lauantai 17. elokuuta 2019

Pieni romaani

Eilen kaupungilla kävellessäni arvailin mikä festivaali on meneillään, sillä beigeen pukeutunutta nuorisoa parveili kaduilla. Ei varmaankaan Saarihelvetti tai Sauna Open Air. No sehän on Blockfest! Tänään esiintyvät ainakin G-Eazy, Ghostemane, Pouya, Ski Mask the Slump God... Varmaankin tunnette nämä artistit.

Sain kässärini eilen lähes siihen kuntoon, että sen voisi laittaa kustannustomittajalle. Liuskoja on vain 165, josta ei saa sitä kolmeasataa sivua, jonka Junger ilmoitti kaikkien nykyromaanien standardipituudeksi. Romaanillani ei ole nimeä vaikka olen miettinyt sitä yötä myöten. 

Pääsin vihdoin Joel Haahtela -neitsyydestäni lukemalla hänen viimeisen romaaninsa Adelen kysymys. 

Romaanissa on ihanan vähän sivuja (puhutaankin pienoisromaanista). Kuuntelin Areenasta Haahtelan haastattelun, jossa hän kertoi, että yleensä hän saa kässärinsä venytettyä noin sataan liuskaan. Vaimo on epäillyt, että kohta sivuja ei ole yhtään.

Adelen kysymyksen aihe kuulosti minusta ärsyttävän coelhomaiselta (mies menee Ranskaan luostariin tutkimaan ihmettä), mutta yllätyin iloisesti. Pidin kirjasta ja mietin jopa, että saattaisin lukea sen uudelleenkin. 

Adelen kysymyksessä minua kiehtoi luostarielämän kuvaus. Minäkertoja työskentelee luostarin scriptoriumissa (sekin on kiehtova sana) kolmen viikon ajan. Pohdinnat ihmeen mahdollisuudesta ja ajasta kiinnostivat. 

Luostari ja tarina ammoin kanonisoidusta naisesta olisivat oikeastaan riittäneet kirjan aiheeksi, kaikki muu tuntui vähän ylimääräiseltä. Suorastaan rikkoi tunnelman. Ymmärrän kyllä, että luostarin ulkopuolelta tuotu aines oli tarpeen draaman kaaren kannalta. Oliko se vähän orastava rakkaustarina sitten kuitenkaan välttämätön?

Haastattelussa Haahtela luki seuraavan pätkän romaanistaan:

"Lapsi syntyy tähän maailmaan, ja sillä hetkellä alamme ladata häntä uskomuksilla, odotuksilla, toiveilla ja peloilla. Hän alkaa hitaasti muistuttaa meitä jostain, hänen eleensä, silmänsä, hänen tapansa puhua ja liikkua. Vaikka me yritämme parhaamme emmekä tarkoita pahaa, me kapaloimme hänen todellisen minänsä, yritämme kätkeä hänen avuttomuutensa, varustamme hänet aseilla maailmaa varten, vahvistamme, kovetamme ja hallitsemme. Mutta nuo aseet eivät toimi, koska ne ovat pelkkiä haihtuvia kuvitelmia ja lipsuvat päivä toisensa jälkeen omiin sormiin. Ja haavaisin käsin me jatkamme matkaa, veripisarat lumessa meidät paljastavat."  (Joel Haahtela, Adelen kysymys) 

Myöhäisheränneenä haahtelalaisena minun pitänee seuraavaksi lainata hänen romaaninsa Elena.

4 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Minä en ole vielä ehtinyt lukea Haahtelalta mitään. Varmaan olen joskus katsellut ja käännellyt käsissäni hänen kirjojaan, mutta tutustuminen on jäänyt siihen.

Sitä sinun kirjaasi odotan mielenkiinnolla.

Leena Laurila kirjoitti...

Tuo siteeraamasi luettu pätkä on tosi hieno! Minullakin on ennakkokäsitys, ettei kirjailija olisi minulle mieleinen, mutta saattaapi olla väärä.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Olen kuullut Haahtelan haastattelun kirjamessuilla ja Areenasta Helsinki Lit tapahtumasta, jossa hän haastatteli toista kirjailijaa. Mies on kovin sympaattinen. Moni keuhkolääkäri mainitsi ainakin aiemmin hänen isänsä Tari Haahtelan kun kysyin miksi joku oli ryhtynyt keuhkolääkäriksi.

Marjatta, pelkään kovin, että petyt kirjaani. En osaa itse sitä oikein arvioida.

Anonyymi kirjoitti...

Tari Haahtela onkin hieno perhostutkija! Poikansa on minusta vähän dekodaideellinen, mutta... nämähän ovat niitä kuuluisia makuasioita.