perjantai 14. helmikuuta 2020

Yksin Tuvalussa

En ole koskaan nähnyt kissavideossa kissan oksennusta. Löysin sellaisen nojatuolista, oksennuksessa näkyi kokonaisia raksuja. Lienee harvinainen tapaus. Suorastaan unohtumaton. Onneksi Kerttu on jo kyseisen huonekalun raapinut riekaleiksi, joten nojatuolista on irtokankaalla peitetty runko jäljellä. Heitin kankaan pesukoneeseen.

Aamun vesijumpassa eräs nainen sanoi "Toivottavasti tänään ei ole se vaalea vaara", vaalea vaara on kuulemma jääkiekkoilija ja huutaa. Ei ollut, jotain itäsuomalaista murretta puhuva lempeä nainen ohjasi meitä. Se tuntuu aina siltä kuin kotiin tulisi. Kuin olisi ollut neljä viikkoa yksin Tuvalussa ja tapaisi yllättäen suomalaisen.

Olen kylläkin toisten jumppaajien kanssa nykyään jo keskusteluväleissä, joten ei ole mitään valitettavaa. 

Sain listan kohteista, joihin kirjaani lähetetään. Minusta se oli ihan vaikuttava. Koska Otava osti Kariston ihan hiljattain ovat asiat vielä minulle epäselviä. Keneen otetaan yhteyttä missäkin asiassa. Ehkä ne vielä selviävät.

1 kommentti:

Merja kirjoitti...

Meidän hydrospinningissä (poljetaan pyörällä vedessä) oli viimeksi niin surkea ohjaaja, että lähetin kaupungin liikuntatoimeen tuohtunutta palautetta. Ryhmässä oli yksi uusi polkija, lohdutimme häntä ja kerroimme, että kyllä täällä yleensä hiki lentää, ei heilutella käsiä ilmassa, kun kerran on vesi, joka tarjoaa vastusta. Vesijumpassa on ollut monta vuotta sama loistava ohjaaja. Veimme hänelle jouluna kukkia. Tämän varmaan halusit tietää. Olen alkanut ymmärtää kanssasisaria, jotka valitsevat salilla jumpat ohjaajan mukaan.