai mikä se pirullinen ura molemmin puolin rataa onkaan. Se saattaa johtua siitä, etten lopultakaan halua menestyä missään. Tai sitten olen yksinkertaisesti huono. Luultavammin molempia.

Väitös

Facebook kertoo kaikenlaisesta hauskasta, josta on saattanut jäädä paitsi. Siitähän tulee tietysti paha mieli.

Eräs puolituttuni väitteli viime viikonloppuna. Kaikki olivat niissä juhlissa, ihan kaikki. Minä en ollut. Johtunee siitä, että hädin tuskin tunnen väittelijää. Kaikki hehkuttivat, miten mahtavat juhlat ne olivatkaan. Nyt facebook pursuaa kuvia tilaisuudesta. Aiemmin en olisi edes tiennyt tapahtumasta, enkä olisi kokenut minkään sortin ostattomuutta. Juhlien (joissa en ollut) jälkeen näin unta, jossa hyvä ystäväni väitteli. Hän kutsui juhliin 1500 vierasta. Minua hän ei pyytänyt.

En olisi ikinä uskonut, että joskus tulen väittelemään, niin kuitenkin kävi. Väitöskirjan teko oli hauskaa. En lähtenyt alunperin edes tekemään väitöskirjaa. Kaaduin ja ranteeni murtui eikä minulla ollut paljonkaan tekemistä sairaslomalla, niinpä aloin koota tutkimusaineistoa. Kirjoittelin artikkeleita ja yhtäkkiä minä olin tehnyt väitöskirjan.  Pitää myöntää, että puuhaan meni viisi vuotta.

Vastaväittäjäni oli hollantilainen. Väitöskirjaohjaajani oli niin kunnianhimoinen, ettei kotimainen riittänyt. Vastaväittäjän nimi oli Piet ja ja hän oli pukeutunut pitkään mustaan samettiviittaan. Saliin menoa odotellessamme joimme jotain alkoholia tai kustos ja vastaväittäjä joivat. Minä en uskaltanut, sillä pelkäsin, että minua alkaa pissattaa. Olo oli siinä vaiheessa hilpeä kuin tappavan taudin diagnoosin juuri saaneella. Minua kammotti vastaväittäjän ulkomaalaisuus, mutta kaipa minä jotenkin suoriuduin. Tilaisuuden lopussa minun piti sanoa jotain akateemiseen käsikirjoitukseen kuuluvaa, jonka olin tietysti unohtanut.

Illalla järjestettiin juhlat, johon me karonkkaväki tulimme perinteisesti myöhässä. Kun saavuin juhlapaikkaan, kaikki taputtivat. Olivat kai niin hämmästyneitä, että minä selvisin. Minusta tuli tohtori, mutta en yllättäen  tullutkaan erityisen viisaaksi. Sain lahjaksi rahaa tohtorinhattua varten, mutta ostin rahalla mekon ja kengät.

Kysytään kirjailijalta

Työhön palaaminen vie aina yöunet yhdeksi yöksi. Nyt olin varustautunut kollegan antamien ja lehdistä lukemieni ohjeiden mukaisesti: vaihdoin puhtaat raikkaat lakanat, kävin uimahallissa, söin kevyen iltapalan, kirjoitin huolilistan (vie kuulemma huolet päästä, hah haa), vältin nettiä tai muita mieltä järisyttäviä viestimiä pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Asetin huolilistan yöpöydälle ja yritin nukkua. Listan asiat ryömivät päähäni, jolloin komensin ne takaisin muistikirjan sivulle. Pian muistikirjan sivulle raapustetut sanat alkoivat taas vaivihkaa siirtyä ajatuskuplaan pääni yläpuolelle, jolloin huitaisin ne takaisin paperille. Sitä huitomista kesti koko yön. Seuraavalla kerralla piiloitan listan viereiseen huoneeseen ja varmuudeksi vielä lukittuun laatikkoon.

Lukupiirikirjaamme on juhlavuoden kunniaksi Tove Janssonin kirjoittama Kesäkirja. Pieni kirjanen kertoo isoäidin ja pienen Sophian suhteesta. Isoäiti lukee kirjaa, vuolee kaarnaveneitä, polttaa tupakkaa ja melkein murtautuu naapurimökkiin. Oma isoäitini siivosi, pesi pyykkiä, kitki kasvimaata, leipoi, laittoi ruokaa, kuunteli radiosta jumalanpalvelusta ja huokaili kristillisesti,  luki meille lapsille Iisalmen sanomista ääneen uutisia tulipaloista ja hukkumisonnettomuuksista.

Iäkkäistä ihmisistä tulee jossain määrin androgyynejä. Uimahallin vesijuoksuradan polkijoista on välillä vaikea saada selville kumpaa sukupuolta he ovat. Kaikilla on harmaat hennot ja hieman harvat veden lättäämät hiukset. Välillä miehen erottaa naisesta vain siitä, ettei hänellä ole henkseleitä.  Naiset mennä roiskivat pareittain, miehet taas yksin.

Kari Hotakaiselta kysytään aina kun halutaan kuulla painava sana ihmiselon synkistä puolista, sillä Hotakainen on syvällistynyt auto-onnettomuudessa. Eilisessä Hesarissa kirjailijalta kysyttiin yksinäisyydestä, joka lie jonkinlainen ongelma. Kirjoitin puhelimen muistiin ylös Hotakaisen viisaat sanat: "monesti yksinäisyys murtuu sillä, että saa puhua totta" ja "parisuhde, jossa ei saa olla yksin on painajainen".

Avoin tie

Tammerin arvokkaassa salissa järjestetään Vihtorin kirjaston pikkuruiset kirjamessut. Sali täyttyi eilen keski-ikäisestä hyvinvoivasta yleisöstä. Ensin esiintyi virolainen Imbi Paju, joka puhui Neuvostoliiton, Suomen, Venäjän ja Viron historiasta tapaan, jota ei Suomessa yleensä kuule. Tulin puoli tuntia myöhässä, joka jälkeenpäin harmitti. Tapahtumaan olisi kuulunut myös naisen ohjaama elokuva, joka jäi siis myös näkemättä.

Seuraavaksi lavalle astui Jari Sarasvuo, joka kertoi tämän olevan viimeinen kerta kun hän esiintyy julkisesti (uskokoon ken haluaa). Jari Sarasvuosta ei kuulu pitää, mutta hän on kuitenkin erinomainen esiintyjä. Amerikassa häntä arvostettaisiin, ideologiakin purisi siellä paremmin, kuuluuhan siihen  "menestys on vain itsestä kiinni" tyyppinen ajatusmaailma. Jari Sarasvuo puhui Esko Valtaojan kirjasta Avoin tie: kurkistuksia tulevaisuuteen (julkaistu 2004). Sarasvuo ei peitellyt ihailuaan "jos teknisesti olisi mahdollista, hankkisin jälkeläisiä Esko Valtaojan kanssa". Moni tilaisuudessa esitetty ajatus kuulostaa kirjoitettuna naivilta, joten en kirjoita. Ymmärsin lopultakin, että koska olen syntyperältäni savolainen pessimisti, on minun työskenneltävä kyetäkseni olemaan optimisti. Se vaatii kohtuutonta aherrusta ja onnistuu ikävä kyllä vain hetkellisesti. Lasillinen valkoviiniä kirkasti oivallustani.

Olen Sarasvuon ja Valtaojan kanssa yhtä mieltä siitä, että asiat ovat menneet parempaan suuntaan (lukuunottamatta kasvihuoneilmiötä) eikä menneisyyteen kannata haikailla. Sarasvuo toi esille ihailunsa baaritiskiin nojailevaa Matti Apusta kohtaan (mies joi muuten kahvia). Apunen liekin mielipiteiltään se Sarasvuon v-mäinen puoli. Arvostan Apusen rohkeutta ja älyä, vaikka olen miehen kanssa lähes kaikesta eri mieltä. Mies kiehtoo minua jostain kumman syystä. Älkää kertoko kenellekään.

Seuraavaksi lavalle tuli Hanna Jensen. Hän voitti Lause-Finlandian lauseella "Isäni eli hyvän kuoleman". Lauseen oli valinnut Marko Kulmala. Mies sanoi etsineensä lauseen kaikista viime vuonna kirjoitetuista lauseista. Äänestä ja ilmeestä saattoi aistia ironiaa. Tästä palkinnosta ei tapella, sillä sen arvo on 0 euroa. No voittolause on ainakin lyhyt ja siinä on juju. Tässä vaiheessa lähdin ruokakauppaan.

Kirjoituskaveri tulee tänään käymään Tampereella. Hän on osallistunut Orivedellä johonkin huumorikoulutukseen. Minähän en sellaista tarvitse, sillä olen jo valmiiksi ylettömän huumorintajuinen. Pitäisi keksiä jotain tekemistä tässä pyhäisessä kaupungissa. En vaan tiedä mitä.

Matka

Eilen istuin elokuvateatteri Niagarassa jo klo 16.15. Kun astuin ulos teatterista oli vielä valoisaa. Oli riittävästi aikaa hankkia uusi uimapuku.

Le Week-End kertoo kuusikymppisen pariskunnan Nickin (Jim Broadbent) ja Megin (Lindsay Duncan) 30-vuotis hääpäivän vietosta Pariisissa. Elokuva oli minulle mieleinen: siinä puhutaan paljon eikä siinä tapahdu juuri mitään. Elokuva kuuluu periaatteessa romanttisten elokuvien genreen, mutta päällimmäisenä tuntuu kuitenkin kyllästyminen ja pettyminen elämään. Meg on selvästi irtautumassa avioliitosta ja Nickiä pelottaa ajatus yksin jäämisestä.  Jonkinlainen käänne elokuvassa on Nickin vanhan ystävän yllättävä kohtaaminen. Toisin kuin Nick ja Meg, Morgan on lähtenyt avioliitostaan. Miehen uusi nuori vaimo on raskaana. Kotona vierailee poika Morganin edellisestä avioliitosta. Nuori mies tai oikeastaan poika vaikuttaa eksyneeltä.

Elokuvan loppu oli optimistinen ja jotenkin väsyneen iloinen. Molemmat pääroolien näyttelijät ovat monesta tuttuja ja hyvin sympaattisia. Morgania näyttelevä Jeff Goldblom on erinomainen menestyvänä amerikkalaisena ystävänä.

Jotenkin tuo elokuvan alkuasetelma on tuttu: avioparin romattinen matka, johon on ladattu suuria odotuksia ja joka johtaa riitelyyn. Asiat, joihin ei edes ehdi eikä halua puuttua arkena, palaavat mieleen, kun ollaan kahdestaan joutilaana vieraassa ympäristössä. Ja vaikka kuinka päätät olla hiljaa, niin yhtäkkiä ikävät asiat pulppuavat suustasi.

Lapsena matkustimme aina autolla ja tietysti pohjoiseen. Ensimmäinen ulkomaanmatkani suuntautui Norjaan. Me kolme siskosta istuimme Volvo Amazonin takapenkillä, jossa ei ollut turvavöitä. Vahemmat istuivat etupenkillä turvavöihin köytettyinä. Riitelimme mahdollisuudesta istua keskellä, josta saattoi nousta seisomaan ja tarkkailemaan ympäristöä etupenkkien väliin. Siinä saattoi pitää katseen tiessä eikä tullut paha olo. Välillä pysähdyttiin, kun jotakuta oksetti. Muistikuvissa me muut istumme autossa, sisko yökkäilee tienpenkereellä ja äiti seisoo vieressä.

Me istuimme autossa koko päivän, mitä nyt pysähdyimme kahville tienvieren levennykselle, jossa seisoi pari puista pöytää ja roskis. Etsittiin tietysti taukopaikka, jossa ei näkynyt muita. Kahvi juotiin posliinikupeista (isän mielestä kahvi ei maistu miltään muovimukista nautittuna). Minua hävettivät ruusukupit, voileivät, mehu ja vanhempani. Äiti keitti spagettia kaasupulloon kiinnitetyllä keittosysteemillä. Illalla etsimme leirintäaluetta, jonka löytäminen oli erityisen vaikeaa, sillä auringon piti paistaa juuri oikeasta ilmansuunnasta. Lopulta olimme kaikki järjettömän väsyneitä. Oli vielä pystytettävä teltat. Ei auttanut vaikka ilma on sakeana hyttysistä. Aamulla jatkoimme taas matkaa. Olin onnellinen kun  palasimme kotiin, jossa näytti parin viikon poissaolon jälkeen oudon vieraalta.

Menin siis elokuvan jälkeen uimapukukauppaan, kokeilin yhtä urheilullista uima-asua ja ostin sen. Ei tarvinnut valita kauan. Olen aika hyvä päättämään, ainakin kun on kyse pienistä asioista.

Perjantai

Söin aamupuuron Tampereen kauppahallissa. Puuro oli maukasta ja täyttävää. Viereisissä pöydissä istuivat pukumiehet, joiden hiukset olivat moitteettoman siistit ja housunlahkeiden alta paljastuivat täydelliset sukat ja kengät. Kengissä ei näkynyt kuraroiskeita kuten minun talvisaappaissani. Miehet olivat todennäköisesti laskeutuneet kahvilaan suoraan parkkihallista. Kerättyään kahvista voimaa he lähtivät kauppaamaan jotakin.

Tapasin Hämeenkadulla Viitakurssilaiseni. Mies teki Viidan aikaan töitä tehtaassa liukuhihnalla, nyt hän opiskelee kirjallisuutta yliopistossa. Hän ei ole käynyt lukiota vaan kahden vuoden ammattikoulun ja suorittanut opintoja avoimessa yliopistossa. On hienoa, että on monta tietä yliopistoon. Kyynikkosukulaiseni totesi, ettei noilla yliopisto-opinnoilla töitä saa. Olin aikoinaan kateellinen miehelle, sillä hän oli kirjallisesti kovin tuottelias. Kun me muut saimme tiristettyä pari sivua tekstiä, hän leväytti pöytään viidenkymmenen liuskan verran proosaa.

Epämääräinen tutkimusvapaani alkaa olla ohi. Olen vastaillut sähköposteihin, tehnyt koulutusohjelmaa, lähetellyt sähköpostia, huseerannut kaikkea pientä tutkimukseen liittyvää, käynyt gynekologilla (tutkimusvapaalla pitää käydä tutkimuksissa), tavannut pari ihmistä, tulostanut pinon artikkeleita ja lukenut Håkan Nesserin dekkarin. En ole täydellisen tyytyväinen aikaansaannoksiini.

Teitä varmaan kiinnostaa tämä kovin: talon etupuolellekin ovat nousseet rakennustelineet. Kerttu hyppii ikkunalaudoille ja raapii tarmokkaasti ikkunalasia, ikäänkuin haluaisi osallistua kattoremonttiin. M ehdotti Kertun päähän valkeaa työnjohtajan kypärää ja ylle huomioliivejä.

Urakka

Taloni sisäpihan ulkoseinälle ovat yllättäen ilmaantuneet  rakennustelineet. Kattoremonttihan sen piti olla. Kerttu seuraa tarkasti urakan edistymistä ikkunasta.

Liikunnan lisääminen vei minut toissapäivänä Pyynikin uimahalliin. Kaksi rataa on varattu vesijuoksijoille. Näytti kuin vedellä täytettyyn vatiin olisi heitetty omenoita. Nämä omenat puhuivat taukoamatta. Minäkin sidoin vyötärölleni vesijuoksuvyön ja vedin käsiini liian suuret vetiset hanskat ja etenin altaassa parittain vettä polkevien kypsään ikään ehtineiden naisten seassa.Vähän ajan kuluttua eteneminen alkoi sujua kuin itsestään. Kuuntelin naisten juttuja, katselin hyppylaudalta hyppiviä uimareita ja lasin takana leijailevia lumihiutaleita.

Olen tutkimusvapaalla. Ensi viikolla alkaa taas normaali arki kaikkine velvollisuuksineen. Kohta on lähdettävä käymään työpaikalla, sillä minulla on tutkimuksen puitteissa lounastapaaminen. En ole saanut tänään paljonkaan aikaiseksi.

En ole muutamaan vuoteen lukenut yhtään dekkaria. Nyt Hesarin nettiversion tilaajat saivat luettavakseen Håkan Nesserin dekkarin Sukujuhlat. Lukuaikaa on viikko, joten kaikki joutoaika on käytettävä lukemiseen. En erityisemmin edes pidä kirjasta, mutta nyt on myöhäistä lopettaa, sillä haluan tietää miten siinä lopulta käy. Se on minun urakkani tänään.

Taparikollinen

Lukijat ovat näemmä kadonneet. Jatketaan ilman lukijoita.

Etsin lauantaina Sokkarin ruokaosastolta tarvikkeita sunnuntain ateriaan. Olin kuvannut ruokaohjeet kännykkäkameralla. Vedin aina välillä kännykkäni taskustani tarkistaakseni mitä kaikkea tarvitsen. Mietoa paprikajauhetta. Löysin maustehyllyn, koppasin käteeni maustepurkin ja tungin sen ajatuksissani taskuuni. Vilkasin vielä syyllisen näköisenä ympärilleni. Vasta siinä vaiheessa aivoni rekisteröivät rikollisen toimintani ja kaivoin paprikajauheen taskusta ostoskoriin. Jälkeenpäin mietin, oliko tuo vähältä piti näpistykseni kuvautunut valvontakameraan. Lienee paras vältellä kyseistä kauppaa jonkin aikaa.

Eräässä Marko Kilven dekkarissa (nimen olen unohtanut) nainen aloittaa vankilasta vapauduttuaan rikoksettoman elämän. Hän käy ensimmäistä kertaa marketissa ostoksilla. Aiemmin hän on käynyt siellä vain varastamassa. Hän ei oikein tiedä miten asiakkaan kuuluu käyttäytyä.

Huomasin kerran kassan jälkeen, että ostoskärryn pohjalla oli minttulaku, jota en ollut maksanut. En palannut kassalle. Olen taparikollinen.

Lukijat palasivat!

Ikoni

"Helppo raakakakku, tehosekoittimen sijasta voit käyttää sauvasekoitinta". Todennäköisesti keräilen rusinoita, mateleita ja cashew pähkinöitä eri puolilta asuntoani vielä vuosien päästä. Raakakakku oli kuulemma herkullista. Minua se alkoi jotenkin inhottaa sen kaiken murskaamisen ja vatkaamisen vaivan jälkeen . Minusta ei kuoriutunut raakaruokafanaatikkoa.

Sara Hildenin kassan eteen kahden tolpan väliin oli vedetty hihna kuin lentoaseman turvatarkastuksessa.  Hihna oli kenties liioittelua, mutta väkeä oli selvästi tavallista enemmän, olihan esillä amerikkalaisen ikonin Andy Warholin töitä. Museon aula oli hauskasti paperoitu Warholin lehmätapetilla, jolle oli ripustettu miehen kukkatauluja, joista taas tulivat mieleen Marimekon unikot. 

Ikoni kuvasi ikoneita kuten Marilyn Monroeta, Maoa, Mick Jaggeria, Kennedyitä, Mikkihiirtä ja muita. En osaa sanoa miellyttävätkö miehen työt siksi, että ne ovat niin tuttuja (laajasti kaupallisesti hyödynnettyjä) vai onko niissä jotain erityistä. Mies oli monipuolinen, hän teki kaikkien tuntemia levynkansia (esimerkiksi Rolling Stonesien Sticky Fingers), pääsi piireihin ja muovasi itsestään monumentin.

Jälkeenpäin kävimme Rauhaniemen kylpylässä saunomassa ja uimassa. Uin muutaman hätäisen vedon ja istuin saunassa. Joku löylyhullu heitti kiukaalle niin paljon vettä, että oli pakko vetää selkä köyryyn. Kylmän ja kuuman vaihtelusta tuli hyvä olo. Rasvani lie nyt muuttunut ruskeaksi. Koko illan teki mieli tepsutella villasukat jalassa.

Porvarillinen suudelma

Jääkaappini hyllyillä on kippoja, joissa likoaa manteleita, cashew-pähkinöitä ja linssejä. Tarkoituksenani on valmistaa tuorekakkua ja keittää linssikeittoa. En uskalla vielä jauhaa manteleita sillä naapurit eivät välttämättä pitäisi siitä. Olen leiponut leivän, raastanut kurkkua tsatsikia varten ja uunissa tekeytyvät kirsikkatomaatit.

Teemalla näytettiin eilen Bunuelin elokuva Porvariston hillitty charmi. Elokuva sai ensi-illtansa 1972. Olen nähnyt sen teininä elokuvateatterissa. Elokuva kertoo rikkaista ihmisistä, joilla ei näytä olevan muuta puuhaa kuin illallisille osallistuminen ja drinkkien naukkailu. Vauraus perustuu kokaiinin salakuljetukseen, jota yksi elokuvan päähenkilö harrastaa diplomaattistatuksensa turvin. Koko elokuvan ajan illalliset peruuntuvat milloin mistäkin syystä. Elokuvaa katsellessa meni sekaisin se mikä on unta ja mikä totta (varsinkin kun saatoin välillä hieman torkahtaa). Ajatella, että 70-luvulla tehtiin, näytettiin ja katsottiin elokuvateattereissa tällaisia elokuvia. Elokuva sai jopa Oscar-palkinnon.  Sekoitin elokuvan etukäteen ohjaajan toiseen työhön,  jossa vieraat istuivat kollektiivisesti vessanpöntöillä ja kävivät vaivihkaa syömässä lukitussa kopissa (Vapauden aave).

Eräässä blogissa, jonka nimen olen kadottanut, kirjoitettiin minun blogistani. Kirjoittaja totesi, ettei ole koskaan suudellut lääkäriä. Aloin heti suorittaa laskutoimitusta lääkäreihin kohdistuneista suudelmista. Lääkärin suuteleminen ei poikkea millään tavalla insinöörin tai putkimiehen suutelemisesta. Pääsin laskutoimituksessani viiteen (kaksi niistä oli tosin suuteluvaiheessa statukseltaan vain lääketieteen opiskelijoita, joten en ole varma voidaanko heidät laskea mukaan).  Olen ollut peräti naimisissa lääkärin kanssa. Viisi kuulostaa ehkä huikentelevaiselta, kuitenkin välillä on kulunut vuosiakin ilman lääkärin suudelmaa. Kannattaako lääkäriä sitten suudella? Miksei. Kannattaa ainakin kokeilla, ettei tarvitse kuolinvuoteellaan katua, että on jättänyt tilaisuutensa ja etsikkoaikansa käyttämättä.

Kuohuviiniä muumikielellä

Istuin eilen kirjastolla kirjoittamassa. Olin asettautunut pyöreään pöytään jonnekin kirjahyllyjen väliin. Samaan pöytään istui nainen läppäreineen ilman päällystakkia sekä mies, joka oli pukeutunut mustaan toppatakkiin. Mies oli vetänyt päähänsä mustan pipan (jos hän olisi ollut savolainen hänen hiuksiaan olisi peittänyt pipo). Mies tuoksahti tupakalta ja vanhalta puutalolta. Nainen alkoi haastatella häntä. Oli mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen. En voinut olla kuulematta keskustelua, vaikka nainen yritti puhua hiljaisella äänellä.

Haastattelussa kävi ilmi, että pipamies on tällä hetkellä 60-vuotias, eläkeputkessa, koulutukseltaan insinööri, naimaton, äänestää vasemmistoliittoa, hänen kuukausitulonsa ovat 800 e, hän seuraa tekstiteeveetä, aikoo lähitulevaisuudessa lähetellä sähköpostia, pitää sokeria, hunajaa ja voita luonnollisina tuotteina, ei tunne steviaa eikä pidä margariinia luonnollisena elintarvikkeena. Palkkioksi mies halusi laivaristeilyn, sillä sieltä saa halpaa viinaa.

Eilen Alkossa mies kysyi myyjältä, missä miedot viinit ovat. Niitä on Tampereenkin Alkossa kaikkein suurin valikoima, joten niihin on vaikea olla törmäämättä. Väkevät viinit eivät ehkä ole niin helposti löydettävissä.

Jatkan alkoholilinjalla. Facebookissa moni kertoo nauttivansa skumppaa. Mietin milloin sana tuli käyttöön ja mistä se on peräisin. Savossa ei kukaan aukaissut skumppapulloa, ei vielä 90-luvullakaan. Urbaanisanakirjan mukaan skumppa tulee sanasta skumvin. Sanaa käytetään suomenruotsissa, riikinruotsalaisissa se herättää hilpeyttä, heistä skumvin on muumikieltä.

Hammaslääkärissä

Kävin eilen hammaslääkärissä. Odotustilan hyllyn päällä roikkui masentuneen näköinen huonekasvi. Tilassa istui kolme ihmistä selailemassa lasittunein silmin naistenlehtiä. Huoneessa soi hautajaismusiikki.

Hammaslääkärini on kaverini ja kaiken lisäksi vanhan ystäväni ja luokkakaverini sisko. "Sinulla on ihana tunika. Tuollainen olisi helppo tehdä", hammaslääkärini sanoo. "Tuosta voisi piirtää kaavat". Toimenpiteiden jälkeen vetäisen tunikan päältäni (alla on teepaita) ja ojennan sen hammaslääkärille ja sanon, ettei palautuksella ole kiire. 

Olen vuosia sitten suudellut silloista hammaslääkäriäni. Mies muuttikin sittemmin Lontooseen. Näin hänet paljon myöhemmin Jyväskylän rautatieasemalla. Miesparka oli harmaantunut ja vanhentunut kovin, mutta naistenmiehen silmänpilke oli tallella.

Aate

Nyt on pakko tunnustaa, että olen taas lomalla. Meillä kunnallisen työnantajan nöyrillä palvelijoilla on ruhtinaallisesti palkallista vapaata. Vuosilomaa saa pitää peräti 38 päivää (lukuun ei sisällytetä lauantaita ja sunnuntaita), lisäksi on mahdollista ottaa lomarahoja vapaana ja kun edelliseltäkin vuodelta on jäänyt lomapäiviä käyttämättä.

Loma onkin tarpeen, sillä aamutoimiini kuluu vuosi vuodelta yhä enemmän aikaa. Lopulta voin kai käynnistää iltapuuhat (joihin kuluva aika myös pitenee) heti kun olen saanut aamuisen laittautumiseni päätökseen.

Tässä vaiheessa istun virkeänä nojatuolissani. Olen kiertänyt hiuksiini tarrapapiljotit. Näytän teletapilta (oikein kivalta). Vielä pitää silittää eräs vaate, laittaa ripsiväriä ja lankata kuraiset talvisaappaat.Tarvitseeko niitä lankata? Lankkaamattomuus pitää sisällään välinpitämättömyyden ja yleisen luovutusmentaliteetin. Kannattaako silloin nousta ylipäätään?

Kävin tyttäreni kanssa kahvila Valossa. Söimme puoliksi palasen tuorekakkua. Kakkuun oli käytetty omenaa, seesamin siemeniä, manteleita, kookosta, sitruunaa, kanelia ja vaniljaa. Se oli tiivistä kuin savipaakku, mutta hyvää, jollain uudella vähän oudolla tavalla. Kakku tuntui vatsassa pitkään.

Keskustelimme eilen lukupiirissä Pirkko Saision teoksesta Punainen erokirja. Saisio sanoi haastattelussaan, että se on romaani henkilöstä nimeltään Pirkko Saisio. Kirja kertoo myös taistolaisuudesta. L sanoi, että ruokavaliot ovat ihmisten uusi aate. Yksi ehkä melko äärimmäinen muoto on pelkän kypsentämättömän ravinnon nauttiminen. Tunnen kasvissyöjiä, gluteiinitonta ruokavaliota nauttivia ihmisiä (jotka eivät sairasta keliakiaa), hiilihydraattien välttelijöitä ja nälän ja ahmimisen välillä kallistelevia kanssaihmisiä.

Hupaisaa, että moni välttelee terveyssyistä kahvia vaikka sen erinomaisista terveysvaikutuksista on aika paljon näyttöä. Toisaalta ruoka on asia, johon voi epävarmoina aikoina ihan itse vaikuttaa ja syömistä voi hallita toisin kuin monia muita asioita. Niin kauan tietysti kun ruokaa on ylenmäärin saatavissa.

Nyt olen valmis päivään, jonka ehdoton kohokohta on hammaslääkärikäynti.

Rakkausaddikti

Rakkaus kiinnostaa minua noin teoreettisesti. Noloa tunnustaa, mutta katson Satuhäät- ohjelmaa. Häät ovat naisten aluetta Morsiamet kutsuvat vieraat, valitsevat vihkimisen ajankohdan ja paikan, päättävät mitä ruokaa tarjotaan ja tilataanko kermakakku vai suklaakakku. Morsian meikataan, hänelle värkätään kimaltavat geelikynnet ja hän käy rusketussuihkussa värjäämässä ihonsa oranssinruskeaksi. Morsian valitsee häiden teemavärit ja sulhasen puvun pukuvuokraamosta. Viimeisimmässä ohjelmassa värit olivat valkoinen ja kulta. Sulhanen puuttuu vain häissä tarjottava boolin alkoholin ja lantringin suhteeseen. Ennenkin pidettiin suuria häitä, nyt niitä järjestävät myös ne, joilla ei oikeastaan olisi varaa. On liikuttavaa seurata kun Tiimaritarpeista askarrellaan hääpöydän koristeita. Välillä morsian karjuu, kun asiat eivät mene niinkuin hän tahtoisi. Sulhanen käy tupakalla ja ottaa moitteet tyynesti vastaan.

Katsoin eilen Ylen Areenalta dokumentin, jonka suomalainen nimi taisi olla Lemmenkoukku. Ohjelmasta puuttui jostain syystä suomenkielinen tekstitys. Dokumentissä rakkauteen addiktoituneet ihmiset kertoivat tarinaansa. Dokumentin tekijä soitti yksipuoliselle rakkaudelleen toistuvia puheluita ja joutui jatkuvasti kuuntelemaan miehen vastaajaa. Toinen jätetty nainen kertoi, kuinka hän oli hakannut nyrkeillään entisen rakkautensa ovea, kunnes naapuri hermostui. Nainen oli varma, että kuolee ilman rakkauttaan. Suurin osa näistä rakkausriippuvaisista oli nimenomaan naisia. Katsoin ohjelmaa kuin jotain, joka ei koske minua enää millään lailla. Olen kyllä kokenut nuo odottamisen tuskat ja yksin jäämisen pelot. Ei ahdista enää. Ei kai näin saisi edes sanoa: olen romanttisen rakkauden tuskista vapaa ja ainakin tällä hetkellä tyytyväinen.

Kevään ensimmäiset merkit

Ostin hiljattain kymmenen kerran jumppakortin. Nyt on kahdeksan mahdollisuutta vielä käyttämättä. Eilisen jumpan nimi oli vatsapeppu muokkaus. Ohjaaja otti alkupuheessaan esille tulevan kesän ja uimarannat. Hän oletti, että kaikkien silmissä siintää bikinivartalo. Minä käyn uimarannalla uimassa ja arvelen peppuni ja vatsani kelpaavan siihen ihan tällaisinaan.

Sain taas nauttia minulle niin mieleisestä harrastuksesta! Löysin Hyvä terveys lehdestä ennätykselliset 16 Raxun kuvaa. Osa niistä oli aika pieniä, joka teki tehtävästä haastavamman. Raxu oli taas kerran päässyt myös lehden kanteen.

Lukupiirikirjanamme luemme tällä kertaa Pirkko Saision hienoa teosta Punainen erokirja. Kirja on omaelämänkerrallinen, mutta poikkeaa vaikkapa Knausgårdin teoksista siinä, ettei jokaista kaupassakäyntiä ja astioiden tiskausta ole kuvattu. Kirjan teksti on jaettu ilmavasti lyhyisiin kappaleisiin ja sitä on helppo lukea. Punainen erokirja on jatkoa omaelämänkerrallisille teoksille Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo. Se kertoo kirjailijan nuoruudesta, rakkauksista, äitisuhteesta ja taistolaisuudesta. Saision nuoruudessa homoseksuaalisuus oli laitonta, kirjan kuvaamana ajanjaksona tuo laki kumotaan ja saadaan lopulta uusi parisuhdelaki. Mielenkiintoista on lukea, miten taistolaisuuden läpitunkemaa näyttelijöiden koulutus 70-luvulla oli. Ylioppilasteatterissa järjestettiin kuulusteluja, joilla selviteltiin näyttelijöiden aatteen paloa.

Kirjassa käytetään hassusti sekaisin minämuotoa ja kolmatta persoonaa, ikääkuin kirjoittaja katsoisi useinmiten itseään ulkopuolelta. Lainasin kirjastosta myös kirjan Pienin yhteinen jaettava. Siinä Saisio kertoo, miten hän kahdeksanvuotiaana kirjoitti mielessään ensimmäisen lauseen "Hän ei halunnut herätä". Hän on tuolloin isän ja äidin kanssa "Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut jatkuvan tarkkailun alainen". Kinnostavaa lukea pienen tytön kehittymisestä kirjailijaksi. Saisio sai Punaisesta erokirjasta ansaitusti Finlandia palkinnon 2003.

Eilen jumpasta tullessani näin, miten nainen oli kyykistynyt Puutarhakadulle housut kintuissa. Leveä kusivana valui jalkakäytävän poikki. Loikkasin vuolaan virtsajoen ylitse. Nämä ovat niitä kevään merkkejä, ilmaatuvat jo ennen leskenlehtien putkahtamista ojanpientareille.

Nelson

Aamulla Nelson Mandela seisoo sänkyni vieressän Mies on pukeutunut etniseen asuun ja hymyilee kaikilla hampaillaan. Hän naksauttaa kieltään ja alkaa puhua xhosaa, jota tietysti ymmärrän.

"Sinusta on tultava parempi ihminen. Lopeta turha valitus", Mandelan suu naksahtelee kivasti. Hän näytää vanhalta ja väsyneeltä ja hänen paidassaan on ruskeita tahroja (kahvia kenties). On rankkaa lampata ympäri maailman opettamassa ihmisiä tavoille . Onhan mies jo sitäpaitsi kuollut.

Pyydän Nelson Mandelaa kieltämään Kertulta huonekalujen repimisen, mutta kissojen kouluttaminen ei kuulemma kuulu Mandelan työtehtäviin.

Mandela tekee lähtöä. Pyydän häntä samalla heittämään minulle Hesarin ja kaatamaan Kertun kuppiin ruokaa. Mandela poistuu asunnostani surumielinen ilme kasvoillaan.

Voimahenkilö

Makasin aamulla sohvalla kunnes Kerttu alkoi nuolla hiuksiani. Sen hengitys löyhkäsi vahvasti kissanruoalta.

Pakenin  kissan suusta löyhähtävää Sheban tuoksahdusta ulos. Kävelin Hämeenpuiston päähän, Pyhäjärven rannan viertä,  Pyynikin kesäteatterin ja hotelli Rosendahlin ohitse. Kivutessani Pyynikin munkkikahvilalle laskin askeleita: 1-2-3-4-5-6-7-8-9-10 ja taas 1-2-3-4-5-6-7-8-9-10 ja niin edelleen. Kahvila on remontoitu tyylikkääksi ja samalla sieltä on hävinnyt sympaattinen hiihtomajatunnelma. Enää ei sitäpaitsi välttämättä tarvitsen hikoilla, sillä kahvilan toimipiste on avattu Keskustorillekin. Ei munkki voi siellä maistua samalle, hengästymiselle ja selkää pitkin noruvalle hielle.

Nyt on Tampere film festival (tuttavallisesti filkkarit) ohi. Tänään esitettiin palkitut elokuvat. Näytöksen alku viivästyi, tuli hiki ja vähän kyllästytti. Onneksi muistin Nelson Mandelan. Mitä on kymmenen minuutin seisoskelu 27 vankeusvuoteen verrattuna. Kysyn vaan. Turvauduin Nelson Mandelaan eilenkin kun näin mummon vanhan kivan lipaston siskon makuuhuoneessa.

Pummi

Laskin, että vanhempani asuvat yhdeksännessä yhteisessä asunnossaan. He viettävät kesällä lyhyitä jaksoja kesämökillään (ja rakentavat terasseja), joka on jo neljäs. Koko ajan maalataan, kylpyhuoneita kaakeloidaan, seiniä siirrellään ja huonekalujen paikkoja vaihdellaan. Mökille tehdään ensin yksi terassi, sitten sitä laajennetaan, kunnes tehdään toinen ja kolmas. Aina on voitava juoda kahvit pihalla pöydässä, johon auringon säteet ulottuvat. Taloihin nikkaroidaan pervekkeita ja lasiterasseja. Isäni täyttää elokuussa 84 vuotta. Nyt hän aikoo laajentaa olohuonetta. Ilmankos minäkin tunnen välillä levottomuutta.

Kävin Vantaalla siskoni ja hänen perheensä luona, kyseessä olivat pienehköt sukujuhlat. Ostin junalipun välille Tampere- Leppävaara. Paluumatkalla käväisin Helsingin keskustassa. Minua aina jotenkin stressaa: osaanko toimia oikein pääkaupungissa. Minua ei hermostuta New Yorkissa, Pariisissa tai Kapkaupungissa, mutta Helsingissä tunnen aina itseni maalaiseksi ja avuttomaksi. Istuin lähijunaan ja valitsin vaunun, josta saisin ostaa matkalipun. Konduktööri vilahti ohitseni vauhdilla, enkä saanut tarvitsemaani lippua hankittua. Odotin hieman rauhattomana (ja liputtomana) ja kuikuilin käytävälle. Seuraavan aseman jälkeen sain lopulta junalipun. Muutaman minuutin päästä lipuntarkastajat astuivat junaan. Eikös ollutkin jännittävä tarina?

Kävin Akateemisessa hipelöimässä kirjoja. Ostin  David Forster Wallacen novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Luin kokeeksi ensimmäisen novellin. Tarinassa oli vain kaksi lausetta, mutta se oli silti neljän sivun pituinen. Suunnittelin kirjoittavani blogipäivityksen, joka olisi samanlaista pitkää pötkyä kuin kirjakaupan vieressä olevan amerikkalaisen Strarbuck kahvilan jono. Päivitys olisi lisäksi kohtalaisen vastenmielinen. Kuten huomaatte en vielä tehnyt sitä. Mahdollisesti toteutan suunnitelmani jonain päivänä kunhan kehityn kirjoittajana. Toki Wallacen tasolle en koskaan ulotu, mutta en aio ottaa itseäni hengiltäkään kuten Wallace teki.

Jänismaa

Elokuvafestivaaleilla ei rouskuteta pop cornia eikä ryystetä limsaa. Jokaisen elokuvan jälkeen taputetaan coolisti. Elokuvien välillä valot syttyvät niin lyhyeksi aikaa, etteivät silmät ehdi tottua valoon ja arvosteluruksit menevät minne sattuu (katsojille jaetaan paperi ruksausta varten). Viittä pistettä en antanut kenellekään.

Molemmat näkemäni kokonaisuudet (7 ja 8) kuuluivat festivaalien kansainväliseen kilpailuun. Ensimmäisessä oli näytillä ohjaaja, joka oli saapunut näille perukoille Israelista. Hän kertoi jo osallistuneensa juhlaan, josta nuori mies käytti nimitystä "famous sauna party". Visioin mielessäni pippalot, jossa humalaiset alastomat, kosteaihoiset kulttuuri-ihmiset hämmästyttävät estottomalla käytöksellään kansainvälisiä vieraita. Minua miellytti ja huvitti  eniten filmi nimeltään Subconsious Password. Kerrankin oli mahdollista ryömiä toisen pään sisälle.

Nautin välillä vahvistavaa muonaa ja lasillisen punaviiniä. Seuraavassa näytöksessä nukahdin hyvin lyhyesti pari kertaa, mutta tein sen niin tyylikkäästi, ettei kukaan varmaankaan sitä huomannut. Animaatiosuosikkini oli Rabbitland, kertomus pinkkien jänisten valtakunnasta, jossa demokratia oli viety sellaisiin sfääreihin, että kansanäänestys järjestettiin joka päivä. Jäniksillä oli reikä sillä kohdalla, jossa aivot yleensä sijaitsevat. Siksi ne olivatkin onnellisia. Suomalainen lyhytelokuva Hätäkutsu hätkäytti. Filmissä oli käytetty aitoja hätäpuheluita.

Kaiken kaikkiaan animointi vie helposti elokuvan alitajunnan ja unen suuntaan. Nyt siirryn unen suuntaan minäkin. Saa nähdä mitä alitajuntani ilokseni tai kauhukseni tuottaa.

Lyhyestäkin elokuva

Vain työ ja lauantain Helsingin reissu estävät minua menemästä ylettömyyksiin. Tampereella on mahdollisuus istua elokuvateatterissa pää kenollaan arvioimassa lyhytelokuvia. Joku juttu siinä täytyy olla, että sinne haluaa, vaikkeivat filmit välttämättä aina edes ole järin tasokkaita.  Piina on onneksi aina lyhytkestoinen ja seuraava filmi saattaa sitäpaitsi olla loistava.

Kokemusta on vaikea kuvata. Se on kuin maraton. Moni juoksee pieniä lenkkejä, mutta kunnon euforian saavuttaa juoksemalla 42195 metriä. Saman voi tavoittaa myös istumalla! Nuoku tuntikausia elokuvateatterissa katsomassa puolalaisia hidastempoisia filmejä, muuta ei tarvita. Elokuviat kestävät korkeintaan puoli tuntia ja niissä lausutaan usein vain muutama repliikki. Synkeä tarina on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Tänään katselin täydessä salissa nuoren ja ah niin sympaattisen miehen, Till Nowakin töitä. Nowak oli itse paikalla, mikä aina sähköistää ilman. Mikäli näin oikein, miehellä oli yllään punaiset farkut ja ruskehtava pikkutakki. Elokuvissa, jotka olivat vain muutaman minuutin pituisia oli käytetty hienoja digitaalisia efektejä. Vaikka teos vilahti ohi muutamassa minuutissa, niin sen tekemiseen oli käytetty kuukausia.

Yhdessä elokuvassa autoon oli kiinnitetty nelisenkymmentä navigaattoria, joihin kaikkiin oli ohjelmoitu sama määränpää. Varsin hupaisaa kuunnella niiden toisistaan poikkeavia ohjeita. Toisaalta on monta tietä perille ja monta tapaa eksyä, navigaattorilla ja ilman. 

Nowak kertoi syntyneensä taiteilijaperheeseen. Siispä hänkin ryhtyi tietysti taiteilijaksi. Lapsena Nowak katseli  Tatin ja Chaplinin elokuvia. Niin minäkin, ei tullut silti  taiteilijaa minusta. Yritin säilyttää elokuvien tunnelman vielä silloinkin kun keräsin muovipussiin halpoja appelsiineja ja kasasin koriini kissanruokaa.

Huomenna on saatava lisää tätä!

Kriisi

Olen kriisissä: en keksi mitään kirjoitettavaa. Ei se ole aiemmin minua haitannut,  olen kirjoittanut siitä huolimatta. Raapustin eilen keilailukurssin loppukilapailuista, joissa S ja minä olimme todennäköisesti kaikkein huonoimmat. Parin viikon tauko ja pallo vieri sinnikkäästi ränniin toisentyyppisistä tarkoitusperistäni piittaamatta. Opettaja kysyi, mihin seuraan aiomme liittyä. "Vertailemme tarjouksia" vastasin opettajalle, jota tämä toteamus huvitti. Naisseuralla on tyylikkäin paita. Emme silti halua urheiluseuraan, jossa on vain naisia. En taida haluta mihinkään seuraan, en ainakaan sellaiseen, johon kelpaan.

Eilinen itsekritiikkini poisti edellämainitun informaation.

Kirjoitin Kissanmaan teehuoneesta, jossa  kävimme eilen työkaverin kanssa. Hän joi teetä, johon oli ripoteltu ruusunlehtiä. Tee maistui siltä miltä ruusut tuoksuvat. Pyyhin pois tämänkin ja menin nukkumaan. Juoksin yöllä pissalla, sillä olin juonut kannullisen teetä.  Vessassa käyntejä koskevan informaation myös järkevästi deletoin.

Suihkutan aina hajuvettä ranteeseeni tavaratalon kemikalio-osaston hyllyjen suloisista pulloista. Hieron ranteitani yhteen ja nuuhkin ylellistä tuoksua. Ostin tavaratalosta Kertulle kissanhiekkaa. Muoviset kantohihnat painuivat kipeästi sormiin pakkausta kantaessa. Ajoin kotiin raskas taakka pyörän tarakalla.

Vaikuttaa siltä, että vuorotteluvapaa saattaa toteutua syyskuussa. Olen haaveillut katkosta työssäni ja mahdollisuudesta oikeasti kokeilla kirjoittamista. Nyt kun se saattaa olla pian totta, alkaa pelottaa. Jospa en saa mitään aikaiseksi vaan juutun sohvalle makaamaan. Vaikka onnistuisinkin kirjoittamaan, niin mitä siitä. Luulenko oikeasti, että joku tekeleeni julkaisee. On ollut heppoa valittaa, ettei ehdi ja uskoa valheellisesti siihen, että vain olosuhteet estävät vuosisadan romaanin synnyn.

Näinä maailmanpoliittisesti haastavina aikoina kaikenlainen kevyt riipustelu rauhoittaa kansanjoukkoja. Unohtuvat murheet kun miettii mistä se Heidi huomenna repii kirjoitettavaa, kun tänäänkään ei ollut mitään asiaa. Ranteeni tuoksuvat ihanilta.

Tampereen ystävyyskaupunki

Ukrainan pääkaupunki Kiova on ollut Tampereen ystävyyskaupunki vuodesta 1954.

Saavuimme Kiovan rautatieasemalle 80-luvun alkupuolella, jolloin kaupunki kuului vielä itsestäänselvästi Neuvostoliittoon. Olimme huolissamme, sillä meidän oli määrä yöpyä kaupungissa eikä meillä ollut mitään tietoa siitä missä hotellimme sijaitsisi.

Kun laskeuduimme laiturille junasta, jossa olimme viettäneet jo tovin, kaksi mustiin pukeutunutta miestä  otti meidät turvalliseen huomaansa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta he tiesivät nimemme. Miehet luotsasivat meidät Ladansa tykö. Ei ollut mitään pelättävää, sillä olimmehan kommunistisessa valtiossa. Heitimme reppumme Ladan takakonttiin ja kiipesimme luottavaisina kulkuneuvon takapenkille. Miehet ajoivat meidät hotelliin, jonka nimen olen ikävä kyllä unohtanut.

Kirjauduimme majoitustiloihin. Pian huoneemme oveen koputettiin ja siellä seisoivat nuo tutut toverit sievästi  rinnakkain.  Elekieltä puhuen he kehottivat meitä mukaansa ja tietysti sen teimmekin, sillä olimmehan valtiossa, jonka kanssa Suomi oli sopinut yhteistyöstä ja avunannosta. Istuimme uudelleen neuvostovalmisteisen henkilöautoon ja meidät kuljetettiin johonkin, jossa meidät käskettiin ulos autosta. Astuimme toimistoon, jossa meille annettiin mukava pino ruplia. Saimme rahoista kuitin. Kaikki tuntui hyvin viralliselta ja epäselvältä. Miehet kuljettivat meidät takaisin hotelliimme.

Nyt meillä oli ruplia, mutta emme keksineet mitään, mihin niitä kuluttaa. Kävimme ravintolassa syömässä. Ravintolasali oli komea ja ruokalista pitkä. Osoitimme milloin minkäkin nimistä ruokalajia. Tarjoilija pudisti päätään. Saatavilla oli vain kanaa ja säilykeherneitä ja törkeän halpaan hintaan.

Muuta en kaupungista muista. Hotellin olimme maksaneet jo Suomessa. Olimmeko maksaneet liikaa ja palautettiinko meille siitä syystä rahaa? Yritettiinkö meitä värvätä valtiolle töihin? Maksettiinko meille jostain etukäteen?

Koko yön odottelimme miesten palaavan ovellemme. Eivät palanneet. Jätimme Kiovan seuraavana päivänä. Ruplia jäi melko paljon. Kaupunkia emme jääneet kaipaamaan.

Perhe

On tilanteita, jolloin tuntee suunnatonta ulkopuolisuutta. V puhuu kosmisesta yksinäisyydestä. Makasin Etelä-Afrikan matkalla hetken uima-altaan reunalla. Olin vetänyt aurinkotuolin varjoon. Uima-altaan vesi ei juurikaan viilentänyt, mutta teki hyvää pitkän bussimatkan jälkeen. Makasin siinä silmät suljettuina ja mieli melko tyhjänä. Korviini kantautui uima-altaassa seisoskelevien rouvien puutarhanhoitokeskustelu. Minulla ei ole mitään puutarhanhoitoa vastaan. Jotenkin puutarhanhoito symboloi kaikkea, mitä minulta puuttuu: mies, omakotitalo, auto ja suuret sukupäivälliset. En minä niitä keneltäkään kadehdi (no ehkä pikkuisen), enkä kaikkea sitä edes halua. Jotenkin vaan tuntui, etten kuulu joukkoon. Onhan minulla ollut kaikki tuo. Omakotitalo, jonka kukkapenkit rikkaruohot hiljalleen valtasivat. Aviomies, joka ei enää ole aviomieheni. Auto, joka simahti milloin minkäkin tien varteen ja hauskoja päivällisiä ystävien seurassa.

Kävin eilen U:n kanssa katsomassa elokuvan Perhe- August Osage County. Elokuvassa suku istuu saman pöydän ääreen (perheen viinaan menevä, mutta lempeä isä on kuollut). Ruoan ja viinin ääressä paljastuu enemmän salaisuuksia kuin tavallisessa suvussa sataan vuoteen. Huudetaan ja melskataan ja ollaan ilkeitä. Vaikea tottua siihen, että Meryl Streep ja varsinkin Julia Roberts näyttelee vakavassa roolissa. Koko ajan odottaa, että Julia Roberts ottaa söpön ilmeen ja kaikki kääntyy hyväksi. Kaikkein liikuttavin on Benedict Cumberbatch, jonka olen viimeksi nähnyt sarjassa Uusi Sherloc Holmes. Mies näyttelee Charlesia, suvun piirissä nimen eteen liitetään pikku. Joka suvussa pitää olla pikku Charles. Sympaattinen Sam Shepard vilahtaa elokuvan alussa isänä.

Meni hetki ennenkuin tajusin, että kyseessä on sama Tracy Lettsin näytelmä, jonka olen nähnyt Työviksessä nimellä Elokuu. Tuire Salenius esitti lääkeriippuvaista äitiä vähintäänkin yhtä hyvin kuin Meryl Streep.

Perheillä on salaisuutensa. Minulla blogi. Minä suunnittelen aloittavani uudestaan liikunnan (olenhan minä koko ajan jossain määrin liikkunut). Jotta oikeasti tämän toteuttaisin kirjoitan sen tänne: lähden tänään jumppaan. Istun odottamassa lähtöä kuin ekaluokkalainen: reppuuni on pakattu tossut, juomapullo ja pientä jännitystä selviämisestä. Noloa tunnustaa, mutta tämä lähti ohjelmasta Jutta ja superdietit, jossa tanakasta miehestä muokattiin puolessa vuodessa sopiva kumppani liikunnalliselle ripsienpidennyksillä ja lautamaisilla vatsanpeitteillä varustetulle vaimolle. Olin suunnitellut ryhtyväni syvälliseksi ihmiseksi, mutta kun se ei näytä oikein onnistuvan lisään liikuntaa. Käyn jumpassa ainakin tämän yhden kerran. Luultavammin inhoan edelleen samoja asioita: teennäisiä ohjaajia, tungosta, epätahtiin liikkuvia anorektisia naisia ja kovaäänistä huonoa musiikkia.

En tykkää

Olin päättänyt, etten koskaan enää miloinkaan osallistu Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Eilen illalla jouduin osallistumishysterian valtaan. Etsin vanhan Orivedellä kirjoittamani tekstin ja lisäilin siihen kaikkea sellaista, mistä arvelen tuomarien pitävän. Jatkoin tekstin korjailua aamulla ja palautin sen tänään, viimeisänä palautuspäivänä. Vaivannäköni on täysin turhaa.

Kirjastolla istuu usein mies, jonka silmät on rajattu kajalilla. Ne näyttävät aika sottaisilta. Mies on kietonut kaulaansa ja päähänsä huiveja. Yksi huivi peittää suun. Mies puhuu huivin sisällä. Istuimme lehtinurkkauksessa. Mies puhui itsekseen ja minä naureskelin Ruben Stillerin kolumnille (uusin Image). Se huivimies ja minä emme siis poikkea suuresti toisistamme. Stiller joutui 14-vuotiaana kahvipöytään, jossa kaikki olivat hänelle vieraita ja suomalaiseen tapaan mykkiä. Nuori mies pinnisteli ja lausui lopulta "Jumalauta, että on hyvää pullaa!". Samaa lausetta hän edelleen toistaa mielessään sosiaalisesti vaativissa tilanteissa.

Kynnys sanoa jotakin on meillä erilainen. Kestän hiljaisuutta vieraassa seurassa huonosti. Avaan siis helposti suuni, josta saattaa karata jotain, jota joudun myöhemmin häpeämään.

Pohdimme eilen tyttären kanssa näitä sosiaalisia kuvioita ja niissä pätemistä. Olen itsekin syyllistynyt korostamaan sitä, etten ole kiinnostunut urheilusta ja suorastaa  ylpistellyt tietämättömyydelläni. Eiväthän kaikki penkkiurheilijat ole automaattisesti tyhmiä.

Muusikot nyrpistelevät musikaaleille ja kliseisille kevyille oopperoille. He kuitenkin joutuvat soittamaan niitä. Teoksia, joita he soittavat mieluiten ei kukaan musiikkia opiskelematon kuuntele kuin pakon edessä. Siksi niitä ripotellaan ihmisten toiveohjelmiston sekaan. Saadakseen kuulla jonkun klassikon on alistuttava nykyteokseen, jossa ei ole mitään melodista. Kuunteleehan sitä liikenteen meluakin.

Kirjalliset ihmiset halveksivat kansan makua. Jos erehdyt mainitsemaan pitäväsi Coelhoa syvällisenä, vaihtavat kirjoittajat merkitseviä katseita. Kirjan ääressä ei kuulu viihtyä. Sitä korostaa mm. Tommi Melender erinomaisessa blogissaan Antiaikalainen. Tai oikeastaan hän kertoo, ettei lue viihtyäkseen. Monet kuitenkin lukevat. Onko se sitten huonompaa lukemista?

Kävin eilen Tampereen tademuseon näyttelyssä Miehet- onko tunteita. Jotenkin otsikko ärsytti minua, mikä lienee sen tarkoituskin. Näyttelyyn oli kerätty nykytaidetta miehiltä, mutta mukana oli yksi nainen, joka oli naulannut seinään loukkuihin viimeiselle aterialleen menehtyneitä hiiria. Nyt tulee se järisyttävän syvällinen kritiikki: en tykkää.