Lyhyestäkin elokuva

Vain työ ja lauantain Helsingin reissu estävät minua menemästä ylettömyyksiin. Tampereella on mahdollisuus istua elokuvateatterissa pää kenollaan arvioimassa lyhytelokuvia. Joku juttu siinä täytyy olla, että sinne haluaa, vaikkeivat filmit välttämättä aina edes ole järin tasokkaita.  Piina on onneksi aina lyhytkestoinen ja seuraava filmi saattaa sitäpaitsi olla loistava.

Kokemusta on vaikea kuvata. Se on kuin maraton. Moni juoksee pieniä lenkkejä, mutta kunnon euforian saavuttaa juoksemalla 42195 metriä. Saman voi tavoittaa myös istumalla! Nuoku tuntikausia elokuvateatterissa katsomassa puolalaisia hidastempoisia filmejä, muuta ei tarvita. Elokuviat kestävät korkeintaan puoli tuntia ja niissä lausutaan usein vain muutama repliikki. Synkeä tarina on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Tänään katselin täydessä salissa nuoren ja ah niin sympaattisen miehen, Till Nowakin töitä. Nowak oli itse paikalla, mikä aina sähköistää ilman. Mikäli näin oikein, miehellä oli yllään punaiset farkut ja ruskehtava pikkutakki. Elokuvissa, jotka olivat vain muutaman minuutin pituisia oli käytetty hienoja digitaalisia efektejä. Vaikka teos vilahti ohi muutamassa minuutissa, niin sen tekemiseen oli käytetty kuukausia.

Yhdessä elokuvassa autoon oli kiinnitetty nelisenkymmentä navigaattoria, joihin kaikkiin oli ohjelmoitu sama määränpää. Varsin hupaisaa kuunnella niiden toisistaan poikkeavia ohjeita. Toisaalta on monta tietä perille ja monta tapaa eksyä, navigaattorilla ja ilman. 

Nowak kertoi syntyneensä taiteilijaperheeseen. Siispä hänkin ryhtyi tietysti taiteilijaksi. Lapsena Nowak katseli  Tatin ja Chaplinin elokuvia. Niin minäkin, ei tullut silti  taiteilijaa minusta. Yritin säilyttää elokuvien tunnelman vielä silloinkin kun keräsin muovipussiin halpoja appelsiineja ja kasasin koriini kissanruokaa.

Huomenna on saatava lisää tätä!