Ajattelin kertoa rehellisesti käsikirjoitukseni vaiheista. Voin vielä olla edes jossain määrin toiveikas, sillä laitoin koko p-kan vasta tänään neljään eri kustantamoon. Sain heti yhden vastauksen "Luen mielelläni käsikirjoituksesi jos laitat sen sähköpostin liitteeksi". Teksti oli unohtunut viestistä. Nyt vaan hylkäyksiä odottelemaan.
Olen kivettänyt itseäni pettymyksiä vastaan. Se ei ole edes vaikeaa, sillä olen alkanut inhota koko tekelettä. Kävin sen taas kerran läpi ja yllätyin: olenko todella kirjoittanut jotain tällaista.
Olen kiitollinen siitä, että joku (tai jotkut) ovat viitsineet kahlata läpi käsikirjoitukseni. Sain kritiikkiä juuri siitä, mitä olin lisäillyt ollakseni jotenkin taiteellisempi. Minusta ei ole taiteilijaksi.
Kirjoittajaystävältäni, joka on sentään oikea taiteilija oli kysytty eräässä tilaisuudessa "Onko taivaan käsite muuttunut mytologisesta välineelliseksi, ja miten se vaikuttaa runojen kirjoittamiseen tulevaisuudessa?"
Pyydän runoilijalta anteeksi, että kopioin tämän hänen facebook-sivultaan, mutta en malta olla käyttämättä tätä esimerkkinä siitä, miten kaukana taiteen tekeminen on meistä tavallisista ihmisistä. Noin akateemisesti miellettynä. Uskon, että taiteesta voi nauttia ja jopa luoda sitä vaikka ei edellä mainittua kysymystä ymmärtäisikään.
Kun esittää omia (tai kenellä ne omia ovat, oikeammin tutkimusryhmän) tuloksia kansainvälisessä kongressissa, pelottavinta ovat esitystä seuraavat kysymykset. Niitä ei välttämättä ymmärrä englannin kummallisen lausumisen vuoksi tai sitten ei vaan muuten tajua mistä on kyse. Tällöin usein neuvotaan sanomaan "Hyvä kysymys" ja vastaamaan johonkin ihan muuhun. Voisiko tässä taivaan käsitteen tapauksessa tehdä niin?
4 kommenttia:
Lieneekö kysymyksen kohteena oleva runoilija sitten sepittänyt runoja, joitten aiheena ovat nämä taivaalliset kysymykset? Miten runoilija oikein kykeni muistamaan tuon kysymyksen?
Niin mielelläni kun saisin tekstin luettavaksi :)
Kysymys tehtiin jossain runolehden tapahtumassa monelta runoilijalta. Runoilijan kokoelman aiheena eivät ole taivaalliset kysymykset.
En tiedä onko tämä urbaanilegenda vai totta.
Einstein kierteli aikanaan eri yliopistoissa kertomassa tuoreeltaan suhteellisuusteoriasta. Hänellä oli aina sama autonkuljettaja.
Eräälle luennolle mentäessä autonkuljettaja kertoi olleensa yleisössä joka ikinen kerta, koska oli paljon mielenkiintoisempaa kuunnella kuin istua autossa odottamassa. He päättivät tehdä jäynän ja Einsteinin sijaan lavalle menikin autonkuljettaja. Hän kertoi teoriasta ihan mallikkaasti eli kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes tuli yleisökysymys. Siihen nokkela kuljettaja kommentoi, että tuohan on niin niin helppo kysymys, että jopa autonkuljettajanikin osaa vastata siihen ja viittasi kohti yleisössä istuvaa Einsteinia.
Lähetä kommentti