Matka

Eilen istuin elokuvateatteri Niagarassa jo klo 16.15. Kun astuin ulos teatterista oli vielä valoisaa. Oli riittävästi aikaa hankkia uusi uimapuku.

Le Week-End kertoo kuusikymppisen pariskunnan Nickin (Jim Broadbent) ja Megin (Lindsay Duncan) 30-vuotis hääpäivän vietosta Pariisissa. Elokuva oli minulle mieleinen: siinä puhutaan paljon eikä siinä tapahdu juuri mitään. Elokuva kuuluu periaatteessa romanttisten elokuvien genreen, mutta päällimmäisenä tuntuu kuitenkin kyllästyminen ja pettyminen elämään. Meg on selvästi irtautumassa avioliitosta ja Nickiä pelottaa ajatus yksin jäämisestä.  Jonkinlainen käänne elokuvassa on Nickin vanhan ystävän yllättävä kohtaaminen. Toisin kuin Nick ja Meg, Morgan on lähtenyt avioliitostaan. Miehen uusi nuori vaimo on raskaana. Kotona vierailee poika Morganin edellisestä avioliitosta. Nuori mies tai oikeastaan poika vaikuttaa eksyneeltä.

Elokuvan loppu oli optimistinen ja jotenkin väsyneen iloinen. Molemmat pääroolien näyttelijät ovat monesta tuttuja ja hyvin sympaattisia. Morgania näyttelevä Jeff Goldblom on erinomainen menestyvänä amerikkalaisena ystävänä.

Jotenkin tuo elokuvan alkuasetelma on tuttu: avioparin romattinen matka, johon on ladattu suuria odotuksia ja joka johtaa riitelyyn. Asiat, joihin ei edes ehdi eikä halua puuttua arkena, palaavat mieleen, kun ollaan kahdestaan joutilaana vieraassa ympäristössä. Ja vaikka kuinka päätät olla hiljaa, niin yhtäkkiä ikävät asiat pulppuavat suustasi.

Lapsena matkustimme aina autolla ja tietysti pohjoiseen. Ensimmäinen ulkomaanmatkani suuntautui Norjaan. Me kolme siskosta istuimme Volvo Amazonin takapenkillä, jossa ei ollut turvavöitä. Vahemmat istuivat etupenkillä turvavöihin köytettyinä. Riitelimme mahdollisuudesta istua keskellä, josta saattoi nousta seisomaan ja tarkkailemaan ympäristöä etupenkkien väliin. Siinä saattoi pitää katseen tiessä eikä tullut paha olo. Välillä pysähdyttiin, kun jotakuta oksetti. Muistikuvissa me muut istumme autossa, sisko yökkäilee tienpenkereellä ja äiti seisoo vieressä.

Me istuimme autossa koko päivän, mitä nyt pysähdyimme kahville tienvieren levennykselle, jossa seisoi pari puista pöytää ja roskis. Etsittiin tietysti taukopaikka, jossa ei näkynyt muita. Kahvi juotiin posliinikupeista (isän mielestä kahvi ei maistu miltään muovimukista nautittuna). Minua hävettivät ruusukupit, voileivät, mehu ja vanhempani. Äiti keitti spagettia kaasupulloon kiinnitetyllä keittosysteemillä. Illalla etsimme leirintäaluetta, jonka löytäminen oli erityisen vaikeaa, sillä auringon piti paistaa juuri oikeasta ilmansuunnasta. Lopulta olimme kaikki järjettömän väsyneitä. Oli vielä pystytettävä teltat. Ei auttanut vaikka ilma on sakeana hyttysistä. Aamulla jatkoimme taas matkaa. Olin onnellinen kun  palasimme kotiin, jossa näytti parin viikon poissaolon jälkeen oudon vieraalta.

Menin siis elokuvan jälkeen uimapukukauppaan, kokeilin yhtä urheilullista uima-asua ja ostin sen. Ei tarvinnut valita kauan. Olen aika hyvä päättämään, ainakin kun on kyse pienistä asioista.