Pirkanpojat esiintyi Tampereen tuomiokirkon perinteisessä joulukonsertissa. Ensin lauloi kuoroon valmistava Concentus-ryhmä. Pojat kannattelivat käsissään valtavia mustia kansioita, jotka tekivät heistä häkellyttävän liikuttavia. Melkein alkoi itkettää. Jännitin pysyykö kansio kaikkien käsissä. Laulajat vääntelivät niitä pysty- ja vaakasuoraan. Välillä joku poika peittyi kokonaan kansion taakse.
Varsinaiset Pirkanpojat onnistuivat ehkä parhaiten niissä (minulle) vähän tuntemattomammissa teoksissa, mieleeni jäivät Carol of the bells, Caudete ja Walking in the air. Edessäni istui kaksi pientä tyttöä ja poika, jotka jaksoivat olla konsertin ajan hiiskumattoman hiljaa. Välillä pieni lettipää painui lievään etukenoon. Takana kävi jatkuva pikkutyttöjen supina.
Olin lopulta turhaan pakannut taskuni täyteen paperinenäliinoja.
Pimeys ei tunnu ollenkaan niin hankalalta näin vuorotteluvapaalla. Siihen kääriytyy välillä ihan tyytyväisenä.
6 kommenttia:
Löysin sattumalta blogisi, tykkään ja jään seuraamaan.
Tervetuloa!
Voisin taas ihan tykätä ja muuten olla hiljaa.
Mistä tuo jouluangsti kumpuaa? Olen todella huono ostamaan lahjoja, enkä saa lahjan ostamisesta tai antamisesta iloa. Joskus olen toimertunut leipomaan lähisuvulle joulutervehdyksen.
Lapsuuden joulut olivat järkijouluja, sovittiin etukäteen, mikä lahja ostettiin. Ehkä siitä jokin ikipettymys kumpuaa. Niukkaa jouluna, vaikkei se varmaan olisi ollut rahasta kiinni. t. Minna
Täytyy sanoa, että jouluna tunne itseni harvinaisen yksinäiseksi. Perheettömän yksinäisyys kulminoituu jouluun, mutta ei se joulun vika ole.
Aika moni taitaa tuntea.
Hiljaisuus ja yksinäisyys on mielenrauhaa. Onnistuu kyllä kaksinkin, jos toinen kykenee olemaan mielensä kanssa levossa ;).
Lähetä kommentti