tiistai 3. maaliskuuta 2020

Ei minulla mihinkään kiire ole

Nykyään on vaikea määritellä itseään ammatillisesti. Aiemmin se oli niin vaivatonta, sanoi vaan reippaasti "olen lääkäri" ja kaikki tiesivät suunnilleen mistä on kyse. Ihailivat, arvostivat tai vihasivat. Tai helppoa ja helppoa, monesti ammattinsa halusi mieluiten salata.

Jäin ensimmäisenä mahdollisena päivänä eläkkeelle, enkä oikein tunne itseäni eläkeläiseksikään saati sitten kirjailijaksi vaikka olenkin julkaissut kaksi romaania.

Olen poikkeuksellinen lääkäri, sillä jäin pois töistä jo vuotta ennen varsinaista eläkeikää, yleensähän lääkärit pyrkivät jatkamaan työtään siihen asti kunnes sairastuvat, kuolla kupsahtavat tai heidät väkivallalla uhaten pakotetaan lopettamaan.

Odottelen innolla jonkun kollegan vastaanotolle pääsyä. Kun hän pahoittelee sitä, että on myöhässä, vilkuilee kelloaan ja miettii miten tästä nyt selviäisi mahdollisimman pikaisesti, niin aion tehdä kuten kaikki muutkin eläkeläiset, riisua päällysvaatteet rauhallisesti, tarkastaa kännykän (ettei vaan ole tullut tärkeitä soittoja), istua rennosti tuoliin ja sanoa "Ei minulla mihinkään kiire ole, kun olen eläkkeellä" ja aloittaa tarinani ihan alusta (mitä satun muistamaan). Aivokalvontulehduksesta, kitarisan poistosta, siitä kun työnsin villanöyhtää sieraimeeni.

2 kommenttia:

minnas kirjoitti...

Tuore vierailu geriatrille ja muistihoitajalle. Oli aivan huippu (1 h 15 min), vaikka ikävä sairaus. Vähän siinä hoidettiin isää, äitiä ja tytärtäkin.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Geriatreilla taitaa olla riittävän pitkät vastaanottoajat.