Hesarin Teema-numero kertoo Sibeliuksesta. Lehteen on painettu säveltäjän sukupuu. Melkein joka oksalla roikkuu taiteilija. Olen lukenut, että olisi hyvä piirtää oma sukupuu ja miettiä minkälaisessa maailmassa sukulaiset ovat eläneet, jotta ymmärtäisi heitä paremmin. Vanhempiaan haluaisi tässä iässä jo ymmärtää. Olen jostain syystä miettinyt viime aikoina äitini isää, jota en ole koskaan tavannut.
Äidinäitini oli kirkkoherran tytär, jonka miespuoliset sukulaiset olivat teologian ylioppilaita. Yksi heistä oli tunnettu raittiuspuhuja. Mummoni meni naimisiin stuertin kanssa, joka seilasi ympäri maailman meriä. Näin hääkuvan vasta pari vuotta sitten. Mummollani oli yllään vaatimaton puuvillaleninki ja kaino katse kohdistui sylissä lepääviin käsiin. Hän oli naimisiin mennessään raskaana. Äidinisä oli kuulemma hauska seuramies, joka laittoi ruokaa pitoihin. Hän oli työnsä vuoksi matkustellut paljon, joka ei noihin aikoihin ollut yleistä. Stuertti taisi puhua papin tyttären pyörryksiin. Heille syntyi kaksi tytärtä, joista äitini on nuorempi. Äitini ei käytännössä koskaan nähnyt isäänsä.
Äidinisä oli laivassa Hampurissa kun Suomeen syttyi sota. Laiva ei päässyt Suomeen ja mies päätyi Yhdysvaltoihin, eikä palannut koskaan. Miehestä tuli jopa maan kansalainen. Käsittääkseni hän ei koskaan virallisesti eronnut mummostani, mutta oli tähän yhteydessä vain kirjeitse. Äidinisän sisko muutti veljensä perässä Atlantin toiselle puolelle. Hänkin oli kirjeenvaihdossa mummoni kanssa. Voi kun nuo kirjeet olisivat tallessa. Kirjeitä ei pitäisi heittää pois. Minäkin olen niitä hävittänyt. Vaikka viestit olisivat miten tärkeitä, niin nykyisestä sähköisestä yhteydenpidosta ei jää jäljelle mitään.
Äidinisä kuoli Amerikassa. Hän ei ollut vielä kuuttakymmentäkään. Äitini ja tätini eivät menneet isänsä hautajaisiin. Se olisi ollut hankalaa vielä 60-luvulla. Äitini sai pienen perinnön ja kirjeen lakimieheltä, jossa varoitettiin vaatimasta enempää.
Mummoni ei mennyt enää uudelleen naimisiin. Hän työskenteli kansakoulunopettajana pienessä pohjois-savolaisessa kylässä ja elätti kahta tytärtään ja sairastelevaa siskoaan. Mummo asui koululla vielä silloin kun olin pieni lapsi. Hän soitti virsiä matkaharmoonilla, opetti lapsille laskentoa, uskontoa ja kaunokirjoittamista. Äidinisästä ei puhuttu koskaan.
Joka suvussa on vaiettuja asioita ja puuttuvia vanhempia.
8 kommenttia:
Sukumme historiat ovat mielenkiintoisia. Minä olen hiukka yli kuusikymppinen ja viime vuosina sukuni historia on alkanut kiinnostaa. Minulla on säilössä kymmeniä isäni 1950-luvulla Amerikasta äidilleni Suomeen kirjoitettuja kirjeitä. Kirjoittelen niitä juuri puhtaaksi. Tutustun nuoreen isääni ihan uudella tavalla!
Vanhempani ovat edelleen elossa ja hyväkuntoisia. Pitäisi kysellä heiltä noista vanhoista asioista. Tuntuu, että he haluaisivat jo niitä muistellakin.
Poikieni isä kuoli, kun he kaikki olivat alle kymmenen vuotiaita. Haluan, että heillä on tieto mistä heidän isän puoleinen sukunsa tulee. Olen haastatellut suvun vanhuksia, erityisesti heidän isovanhempiaan. Vuosiluvut ja asuinpaikathan on helppo selvittää, mutta tarinat katoavat manan majoille siirtyvien mukana ellei joku niitä kysele ja kirjaa ylös. Itsellekin tuo tarnoitten kerääminen on ollut hyvin antoisaa.
Ymmärrettävää, että joistain ihmisistä ei halua puhua, koska haluaa unohtaa. Siitäkin huolimatta, että joku jälkipolvista haluaisi tietää. Jokainen taitaa elää omaa elämäänsä itseään, ei kronikointia varten. Minäkin olen hävittänyt ja hävitään dokumentteja itsekkäästi.
Åboriginal
Olen käynyt Pepi Reinikaisen elämänkaari kirjoitusseminaarin. Tutkiessani tarinoita sain kuulla monta uutta asiaa ihmisistä, sen ajan yhteiskunnasta (tarina aloitettiin isovanhemmista) ja ajan merkeistä. Tärkeää!
Kiitos Heidi siitä että tämä blogi päivittyy säännöllisesti, tämä on ensimmäinen kommentti, tavallisesti viihdytän itseäni blogien lukemisellä bussissa istuessa ja kännykällä kommentointi on niin tuskaa.
Todellakin, jokaisessa suvussa on vaiettuja asioita. Yksi tällä listalla on sisällissota tai millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan. 13-vuotias poikani sai pari viikkoa sitten historian opettajaltaan tehtävän. Selvitä vanhemmiltasi tai isovanhemmiltasi, oliko isoisoisoiso-isäsi punaisten vai valkoisten puolella.
Osasin vastata pojalleni vain sen, että se on aihe, josta ei puhuttu, joten minä en tiedä. Samalla mietin, että 80-luvulla, kun olin poikani ikäinen, ei varmaankaan vielä olisi annettu tuollaista kotitehtävää.
Soitto ukeille toi omanlaiset vastaukset, jotka paljastivat lähes yhtä vähän kuin minun ei tiedä. Kotitehtävän ansioista saimme hienon keskustelun.
Mietin, että oliko oikein kirjoittaa tästä, mutta kirjoitin kuitenkin.
Mutta 70- luvulla oli hyvin tärkeää kertoa kaikille, että isoisä oli ollut Hennalan leirillä. Että vuosikymmenessä sitten opittiin ilmeisesti vaikenemaan. Jännää.
Lähetä kommentti