Kokeilkaapa soittaa työttömyysturvaneuvonnan puhelinnumeroon (ehkä olette soittaneetkin). Toimeen tarvitaan zeniläistä asennetta. Olen kuunnellut nauhalta moneen kertaan seuraavan ilmoituksen: keskuksemme on "väliaikaisesti" ruuhkautunut, emmekä ota ketään jonoon. Lainausmerkit ovat vielä valaistumattoman kirjoittajan. Olisi ollut kysyttävää toisesta vuorotteluvapaajaksosta.
Olen istunut kahtena päivänä kahviloissa (kolme eri kahvilaa). Kahviloissa ihmiset tapaavat ensimmäistä ja viimeistä kertaa ja kaikkea siitä väliltä. Viimeinen tapaaminen on monesti ikävää kuultavaa. Ensitapaamiseen liittyy vaivautuneita hiljaisia hetkiä, yliaktiivista puhetta ja hämmentynyttä naurua. Jotkut näkevät toisensa ihan oikeasti ensimmäistä kertaa löydettyään sielunkumppanin deittipalstalta. He tuntevat vain toistensa kaunistellun ja aukkoisen tarinan.
Kahvilassa ystävät tapaavat ja puhuvat kolmannesta ystävästä. Tänään kaksi naista keskusteli kolmannesta
"Se käyttää mustia vaatteita. Musta takki ja musta pitkä hame."
"Ai jaa."
"Sillä on levee lantio. Musta vähän peittää. Täytyy olla joku sairaus kun on niin levee lantio."
"Ei se mitään lääkkeitä syö."
"Veljen vaimolla on levee lantio, eikä mitään sairautta."
"Ai jaa."
"Se söi aina paljon makeeta ja potilaiden ruokia. Ei niitä saa syödä. Pitää laittaa roskiin."
"Ei sais syödä. En mää syö."
"Se käveleekin niin vaikeesti."
"Niin kävelee. Aina ollu perso makeelle."
Juttua leveästä lantiosta riitti siinä määrin, että ehdin syödä kanakeiton ja juoda pullakahvit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti