Jos haluat suojautua salamaniskulta

Lehdistä saa lukea juttuja ihmisistä, jotka jättävät kaiken taakseen, myyvät omakotitalon, irtisanoutuvat hyvästä työpaikasta ja menevät Intiaan etsimään itseään. Nuo hurjat tietysti löytävätkin hakemansa. He katsovat säälivästi meitä, jotka työskentelemme kahdeksasta neljään ja työnantajan iloksi vielä hieman ylimääräistä. Irtiottajat kulkevat kiireettömästi puristamattomat pellavavaatteet meri-ilmassa liehuen ja syövät eksoottisia hedelmiä.

En ole koskaan aiemmin unelmoinut räväkästä irtisanoutumisesta tai uudesta ammatista artesaanina, torimyyjänä, elämäntapaintiaanina tai reiki-terapeuttina. Nykyään sellainenkin tulee mieleen hetkellisesti. Irtioton pitäisi tapahtua tuosta vaan. Huutaisin kaikille "Heippa!", tilaisin hissin, ottaisin polkupyörän telineestä, ajaisin rannalle ja söisin mansikkatötterön. Keskellä parasta työpäivää. Itkekää perääni senkin piiskurit! Kukaan ei todennäköisesti edes huomaisi poistumistani.

Jospa kävisin kuitenkin vaan torikahveilla. Sinne ehtii työmatkallakin.

Tänään ilma oli niin tahmeaa, että kaikki jähmettyi hetkeksi. Jos olisi taipumusta migreeniin, niin päätä olisi alkanut jomottaa. Tuntui helpottavalta kun vihdoin alkoi sataa.

Siteeraan pikkuisen pätkän Miki Liukkosen runoa:

Jos haluat suojautua koko elämäsi ajaksi
salamaniskuilta, ota kolme kiveä
ja keitä niitä kattilassa kahden tunnin ajan.
Lopuksi voitele tulikuumat kivet suksivoiteella.

Päiväuni

Nukuin ylipitkät päiväunet. En koskaan näe unia päiväsaikaan. Päiväunilla suupielestä noruu sylkeä tyynylle ja poskeen painuu ruttuinen jälki. Milloinkaan ei nukuta yhtä hyvin kuin päivällä. Päivällä ei tarvitse vaihtaa kylkeä, vaan voi maata vaikka selällään kuin vastasyntynyt vauva, jota kukaan ei käy kääntämässä.

Herättyäni minua hävetti. Temppuilin tänään hoitajille kuin pieni lapsi äidilleen. Nyyhkin hiljaa huoneessani, sillä kaikki tuntui epäreilulta. Minulle oli laitettu (mielestäni) liikaa töitä, toisin sanoen en selvinnyt niistä säällisessä ajassa, jota usein työajaksi kutsutaan. Istuin vielä pöytäni ääressä kun kuulin, että joku napsautti valot työpaikan käytävältä. Olisi tehnyt mieleni rynnätä huoneesta ja huutaa "Minä olen vielä täällä, älkää jättäkö! Äiti, isi!"

Minulla on uusi strategia: sanon potilaille "Voidaanko sinutella?" En kysy asiaa sellaisilta, joita itsestäänselvästi kuuluu sinutella vaan iäkkäiltä ihmisiltä. Kaikki sanovat "Kyllä se sopii" ja teitittelevät minua. 

Unettoman nukkumisen jälkeen kaivoin kirjastosta lainaamani Fernando Pessoan runokokoelman esille:

"En ole mitään.
 Minusta ei koskaan tule mitään.
 En jaksa haluta olla mitään.
 Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat."

Mäntässä

Serlachius-museossa vallitsi viime vuonna tungos, nyt siellä sai kuljeskella rauhassa. Esillä oli ITE-taidetta, Antero Toikan veistoksia sekä Mänttä valokuvaajien silmin. Viimeksi mainitussa valokuvaajat kuvasivat Mänttää kymmenen päivän ajan. Kuvia ei voisi laittaa matkailumainokseen, sillä ne näyttivät varsin rujon kuvan pikkukaupungista.

Samaan saliin oli siirretty mänttäläinen omakotitalo kokonaisuudessaan. Röttelö oli melkoinen kauhukabinetti: radio toisti uutista Tsernobylin ydinvoimaonnettomuudesta, ruokapöydässä röhnöttävä mies komensi vaimoaan tuomaan pöytään ruokaa samalla kun lautasilla lojui eläinten luita. Yläkerrassa makasi ukko henkitoreissaan rikkinäisen täkin alla ja riiputti kädessään kirvestä. Vaikuttavaa.

Kun tästä oli selvitty kävimme Joenniemen kartanon pimeässä huoneessa tiirailemassa lasin takana metrin päässä roikkuvaa Monet'n työtä. Miksi kuuluisan taiteilijan huonommatkin työt ovat niin suunnattoman arvokkaita? Taidetta katsotaan monin eri tavoin: yläkerrassa pariskunta pohti maisemataulun edessä "onko tämä Kolilta?"

Yritimme mennä syömään Mäntän klubille, joka oli suljettu jo kahdeltatoista. Kuka syö sunnuntaina ennen puolta päivää? Käväisimme kiinalaisessa ravintolassa ravitsemassa itseämme, jotta jaksaisimme katsoa lisää nykytaidetta. Naureskelimme ravintolan englanninkielisille ruoan nimille  kuten Tofu Kun- Po (When the tofu- Po). 

Pekilossa näimme todella kauniin videon sudenkorennoista. Monenlaista muutakin jännää koimme, mutta niin paljon, ettei kaikkea jaksa edes kirjoittaa. Verhojen takaa löytyi löytyi aina jotain uutta, jota tällainen maallikko ei tajunnut, eikä ehkä tarvinnutkaan ymmärtää. Vessassakin vedin vielä vihreän verhon sivuun: sen takaa ei kuitenkaan löytynyt taidetta vaan tavallisia siivousvälineitä. Näyttely jatkui ulos pyöreisiin pömpeleihin, mutta siinä vaiheessa olimme jo liian väsyneitä.

Alla oleva taideteos on tehty nitojalla.

Raamattua lukemaan

Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä keskusteltiin mm. Raamatusta. Juttelemassa olivat kirjailija Hannu Mäkelä, toimittaja Hannu Taanila ja dosentti Matti Myllykoski. Hannu Mäkelä on kerännyt Raamatun parhaita tekstejä antologiaksi. Taanila olisi kerännyt kansien väliin ne paskimmat jutut, sillä siitä olisi tullut kova kirja. Matti Myllykoski on tutkinut Uutta testamenttia ja oli keskustelun välttämätön kuiva asiantuntija. Hannu Taanila nimitti Raamattua täyden palvelun rautakaupaksi, sieltä löytyy kuulemma ihan kaikki. Raamattu on Taanilalle eroottisten fantasioiden lähde, hän luki pätkän Joosefista, joka ei antanut Potifarin vaimolle, mutta joutui ilmeisesti kuitenkin vankilaan aviorikoksesta. Taanila nauratti yleisöä puhumalla genitaaliteologista (pappeus riippuu sukupuolesta) ja Golgatan kisaveikoista. Nykyinen virsikirja on kuulemma aiempaan verrattuna lälly kuin STK:n ja SDP:n solmima yhteiskuntasopimus.

Seitsemän veljestä vilisee Raamattu-viittauksia, jotka ymmärtää vain jos on lukenut vanhan Raamattu-käännöksen. Pitää kai lukea Raamattu.

Filosofinen aikakausilehti niin & näin oli järjestänyt keskustelun aiheesta "Mitä on sukupuoli". Aiheesta pakisivat tietokirjailija Tiia Forsström, bloggaaja-toimittaja Koko Hubara (blogi Ruskeat tytöt) ja kulttuurihistoroitsija Anu Lahtinen. Koko Hubara sanoi, että Suomessa ajatellaan, että ulkomaalaiset ovat tuoneet rasismin Suomeen. Ei täällä ollut rasismia 50-luvulla! Hubaralta on kysytty ovatko hänen vanhempansa vihaisia, kun hän ei käytä huivia (nainen ei ole muslimi)? Opin, että sukupuoli ei ole todellakaan mikään yksinkertainen asia. Oletteko tienneet, että Suomessa edelleen pakkosteriloidaan ihmisiä?

Sitten oli kirjoja, uusia kirjoja, vanhoja kirjoja, lastenkirjoja, runokirjoja, kirjoja, kirjoja, kirjoja. En ostanut yhtään kirjaa. Pääsin Vammalaan ystävien kyydissä ja osasin palata kotiin ihan yksin bussilla.  Näin linja-autoasemaa etsiessäni Vammalan torin, S-marketin ja Hesburgerin. Samassa bussissa matkusti mahtava Hannu Taanila. Olisi kovin tehnyt mieli käydä kehumassa häntä. En jostain syystä kehdannut. Bussi kulki tasaisesti ja bussipysäkki oli lähellä residenssiäni, joten selvisin kotiin vaivattomasti.

Tämän voi huoletta ohittaa

Blogia alkaa vaivata sama ongelma kuin muitakin tiedoitusvälineitä loma-aikoina: mitään ei tapahdu, näytetään pelkkiä uusintoja ja viihteellistä aineistoa, joka ei viihdytä ketään.

Ilahduin kun vanha ystävä ehdotti huomenna syömään menoa: siellähän saattaa sattua jotain josta kirjoittaa.  Ainakin siellä on vilkkaampaa kuin omassa olohuoneessani. Tarjoilija kysyy "Maistuiko ruoka?". Ai niin siitäkin olen jo kirjoittanut.

Saatan mennä viikonloppuna Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville. Kuljen myyntipöytien välissä etsimässä oikeaa elämää vanhojen pölyisten kirjojen seasta. Istun kuuntelemassa runoilijoita, kuvaan heidän vaatteensa, kampauksensa ja ajatuksensa.

Nyt istun nojatuolissani villasukat jalassa. Katson ulos ja näen runsaasti vettä nauttineen vaahteran röyhkeän vihreät lehdet ja kuulen moottoriajoneuvojen turruttavan hurinan. Päätän tehdä kirjoitustyötä, mutta päädyn keittämään teetä, imuroimaan ja katsomaan ohjelmaa mökeistä ja puutarhoista. Opin miten omenapuut leikataan ja kukkapenkki suunnitellaan. 

Minulla on vanha astianpesukone, jonka sihti oli haurastunut kuin ikivanha pitsi. Revin mokomat riekaleet irti. Olen käytännössä pessyt lautaset ja kattilat, ennen kuin olen asetetellut ne koneeseen. Nyt olen löytänyt kaupan, joka myy varaosia kaikenlaisiin kodinkoneisiin. Sieltä löytyi uusi sihti! Ihan samanlainen kuin entinen, mutta toimiva. En arvannut, että noin vanhaan rakkineeseen on saatavilla varaosia. Enää ei tarvitse pelätä, että lihapala tukkii astianpesukoneen poistoputken.

Eikös kesällä pitäisi elää kiihkeää romassia tai hankkia edes uusi liikuntaharrastus? Minä vaan ostelen kodinkoneisiin osia (eilen mattosuulake imuriin ja tänään tämä sihti).

Olen lukenut tänään monta tuntia lähetteitä. Hartiat ovat jumissa ja takapuoli puutunut. Nousin työpaikkaliikunnaksi yhdenteentoista kerrokseen. Portaikkoon oli teipattu kannustavia julisteita "Kiitos kun valitsit portaat". Ei kestä. Kipuan työpaikalle mennessäni rappuset viidenteen kerrokseen. Perillä pitää teeskennellä, ettei hengästytä yhtään.

Imuri

Ostin toissa viikolla uuden imurin. Tänään hankin siihen mattosuulakkeen. Mattojen imurointi aiheuttaa nyt niin voimakasta meluhaittaa, että kohta Kerttu heittää repun selkään, upottaa kyntensä talon ulkoseinään, laskeutuu pihalle ja tassuttaa tien varteen liftaamaan. Imuri onkin mukavampi kotieläin: se seuraa kevyesti perässä, ei raavi sohvaa, ei oksenna päiväpeitolle tai levitä karvoja pöytäliinalle.

Kun entinen ja edesmennyt anoppini tuli kylään, matot puhdistuivat, altaat kiilsivät, pakastin pursui leivonnaisia ja jääkaapista löytyi hänen vierailunsa jälkeen makaronilaatikkoa ja muita lasten herkkuja. En jostain syystä ollut tyytyväinen, vaan koin hänen pyyteettömän aherruksensa itseeni kohdistuvana kritiikkinä. Sain anopilta ja apelta lahjaksi imurin, vaikka en sitä pyytänyt.

Kun seurustelin tulevan mieheni kanssa, pesin anoppilassa päivällisastiat, joita lojui tiskipöydällä inhottava rasvainen kasa. Kukaan muu ei koskaan tarjoutunut tähän puuhaan. Pesin kunnes taloon ostettiin astianpesukone.

Olin ilahtunut kun poikani uusi tyttöystävä toi minulle rasiallisen itse leipomiaan lusikkaleipiä.  Ihanan vanhanaikaista. Minulla on poika ja tytär ja kaksi miniäkokelasta. Jos minusta tulee joskus virallinen anoppi, ostan miniälle lahjaksi imurin.

Tuoreen asfaltin tuoksu

Kaikki kävelevät käsi kädessä, tuoksuu tuoreelta asfatilta ja rakkaudelta. Kotona haisee maali. Pitäisi ripustaa verhot nyt kun maali on kuivunut ja kantaa remonttikama vintille. En jaksa. Kerttu on taas oksentanut kiusallaan päiväpeitolle.

Hankin toukokuussa museokortin. Se on hieno keksintö: maksamalla 54 euroa saa lampata museoissa vuoden ajan niin paljon kuin haluaa ja enemmänkin. Kortti nostaa museokäyntien määrän vaarallisen korkeaksi, ainakin alkuun. Olen käynyt tähän mennessä Tampereen taidemuseossa, Sara Hilden museossa, Kuopion taidemuseossa, Kuopion museossa ja korttelimuseossa sekä Arktikum museossa Rovaniemellä. Kaikki oivallisia museoita. Voin käydä museossa vaikka joka päivä, tosin melkein kaikki museot ovat kiinni maanantaisin.

Olen taas niin väsynyt, että maltan juuri ja juuri olla kilpailematta potilaiden kanssa uupumuksen tasosta. Kun potilas sanoo, ettei jaksa iltaisin muuta kuin maata sohvalla, tekisi mieleni sanoa "En jaksa raahautua sohvalle vaan käyn makaamaan eteisen lattialle, enkä edes viitsi riisua kenkiä ja takkia. Makaan koko illan pää kynnyksellä ja tuijotan laskupinoa."

Valokuvaaja otti minusta valokuvan. Hän sisusti työhuonetta uudestaan, asetteli eteeni laatikoston, jonka päälle oli kerätty pirtupulloja ja nimitti sitä valkoiseksi elementiksi. Toisen kuvan nainen nappasi minusta kahvihuoneessa huonekasvin edessä. Olisin oikeastaan halunnut nähdä kuvat, mutta en kehdannut pyytää, sillä teeskentelen seisovani ryhdikkäästi moisten pinnallisten seikkojen yläpuolella. Asia on tärkeä, ei ulkonäkö vaikka oikeasti se miltä kaikki näyttää ratkaisee.

Huomenna on pakko olla

Kukaan blogin lukija ei ole voinut välttyä tietämästä, että olen lukenut Volter Kilven romaanin Alastalon salissa. Se on suurin kirjallinen saavutukseni. Kirjan luettuani päätin nauttia dekkarin keveydestä ja erään kirjoitusystävän suosituksesta tartuin Gillian Flynnin pokkariin Kiltti tyttö. Sekään ei ole kirjana mikään laiheliini. Kirja on hyvin juonivetoinen ja jännittävä. Älkää kertoko miten siinä käy, sillä olen hädin tuskin kirjan puolivälissä.

Dekkarissa on kaksi näkökulmaa ja sitä lukee kuin ajaisi 40 hevosvoiman perämoottorilla, kun Alastalon salia pitää soutaa ja huovata. Flynnin henkilöistä saa erittäin epämiellyttävän kuvan: he ovat teeskenteleviä, itsekeskeisiä paskiaisia. Kilpi taas katsoo henkilöitään lämmöllä vaikka he olisivat saitoja koronkiskureita tai kateellisia hölmöjä.

Tässä blogissa on ollut tapana julkaista juhannusruno, joka ei tietenkään kerro juhannuksesta. Rikon tekijänoikeutta julkaisemalla Kari Hotakaisen runon. Huomenna on pakko mennä töihin. Samainen runo luettiin hiljattain kaverini väitöskaronkassa:

Joskus, eilen, huomenna

Joskus tekee mieli
lepattaa tuulessa
halkoa ilmaa
istua miestaposta.

Eilen paloin halusta
murtaa lukkoja
katkaista napanuoria
sitoa ihmissuhteita.

Huomenna on pakko
teroittaa kynnet
silittää karvaa
olla ihminen.

Yhteishyväjuhannus

Vietin yhteishyväjuhannuksen. Yhteishyväjuhannuksena kaikki ruoat valmistetaan Yhteishyvä- lehden ohjeiden mukaisesti. Juhannusaattona nautimme sitruunaisista broilerivartaista, uusista perunoista ja paprikaslawsta. Myöhemmin illalla söimme pitsaburgereita. Tänään oli tarjolla grillipihvejä, perunanyyttejä ja grillattua maissia. Juhannuksenakin kuuluu syödä itsensä puolitajuttomaksi.

Aattoiltana saunan jälkeen nuoret miehet sekoittelivat drikkejä kuten Moscow mule ja Tequila sunrise. Siemailin rannassa Moscow muleani toppatakki päällä, jos hiemankin siirsin takapuoltani siirtyi istuinalunen ja vesi imeytyi vettyneestä penkistä farkkuihini. Juuri silloin ei satanut. Joutsen suoritti äänekästä nousukiitoaan irrotakseen järven pinnasta. Veden ylle kertyi utua ja joutsenen myöhempi lento jouduttiin perumaan.

Tänään kävin kävelemässä kahden kilometrin luontopolun. Seurasimme mökin pihassa lintujen asumisoloja ja ahkeraa jälkeläisten ruokkimista. Pesimme astioita ulkotiloissa. Välillä satoi ja välillä ei.

Olen palannut kotiin. On kummallisen hiljaista. Voin käyttää vesivessaa, mutta vessassa ei ole tarjolla vanhoja naistenlehtiä luettavaksi. Voin mennä suihkuun, mutta en voi nauttia saunan lämmöstä, järven viileydestä ja istuskella hyödyttömänä saunan seinustalla.

Joskus mietin miksi juhannuksesta niin kamalasti vauhkotaan. Ruoka oli kuitenkin hyvää.

Hyvää juhannusta

Mies, joka oli laskenut alleen ja haisi metrien päähän kuselta, osti tänä aamuna lähikaupasta banaanin. Banaani maksoi 28 senttiä. Myyjät toivottivat miehelle vilpittömän aurinkoisesti hyvää juhannusta. Liekö kukaan ollut miehelle noin ystävällinen vuosiin.

Myyjä kertoi toiselle myyjälle hyllyjä järjestellessään, että joku mies oli jossain Karibialla laulanut hänelle kitaran säestyksellä veneessä samaa laulua, joka soljui korviimme kaupan ämyreistä (no woman no cry). Mies olisi halunnut, että nainen olisi jäänyt sinne. Nyt nainen oli töissä Alepassa. Aina kannattaa lähteä, myyjä sanoi.

Minä lähden kaverin mökille. Siellä tuskin kukaan laulaa minulle mitään. Hyvää juhannusta!

Sadetanssi

Koska huomenna on juhannusaatto, on jokaisen rynnättävä ruokakauppaan. Juhannuksen ostoslista:

tölkkiviini
aamiaistarpeita
leivonnaisia
hiekkapaperia
akryylimassaa

Hankin mökkivalkoviiniksi ironisesti etelä-afrikkalaista tölkkiviiniä nimeltään "Rain Dance". Luin jälkikäteen IL:n arvion kyseisestä viinistä: Hedelmäinen, kevyt tuoksu. Kuiva ja hedelmäinen maku; kypsää hedelmää. Happoja on runsaasti. Happo ja hedelmäisyys eivät kulje käsi kädessä. Lässähtänyt jälkimaku ja alkoholi puskee esiin. 

On sitä pahempiakin tärpättejä juotu.

Hallin kahvilan pöytiä suojaamaan oli levitetty muovitetut Pate Mustajärven kuvat. Täällä ei hipstereitä kosiskella. Rakastan Tampereella esiintyvää humoristista junttimeininkiä, joka ei missään tapauksessa sulje pois korkeatasoista kulttuuria.

Käväisin keskustan rautakaupassa ostamassa hiekkapaperia ja akryylimassaa. Keskustelin kauppiaan kanssa ja hämmästelin mitä kaikkea voikaan pienestä rautakaupasta hankkia. Lähiympäristössäni on jostain syystä erittäin paljon hautaustoimistoja. On jotenkin toiveikkaampaa katsella ikkunasomistuksia, joihin on aseteltu värikkäitä lapioita ruumisarkkujen ja uurnien sijaan. 

Minulla on uusi imuri. Olen imuroinut Kertun kauhuksi tänään jo kahdesti. Kuherruskuukausi uuden imurin kanssa ei todennäköisesti kestä pitkään.

 

Olen lukenut Alastalon salissa

Volter Kilven Alastalon salissa on äänestetty joskus Helsingin sanomien kyselyssä Suomen parhaaksi romaaniksi. Kirja on tunnettu vaikealukuisuudestaan. Aina muistetaan mainita, että kirjassa pakistaan 70 sivun verran piipun valinnasta ja unohdetaan miten pitkään kirjailija käyttää totilasien hakemisen tai parkkikirjan allekirjoittamisen kuvaamiseen. Moni lukija on uupunut piippuhyllylle.

Kirja ei ole lopulta vaikea lukea, kunhan saa kahlattua 200 ensimmäistä sivua. Sen jälkeen alkaa tottua kirjailijan ilmaisutapaan. Kirjassa on kyse ulkoisten tapahtumien lisäksi henkilöiden päänsisäisestä pohdinnasta, joka tuntuu yleensä melkoiselta jahkailulta.

Pukkila on ehdoton suosikkini. Jottei lukijalla olisi helppoa on henkilöt nimetty talon ja ristimänimen mukaan. Pukkila on siis Petter Filemon Pihlman. Jos kirja siirrettäisiin nykyaikaan Pukkila olisi pyrkyri, joka kadehtisi naapurin Bemaria ja kaasugrilliä. Pukkilalla on virallinen poika Evald, joka vaikuttaa nyhveröltä ja piian kanssa tehty poika (kirjassa ainakin vihjataan siihen suuntaan, että Pukkila voisi olla Jannen isä), joka on kylän mahtimiehen Alastalon isännän (Herman Mattsson) suosikki ja vävykokelas. Asiantila ärsyttää Pukkilaa.

Kirjan sisällä on useampi itsenäinen tarina, kuten tarina Albatrossista, fregatista, joka on kateissa seitsemän vuoden ajan. Teokseen sisältyy myös hauska ja jännittävä tarina tullimiesten huijaamisesta ja kertomus miehestä, joka on hyvä uimari ja pelastaa monta miestä, mutta hukkuu itse.

Alastalon salissa kertoo vain kuudesta tunnista ja yhdestä huoneesta, jossa ukkokööri istuu. Naiset vilahtavat tuodessaan tarjottavia ja saavat aikaan haikailua ainakin Malakias Afrodite Härkäniemessä, joka on vielä viisikymppisenä poikamies. Kirjan lopussa on mehevä kuvaus Krooklanista, jolta Pukkila on joutunut lainaamaan rahaa. Saita mies makaa tuvassa, rahat ja velkakirjat on talletettu rähjäisen talon piirongin laatikkoon.

Kun jonkun seurassa on viettänyt puoli vuotta, niin onhan siitä haikea erota. Välillä muu kirjallisuus houkutti, muuten projekti olisi edennyt joutuisammin.

Näin Volter Kilpi kirjan lopettaa:

"Uskon turva etukamarissakin oli tässä suhteessä varma, siinä nimittäin, ettei aterian aikana salin pöytäänkään tuvan puolilla unhotettu, vaan että kilisevät olivat odottamassa ja täydet lasit valmiina salissa, kun pöydästä noustiin: ei Alastalosta enempää Eevastiinan kuin Hermanninkaan hommista ja sallimilta vierasta tavallisestikaan aterian jälkeen karaisemattomana ehtookylmiin päästetty, saati sitten tämmöisenä päivänä ja parkkipidoista!"

Lomalla

Aurinko houkuttelee kierosti toiveikkaan lomalaisen ulos kodistaan. Kun pääsee pihalle, repii tuuli takin päältä ja jäähdyttää ihmispolon vaarallisesti.

Ostin eilen pölynimurin, en ole tosin vielä saanut sitä. Kaupungissa ei enää myydä imureita tai ainakin valikoima on vähäinen. Imurin ostamiseen tarvittaisiin auto, jota minulla ei ole. Etsin netistä TM imuritestin ja valitsin sen perusteellla siivousvälineen ja ostin sen Anttilan nettikaupasta. Imuri on noudettavissa tavaratalosta 1-4 vuorokauden kuluttua. Haluaisin suosia kauppoja, mutta minkäs teet. Liikkeistä on kuulemma tullut paikkoja, joissa tarvittavat ostokset katsotaan ja sen jälkeen ne tilataan netistä. Haluaisin kauppojen säilyvän, sillä ne ovat osa kaupunkiympäristöä. Ilman niitä kaupunki on kuollut.

Entinen imurini toimii vielä jotenkuten, kun muistaa imuroidessa painaa jalalla imuria. Tämän tyyppinen imurointi vaatii hyvää tasapainoa. Kun imurin sammuttaa, se valittaa äänekkäästi uupumustaan.

Vaikka olen lomalla, olen laittanut herätyskellon soimaan, sillä taloni ilmanvaihtoröörejä puhdistetaan. Siinä yhteydessä käydään asunnoissa. En halua tulla yllätetyksi nukkumasta. Mitä ne ilmastointi-ihmiset silloin minusta ajattelisivat?

Alastalon salin lukeminen alkaa olla loppusuoralla . Pukkila on romaanin hauskin henkilö. Kirjan loppupuolella kerrotaan herkullisesti Krooklasta, joka on saita rahanlainaaja. Alastalon salissa kertoo lopulta vain kuudesta tunnista ja tapahtumat keskittyvät kas kummaa Alastalon saliin. Ensimmäisessä osassa on 421 pienipränttistä sivua ja toisessa osassa 405. Kirjan kohdalla voi puhua slow readingista. Alastalon salin lukemisesta on tullut osa päivän rutiineja kuin hampaiden pesemisestä. Voihan olla, että lopulta jään kaipaamaan Volter Kilven teosta.

Filmi on valoa

Matkalla Tampereelta Sodankylään ja takaisin näimme ABC-asemien vessoja, Halpa-Halleja ja buffet- lounaita. Lautaselle oli mahdollista kasata jäävuorisalaattia, porkkanaraastetta, perunamuusia, kermaperunoita, tummanruskeaksi hautunutta possunlihaa ja rasvaisessa liemessä uivia kanankoipia. ABC-asemalla kysyimme "Onko muuta kasvisruokaa kuin vuohenjuustotomaattikeittoa tai kasvipitsaa?" Nuori mies seisoi tiskin takana moppi kädessään "Käykö kana?", "Entäs lohi?"

Sodankylän elokuvajuhlien lipunmyyntiä voisi jotenkin uudistaa. Voisiko 30% lipuista myydä etukäteen? Nyt niitä sai varata, jolloin lippuja oli kuitenkin jonotettava paikan päällä. Kun Lapinsuun alakerrassa jonotettiin lippuja, yläkerrassa kaksi naista istui tyynenä odottamassa VIP-asiakkaita. Riittäisikö yksi VIP-henkilöiden palvelija ja voisiko toinen myydä lippuja rahvaalle?

En käynyt mestariluokkanäytöksissä, mutta olisi ollut kiva kuulla jonkinlainen asiantuntijan alustus ennen elokuvaa. Nyt näytettiin dokumentti Altmanista, olisiko siihen perään voinut esittää miehen ohjaamia elokuvia?

Toivomus Finnkinolle: järjestäkää klassikkoelokuvien sarjoja. Kysykää vaikka asiakkailta mitä elokuvia he haluaisivat nähdä. Finnkinon varastolta hävitetään filmikeloja ja ne lähetetään ulkomaille hävitettäväksi (filmi on ongelmajätettä).

Aki Kaurismäki on sanonut, että oikea filmi on valoa ja digitaalinen elektroniikkaa. Olen kuullut sellaisenkin version, jossa oikea filmi on valoa ja digitaalinen numeroita. Ei digitalisoitumisessa ole vain huonoja puolia: enää ei tarvitse odottaa uuden elokuvan saapumista vaan se leviää kaikkialle tasalaatuisena lähes yhtä aikaa.

Peter von Baghin katu 1

Jatkan narsistista jorinaani Sodankylän elokuvajuhlilta.

Päivässä oppii miten festivaaleilla käyttäydytään. Torstaiaamuna ryntäsin lippujonoon puoli kymmeneksi, sillä halusin lipun Godardin elokuvaan. Edellisen päivän lippukiintiö oli jo myyty. Sain ostettua piletin ohjaajan 3D-elokuvaan "Adieu au langage" (Goodlye to Language). Elokuvahullut istuivat salissa 3D-lasit nenällään ja ottivat selfieitä.

Filmissä oli välillä kaikki vinossa ja jopa nurin. 3D- ominaisuuden vuoksi koiran kuono, tuoli, kännykkä, kirja tai laiva tulivat melkein syliin. Koira nukkui, kahlasi ja ui joessa tai lönkytteli joen rantaa, pyöri lumessa ja tunki kuonoaan lähelle katsojaa. Mies ja nainen liikkuivat asunnossa alasti ja puhuivat. Mies istui vessanpytyllä ja kuulimme ulostamisen ääniä. Nainen kävi suihkussa. Välillä 3D-ominaisuus rikkoutui tarkoituksella ja kuva meni laseista huolimatta sumeaksi. Elokuvan taustalla soi äänekäs klassinen musiikki, joten nukkuminen oli mahdotonta. Voihan filmiä sanoa erilaiseksi ja kokeilevaksi, mutta minä en siitä pitänyt. Mainitsin asiasta kun taas kerran jonotin johonkin (taisin sanoa, että Godardin elokuva oli paska), jolloin eräs nainen sanoi "Ihanaa, minäkään en pitänyt siitä, vaikka olisi kuulunut pitää. Siteeraan ohjelmalehtistä: "Jean-Luc Godard tekee 83-vuotiaana nykypäivän kolmiulotteista, nuorekkainta kokeilevaa elokuvaa tavalla, joka on ylivoimaisesti kehityksen kärjessä."

Peter von Bagh näki parikymppisenä ensimmäistä kertaa dokumentin "Listen to Britain" (1942). Sen jälkeen hän sukkuloi ympäri maailmaa nähdäkseen tuon pienen elokuvan valkokankaalla. Mietin, mikä elokuvassa teki nuoreen Petteriin niin suuren vaikutuksen. "Listen to Britain" nähtiin eilen Teemalla.

Samassa näytöksessä esitettiin Ekmanin "Flicka och hyacinter" vuodelta 1950. Ohjelmalehtisessä verrataan elokuvaa Premingerin Lauraan ja Hichcockin Vertigoon. Tenhoavan synkkä elokuva, joka käynnistyy yöstä, jolloin nuori nainen hirttäytyy. Naisen naapuri alkaa selvitellä itsemurhan syytä ja jännite säilyy elokuvan loppuun saakka.

Välillä juoksimme hotelliin lounaalle, jossa kala on jollain keinolla prosessoitu kummallisen niljakkaaksi. Se oli huomattavan suolaista ja epämääräisen näköistä. Näimme ravintolan ikkunasta Minna Haapkylän.

Tuntuu oudolta, että avajaisiin oli hankittu tulkki kääntämään Mike Leighin selkeää puhetta, kun samaan aikaan moni englanninkielinen elokuva oli tekstittänätön ja muualta tulleessa elokuvan alalaidassa kulki tekstitys englanniksi.

Mike Leighin "High hopes" näytettiin koululla, jonne saimme VIP-paikat kun hieman myöhästyimme eikä muita istuimia ollut enää vapaana. Täydessä salissa alkoi veri taas kiertää sinertävissä sormissani. Elokuvaa katsoessani esitin hiljaisen toiveen, ettei kasarimuoti enää palaisi. Joku kysyi Leighiltä, voisiko nykyajasta tehdä samanlaisen luokka- elokuvan. Ohjaaja vastasi kyllä, mutta hän tekisi sen tyylikkäämmin. Elokuva oli mielenkiintoinen siitäkin syystä, että saattoi nähdä miten taiteilija on kehittynyt vuosien mittaan.

Leigh työskentelee paljon samojen tuttujen näyttelijöiden kanssa. Hän sanoi, ettei voi käyttää narsistisia näyttelijöitä. Ohjaajan ajatuksen ymmärtää, kun on nähnyt hänen elokuviaan.

Hichcockin Vertigo on joskus äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Elokuva esitettiin teltassa harvinaisena 70 millisenä versiona. Luulin, että muistaisin kaiken mitä Vertigossa tapahtui, mutta en todellakaan muistanut. Hieno katsomiskokemus.

Elokuvakaraokessa tunnelma kohosi teltan kattoon. Monella katsojalla oli mukanaan oma pullo. Odotan, milloin tämä kielletään ja laukkuja aletaan penkoa kuten Porissa. Oli komeaa kun tuhat ihmistä lauloi Tauno Palon kanssa Rosvo Roopea tai Martti Syrjän mukana "Olen suomalainen". Kun Aki Kaurimäen elokuvassa "Kauas pilvet karkaavat" vilahti Peter von Bagh, kuului katsomosta kollektiivinen huokaus. Melkein kuin mies olis ollut keskuudessamme ja varmaan olikin. Jossain teltan kaarevan katon alla Petteri nyökytteli meille hyväksyvästi.

Sodankylä

Persaukseni on puuduksissa ja selkä jäykkä autossa istumisesta. Neljä päivää auton penkillä ja kaksi festivaaleilla. Seuraavan kerran matkustan junalla.  Kerttu ei ollut oksentanut päiväpeitolleni eikä pissinyt sohvalleni.

Midnight Sun Film Festival oli ihana.  Olisin ollut mielelläni pidempään Sodankylässä, sillä kahdessa päivässä pääsi vasta festivaalien makuun ja oppi jonottamaan.

Sodankylässä jonotettiin lippuja, ruokaa, olutta ja vessaan pääsyä. Lippuja ei voinut ostaa etukäteen, varata saattoi, mutta varattuja lippujakin piti jonottaa. Lippuja oli jonotettava kolmessa paikassa: elokuvateatteri Lapinsuun liput ostettiin elokuvateatteri Lapinsuusta, koulun ja teltan liput muualta. Jono kiemurteli parin korttelin mittaisena. Housun puntit väpättivät pohjoistuulessa. Välillä avattiin sateenvarjo ja sitten taas suljettiin. Pankkikortti ei kelvannut ja lippuja sai ostaa vain samalle ja seuraavalle päivälle. Ehkä Peter von Bagh oli suunnitellut lipunmyynnin näin, eikä järjestelmää voi muuttaa silkasta kunnioituksesta maestroa kohtaan. Jonossa tutustui ihmisiin.

Ensimmäisenä päivänä osallistuin Peter von Bagh matineaan, jossa viisaat miehet päivittelivät elokuvien ja niiden levityksen kehnoa tilaa. Näin Aki Kaurismäen, joka näytti kärsivän varhaisesta festivaaliväsymyksestä. Katsoin Petterin elokuvan Pockpicket eli katkelmia helsinkiläisen porvarisnuoren elämästä. Valitin lounaalla päänsärkyä, jolloin vieressäni istunut tuntematon nuori mies tarjosi minulle Buranan.

Isossa teltassa esitettiin Petterin ainoa fiktiivinen elokuva Kreivi. Elokuva oli varsin hupaisaa katsottavaa. Pääosan esittäjä Pertti Ylermi Lindgren esitti itseään, eikä osannut näytellä lainkaan. Elokuvassa puhuttiin härskimmin kuin muistin. Filmin komiikka oli usein tahatonta.

Elokuvahan alkaa Kiti Neuvosen laulamalla Nuoruustangolla. Näytöksen loputtua sama nainen astui estradille ja lauloi Nuoruustangon 44 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen. Minua itketti ajan kuluminen.

Lapinsuussa näytettiin mainiota suomalaista lyhytelokuvaa ja jos muistan oikein ne kaikki olivat naisten ohjaamia ja kirjoittamia.

Festivaalien avajaisnäytöksessä Lapinsuussa nähtiin Mike Leighin elokuva Vera Drake. Elokuva kertoo hyvästä ja työteliäästä perheenäidistä Verasta, joka perheeltään salaa auttaa pulaan joutuneita nuoria naisia palkkiotta. Näytöksessä oli mukana elokuvan ohjaaja. Olen aina pitänyt Leighin elokuvista, joista olen nähnyt filmit Happy-Go-Lucky, Vuosi elämästä, Salaisuuksia ja valheita ja Mr Turner (nyt näin vielä pari hänen työtään). Mies ei kirjoita perinteistä elokuvakäsikirjoitusta vaan näyttelijät ovat mukana valmistusprosessissa, jossa on paljon tilaa improvisaatiolle. Luin, etteivät muut näyttelijät tienneet, että Vera Drake teki abortteja, joten näyttelijöiden hämmästys oli aitoa. Kollegoiden kanssa kummastelimme aborttimenetelmää, jolla tuskin olisi ainakaan mitään varmaa tulosta. Leighin elokuvat ovat pinnalta melkein kevyitä, mutta niitä pohtii pitkään. Elokuvien keskiössä on usein perhe, jonka liepeillä kulkee joku yksinäinen reppana.

Yöllä oli vaikea nukkua, sillä aurinko paistoi ja aivot käskivät valvoa. Ei kai valoisaa yötä ole tarkoitettukaan nukuttavaksi.

Jatkuu...

Kertulla on asiaa

Emäntä murjottaa vieläkin eilisestä. Eikö päiväpeitto ole helpompi pestä kuin olohuoneen matto?

Emäntä tekee lähtöä Sodankylän elokuvajuhlille, vaikka ne alkavat vasta keskiviikkona. Onkohan se edes tarkastanut aikataulun. Ei se mitään elokuvista ymmärrä, nukahtaa sohvalle kesken laatuelokuvan. Eikö olisi helpompi katsoa elokuvia kotisohvalla torkkupeiton alla?

Ohjaajasuosikkejani ovat Bunuel, Bergman, Godard, Tarkovski ja Eisenstein. Ei nykyään osata tehdä elokuvia. Kaikki on samaa pinnallista, ylikansallista paskaa (anteeksi), jota tehdään dollarinkuvat silmissä. Elokuva ei saa olla viihdyttävä, vaan sen katsomisen on käytävä työstä. Jos elokuvan ymmärtää ensi katsomalla niin se on huono. Pääperiaatteeni on, ettei uusia elokuvia kannata edes katsoa. Elokuvalla pitää olla ikää vähintään neljäkymmentä vuotta.

Peter von Bagh on jo asettunut pilven reunalle tarkkailemaan, että homma toimii. Jos oikein tarkkaan katsoo, saattaa miehen hahmon nähdä teltan katon rajassa, kun mykkäelokuvia näytetään. Elokuvan suurmies katsoo myös oman ohjauksensa Kreivi ja tarkkailee yleisön reaktioita. Jos festivaaleilla ei näytetä Baghin mielielokuvia, happanee sodankyläläisten baarien olut juomakelvottomaksi.

Emäntä käski sanoa, että se pysyy muutaman päivän poissa täältä, mikä ei lie suurikaan vahinko. Palaa sitten viikon lopulla, jollei jää Sodankylään.

Keitetty nauriin naatti

Rakas kotieläimeni oli oksentanut päiväpeitolleni sillä aikaa kun olin ulkoilemassa. Tavallisesti se tyhjentää vatsansa sisällön huomaavaisesti olohuoneen matolle. Tein katille DNR-päätöksen.

Olen laiminlyönyt Volter Kilpi päivityksiäni. Jostain syystä Alastalon salin lukeminen on viime aikoina edennyt varsin verkkaisesti. Olen jo kahlannut jännittävävän neljännentoista luvun, jonka sisällön Kilpi tiivistää neljään sanaan: "Alastalo levittää parkinpaperit pöydälle". Tällä hetkellä nautiskelen viidennestätoista luvusta, jossa "Nimienkirjoitus alkaa ja laivaosia merkitään kirjaan, kunnes Pukkila päästää suustaan varomattomia ja Alastalo vielä varomattomampia, ja Siviä tulee saliin samassa, kun hänen nimeänsä mainitaan".

On selvää, että Langholma kirjoittaa nimensä papereihin ensin ja sitten Alastalo. Sen jälkeen onkin vaikeampaa. Alastalo pyytää pöydän ääreen Eenokin, joka istuu siinä lähellä ja on vaimolle sukuakin. Eenokille pitää laittaa sormenpää merkiksi siihen mihin hänen on nimensä piirustettava. Monta monituista sivua saadaan täyteen siitä nimenkirjoituksesta. Pukkila sanoo Eenokille "Hullu mies sinä olet, keitetty nauriin naatti ja paistettu västäräkin kinttu, jos sinä olet järjetön, myyt metsäsi ja istut Alastalon kelkkaan!".

Pitäisi pakata jotain mukaan Sodankylään: toppatakki, sadetakki, villasukat, rommia, Buranaa ja Peter von Baghin koditon sielu. 

Herräilen hittaasti

Asuin Kuopiossa oikein hotellissa. Huone oli karu, sänkykin vain yhdelle ihmiselle, tosin yksinhän siinä nukuinkin. Hotellilakanat olivat jotenkin tanakammat ja liukkaammat kuin omat lakanani ja niissä oli vähemmän kissankarvoja. Oli hiljaista ja nukutti hyvin, kuuteen asti. Siinä vaiheessa aikaisilla ylösnousuilla rääkätty kehoni vaati ylös nousemista, mutta taistelin vastaan aina puoli kahdeksaan saakka.

Hotellin respan nuori mies totesi hotelliin kirjautuessani "Pittää antaa avvain niin piäset paremmin huoneesees". Aamulla sama mies sanoi "Herräilee hittaasti tämä kone".

VB-valokuvakeskuksessa avattiin valokuvanäyttely "A groovy kind of life", joka esitteli keräilijä Mark Haywardin kuvia 1940-luvulta 1980-luvulle. Malleina olivat rock- ja pop-tähdet ja eräät näyttelijät kuten Marilyn Monroe ja Brigitte Bardot. Siinä vaiheessa kun saavuimme paikalle oli roseviini loppunut ja litkimme marjamehua ja palelimme gallerian pihalla. Avajaiset avasi Jake Nyman, joka näytti nukkuvan musiikkiesityksen ajan. Kuvia näin vain vilaukselta, sillä ihmisiä oli niin paljon, että kaikki kompastelivat toisiinsa. E istui tyynesti tuolilla museon eteisaulan nurkassa.

Kävimme ennen avajaisia ostoskeskuksen galleriassa ihailemassa Beatles-keräilijän levy- yms. kokoelmaa. Kosketin Ringon takanreunusta ja sormenpäitäni kihelmöi vieläkin.  Elämäni on tästä eteenpäin pelkkää menestystä: minulla on pieni ikonikortti (siunaamaton, sain ortodoksikaverilta), onnennaru (buddhalaismunkin siunaama, sain ystävältä, joka ei ole buddhalainen) ja nyt sormenpäissäni on molekyylejä Ringon takanreunuksesta.

Kuuntelimme illan päätteeksi bändejä Kummisedässä.

Kuopio oli sievä, mutta hiljainen. Jalankulkijat seisoivat punaisissa valoissa, vaikka autoja ei näkynyt missään. Vingutin museokorttiani Kuopion museossa ja Korttelimuseossa. Entinen appeni oli Piretan mallimestari ja Kuopion museossa oli esillä Piretan vaatteita vuosien varrelta. Sain tehtaan näytekappaleita silloin kun tehdas vielä toimi.

Alla kuva viehättävästä akateemisesta rakennuksesta, jossa aloitin lääketieteen opiskeluni.Talo oli nimeltään Työn kulma eli kansanomaisesti Rupla.

Valokuvanäyttely

Juuri kun päättää tehdä päivittäisen ripittäytymisensä,  kulkuneuvo sukeltaa tunneliin ja nettiyhteydeltä loppuu happi. Bloggeri ilmoittaa tylysti "Viestisi tallentamisessa tai julkaisemisessa tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen". Kai sitten yritän. Eikö olisi hauskempaa jos juna kipuaisi mäen päälle ja laskisi sieltä vaihde vapaalla takaisin laaksoon.  Sellaisia unia minä näen. Niissä unissa junasta puuttuvat jarrut ja mennään niin kovaa, että korvissa soi. Olisi jotain muutakin katsottavaa kuin tunnelin harmaat seinät ja radan varren pusikot eikä tarvitsisi mennä Särkänniemeen.

Lähdin töistä jo puolilta päivin, joten tuntuu kuin pinnaisin koulusta. 

Matkustan Kuopioon. Silmieni edessä vilahtaa koko elämäni: Tampere, Jämsä, Jyväskylä, Rättimäki ja Kuopio. Tässä matkassa ei ole mitään järkeä, mutta olen päättänyt tehdä järjettömiä asioita, vaikka se onkin vaivalloista. Olen matkalla valokuvanäyttelyn avajaisiin, joten kannattaa maksaa yli satasen junaliput ja käyttää kolme ja puoli tuntia junassa istumiseen ja sama huomenna takaisin. Eiköhän Kerttu oksenna sillä aikaa sänkyyni. Näen tosin samalla S:n ja E:n, jotka ovat ihana pariskunta.

Lähden maanantaina Sodankylän elokuvajuhlille. Minulla ei ole aavistustakaan miten siellä käyttäydytään. Katsotaan hartaana Peter von Baghin dokumetteja. Keskustellaan mykkäelokuvista tuopin ääressä, käytetään sivistysanoja ja poltetaan tupakkaa.

Huonot uutiset

Jouduin kertomaan ikävän uutisen potilaalle, joka tuli täysin valmistautumattomana vastaanotolleni. Kukaan ei ole opettanut minulle miten huonot uutiset välitetään. Ei voi olla etukäteen mitään käsitystä kuinka vieras ihminen reagoi. Jollain tavalla tehtävä tuntui kovin tärkeältä kuitenkin. Tämä ihminen oli rauhallista, käytännöllistä tyyppiä. Tai hän ei ollut dramaattinen vaikka oikeastaan kuuluisi. Puoliso oli onneksi kuljettamassa potilasta, eikä hänen tarvinnut lähteä yksin kotiin.

Soitin vielä tänään hänelle. Lisää huonoja uutisia. Hän sanoi "Emme ehkä nyt enää näe" (tutkimukset jatkuivat toisessa paikassa). Potilaan puhelinääni oli hymyilevä ja ehdottoman rauhallinen. Hän vakuutti itkeneensä. Kehuimme toisamme ja sanoimme näkemiin.

Eräs ystäväni sanoi kerran, että huonot uutiset löytävät aina perille.

Puhtaat ikkunat

Moni pesee keväällä ikkunat vaivihkaa. Minä otan ikkunanpesusta kaiken irti. Puunaan ikkunan päivässä ja raportoin työstäni sosiaalisessa mediassa. Toiset kehuvat lastensa opintosaavutuksilla, minä retostelen kirkkailla ikkunoilla. Kurkin ulos ikkunoista ja ihmettelen että tuonko värinen talo naapurissa onkin ja että taas se juoppo mies on tupakalla. Kohta on keuhkot pilalla ja verisuonet tukossa. Näen lukea ilman valoja. On laskettava kaihtimet, etteivät roistot huomaa hopeoitua porokynttilänjalkaani.

Suunnitelmissani on tämän vuoden puolella viedä olohuoneen matto pesulaan. Kerttu on oksentanut sille parikymmentä kertaa, joten se saattaisi pesusta raikastua. Kerron ensin kaikille, että suunnittelen maton pesua. Seuraavaksi raportoin sen kuljettamisen pesulaan ja sitten noutamisen kiemurat. Lopulta levitän sen takaisin lattialle ja otan valokuvan ja julkaisen facebookissa.

Luin eilen Niina Hakalahden runokokoelman Jotkut ja toiset vuodelta 1997. Eräs kirjoittajakaverini sanoi, että Niina Hakalahti kirjoittaa erinomaista käyttörunoutta. Sitä se totisesti on. Sellaisen runon voi fiksu ihminen kirjoitaa vaikka onnittelukorttiin (kun ei kuitenkaan osaa kirjoittaa yhtä hyvää), eikä tarvitse hävetä yhtään. 

Tässä pätkä ajankohtaisesta runosta

Jos päästötodistus on huono,
ota suuri nitoja ja laita sillä mennyt kuriin.
Tilaa taksi, anna osoitteeksi Tuleva kesä,
maksa voikukilla.
Älä hae talvitakkiasi takaisin.
Ja jos haluat vielä kauemmas,
paina vain junalähettäjän punainen lakki päähäsi
ja jää odottamaan, että kiskot kasvavat jalkojesi alle.

Minä valitan, minä elän

Työstäni on tullut kiireistä tai onhan se aina ollut sitä. Viisas kollega sanoi, että pitäisi kysyä potilailta vastaanoton jälkeen, mitä he toivoisivat enemmän. Luultavammin he toivoisivat lääkärin kuuntelevan keskeyttämättä, tutkivan tarkemmin ja miettivän huolellisesti miten potilasta voisi auttaa. Tuskin edes piintynein lakimies, opettaja tai insinööri valittaisi, että lääkäri tekee liian vähän merkintöjä potilastietojärjestelmään. 

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Tai tiedän, mutta en miten. Koko surkea systeemi pitäisi kaivaa syvemmälle kuin ydinjäte, ettei se saastuttaisi viattomia jälkipolvia. Pitäisi alkaa taas käyttää aikaa potilaiden tutkimiseen ja hoitamiseen. Kaikenlainen kirjaaminen pitäisi vähentää minimiin ja senkin voisivat tehdä sihteerit eivätkä sairaanhoitajat ja lääkärit.

Täällä on turha valittaa. Ei se mihinkään johda. Kohta sitäpaitsi jatkuu se BBC:n rikossarja.

Uni

Heräsin viideltä, jonka jälkeen nukahdin uudestaan. Näin uudelleen nukahdettuani unta, jossa kadotin Visa-korttini ja menin naimisiin. Minun oli määrä muuttaa aviomieheni kanssa taloon, josta olen onnekseni päässyt vuosia sitten eroon. Vaikka talo myytiin pilkkahintaan, olimme tyytyväisiä.

Talo seisoi pienessä kylässä hiekkatien varrella kuin liikaa syönyt rintamamiestalo. Talvisin putket jäätyivät ja tuulikaapin kattoa koristivat kesät talvet tummat laikut. Tunnistan edelleen kaupan kassajonosta hajusta ihmispolot, jotka asuvat hometalossa.

Taloa ympäröi suuri piha, jonka istutukset kurjistuivat hoidossamme. Talon takana olevalle kasvimaalle T kylvi parsaa, josta emme koskaan saaneet syötävää. Parsa ei olekaan kasvi, joka kylvetään keväällä ja syödään syksyllä, vaan sen kasvatus kestää useamman vuoden. Kylvimme pinaattia, jota kasteltiin, harvennettiin ja kitkettiin hartaasti. Laitoin tuntien ja viikkojen aherruksen tuloksesta yhden oivallisen aterian. Papujen ja kesäkurpitsojen kasvatus onnistui kaikkein parhaiten. Kesäkurpitsat piti poimia vikkelään, ennenkuin ne ehtivät lihoa ranskanbuldoggin kokoisiksi. Keitin ihanaa mössöä sipulista, kesäkurpitsasta, tomaatista, valkosipulista, pavuista ja basilikasta. Siitä riitti moneen pataan, keittoon ja pastakastikkeeseen.

Talon alla lymysi kellari, jossa T kasvatti herkkusieniä.Niistä, toisin kuin kesäkurpitsoista ei tullut kuin nuppineulan pään kokoisia.

Toisessa naapurissamme asui hevonen (ihmisten lisäksi) ja toisella puolella ihana uusioperhe, joka oikeasti osasi juhlia! Sen parempia juhlijoita saa etsiä, eikä löydä, se on varma. J soitti kitaraa ja lauloimme kasan Toivelaulukirjoja läpi. Nauroimme niin, että seuraavana päivänä pään lisäksi vatsalihakset olivat kipeät.

Teimme lasten kanssa retkiä tontin alapäässä virtaavan puron ryteikköiseen rantaan. Purosta sai rapuja.

Olen kirjoittanut aiemminkin talosta ja pariskunnasta, joka osasi juhlimisen taidon. Unessa olin muuttamassa tuohon punaiseen kellarin hajuiseen taloon miehen kanssa, joka putosi aikoinaan radiomastosta ja jonka reisi murtui. Sanoin häntä radiomastomieheksi, enkä ole nähnyt koko miestä viiteentoista vuoteen ja olin hänet tyystin unohtanut, mikä ei ole edes kovin surullista. Ihmisaivot ovat kummalliset.