Peter von Baghin katu 1

Jatkan narsistista jorinaani Sodankylän elokuvajuhlilta.

Päivässä oppii miten festivaaleilla käyttäydytään. Torstaiaamuna ryntäsin lippujonoon puoli kymmeneksi, sillä halusin lipun Godardin elokuvaan. Edellisen päivän lippukiintiö oli jo myyty. Sain ostettua piletin ohjaajan 3D-elokuvaan "Adieu au langage" (Goodlye to Language). Elokuvahullut istuivat salissa 3D-lasit nenällään ja ottivat selfieitä.

Filmissä oli välillä kaikki vinossa ja jopa nurin. 3D- ominaisuuden vuoksi koiran kuono, tuoli, kännykkä, kirja tai laiva tulivat melkein syliin. Koira nukkui, kahlasi ja ui joessa tai lönkytteli joen rantaa, pyöri lumessa ja tunki kuonoaan lähelle katsojaa. Mies ja nainen liikkuivat asunnossa alasti ja puhuivat. Mies istui vessanpytyllä ja kuulimme ulostamisen ääniä. Nainen kävi suihkussa. Välillä 3D-ominaisuus rikkoutui tarkoituksella ja kuva meni laseista huolimatta sumeaksi. Elokuvan taustalla soi äänekäs klassinen musiikki, joten nukkuminen oli mahdotonta. Voihan filmiä sanoa erilaiseksi ja kokeilevaksi, mutta minä en siitä pitänyt. Mainitsin asiasta kun taas kerran jonotin johonkin (taisin sanoa, että Godardin elokuva oli paska), jolloin eräs nainen sanoi "Ihanaa, minäkään en pitänyt siitä, vaikka olisi kuulunut pitää. Siteeraan ohjelmalehtistä: "Jean-Luc Godard tekee 83-vuotiaana nykypäivän kolmiulotteista, nuorekkainta kokeilevaa elokuvaa tavalla, joka on ylivoimaisesti kehityksen kärjessä."

Peter von Bagh näki parikymppisenä ensimmäistä kertaa dokumentin "Listen to Britain" (1942). Sen jälkeen hän sukkuloi ympäri maailmaa nähdäkseen tuon pienen elokuvan valkokankaalla. Mietin, mikä elokuvassa teki nuoreen Petteriin niin suuren vaikutuksen. "Listen to Britain" nähtiin eilen Teemalla.

Samassa näytöksessä esitettiin Ekmanin "Flicka och hyacinter" vuodelta 1950. Ohjelmalehtisessä verrataan elokuvaa Premingerin Lauraan ja Hichcockin Vertigoon. Tenhoavan synkkä elokuva, joka käynnistyy yöstä, jolloin nuori nainen hirttäytyy. Naisen naapuri alkaa selvitellä itsemurhan syytä ja jännite säilyy elokuvan loppuun saakka.

Välillä juoksimme hotelliin lounaalle, jossa kala on jollain keinolla prosessoitu kummallisen niljakkaaksi. Se oli huomattavan suolaista ja epämääräisen näköistä. Näimme ravintolan ikkunasta Minna Haapkylän.

Tuntuu oudolta, että avajaisiin oli hankittu tulkki kääntämään Mike Leighin selkeää puhetta, kun samaan aikaan moni englanninkielinen elokuva oli tekstittänätön ja muualta tulleessa elokuvan alalaidassa kulki tekstitys englanniksi.

Mike Leighin "High hopes" näytettiin koululla, jonne saimme VIP-paikat kun hieman myöhästyimme eikä muita istuimia ollut enää vapaana. Täydessä salissa alkoi veri taas kiertää sinertävissä sormissani. Elokuvaa katsoessani esitin hiljaisen toiveen, ettei kasarimuoti enää palaisi. Joku kysyi Leighiltä, voisiko nykyajasta tehdä samanlaisen luokka- elokuvan. Ohjaaja vastasi kyllä, mutta hän tekisi sen tyylikkäämmin. Elokuva oli mielenkiintoinen siitäkin syystä, että saattoi nähdä miten taiteilija on kehittynyt vuosien mittaan.

Leigh työskentelee paljon samojen tuttujen näyttelijöiden kanssa. Hän sanoi, ettei voi käyttää narsistisia näyttelijöitä. Ohjaajan ajatuksen ymmärtää, kun on nähnyt hänen elokuviaan.

Hichcockin Vertigo on joskus äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Elokuva esitettiin teltassa harvinaisena 70 millisenä versiona. Luulin, että muistaisin kaiken mitä Vertigossa tapahtui, mutta en todellakaan muistanut. Hieno katsomiskokemus.

Elokuvakaraokessa tunnelma kohosi teltan kattoon. Monella katsojalla oli mukanaan oma pullo. Odotan, milloin tämä kielletään ja laukkuja aletaan penkoa kuten Porissa. Oli komeaa kun tuhat ihmistä lauloi Tauno Palon kanssa Rosvo Roopea tai Martti Syrjän mukana "Olen suomalainen". Kun Aki Kaurimäen elokuvassa "Kauas pilvet karkaavat" vilahti Peter von Bagh, kuului katsomosta kollektiivinen huokaus. Melkein kuin mies olis ollut keskuudessamme ja varmaan olikin. Jossain teltan kaarevan katon alla Petteri nyökytteli meille hyväksyvästi.