Matkustan Kuopioon juhlimaan poikani lakkiaisia. Ostin junaliput extraluokkaan sillä ajatuksella, etteivät virukset niin tylsissä vaunuissa viihdy. Liput eivät lopulta olleet paljonkaan kalliimmat kuin kakkosluokan piletit. Aiemmin ei ole tullut mieleen matkustaa extraluokassa, mutta saahan siellä kahvit. Junan ravintolavaunu ei ole auki.
Nyt käytetään sanaa uusi normaali. Kaikki kriisit johtavat uuteen normaaliin, pandemia, avioero, sairastuminen, vanheneminen, ripsienpidennysten epäonnistuminen, lasten itsenäistyminen, työttömyys ja eläkkeelle jääminen. Elämästä nypitään jotain tärkeää pois, mutta jos hyvin käy tulee muuta tilalle. Kun erosin, joku lohdutti, että kun ovi sulkeutuu niin ikkuna aukeaa tai jotain sellaista. Ei se lohduttanut silloin.
Tein eväsretken ja kävelin Iidesjärven ympäri, matkaa kotoa kertyi yhteensä 13 kilometriä. Järven rannalla seisoo lintutorni, jossa kävin lintuja tiirailemassa ja näin kaksi joutsenta. Ne olivat riittävän suuria, en omista kiikareita.
Join kahvit järven rannalla, enkä meinannut saada termaria auki ja tuli melkein itku, mutta onnistuin kuitenkin. Holvasin käsidesiä, söin riisipiirakan ja pullan ja sivelin puhelintani.
Kaksi lentoon lähtevää joutsenta on muuten komea näky.
8 kommenttia:
Hyvä huomio uusista normaaleista. Minulle on tullut koronasuositusten aikana sellainen uuden normaalin tajuaminen, että herranjestas, minähän olen jo vanha. Aamuisin käteni vapisevat ilmeisesti verenpainelääkkeen sivuvaikutuksena (nyt illalla ei vapise, kun lääkkeen otosta on kauan) ja olen aina ohittanut tuon oireilun ilman sen kummempia tulkintoja, mutta tänä aamuna se masensi. Onneksi tuli lähdetyksi "ihmisten ilmoille". Kun olin shoppaillut onnistuneesti (pitkästä aikaa, mikä nautinto!) ja istuimme miehen kanssa torikahveille - pöytiä ei vielä ollut, mutta patsaan ympärillä olevalle kaiteelle mahtui väljästi istahtamaan - ympärillä ihmisiä juttelemassa, edessä kukkapöytiä ja suihkulähde solisemassa, aurinko paistoi, niin alkoi tuntua onnellisesti vanhalta normaalilta.
Kyllä tekee mieli junamatkalle minullakin, mutta toistaiseksi olen välttänyt yleisiä kulkuneuvoja. Vajaan kahden viikon päästä teemme kuitenkin automatkan poikien perheitä tapaamaan vieraisiin kaupunkeihin. Katsotaan nyt, olemmeko vain ulkona pihaterasseilla. Yöpyminen on hotellissa, jossa aamiainen on ilmeisesti erityylinen kuin ennen, ja aivan turhia ne buffetit ovat olleetkin, kaikkea liikaa.
Mukavaa Kuopion matkaa! Extraluokka kahveineen kuulosta hienolta. Kokeilen sitä, kun seuraavaksi teen junamatkan jonnekin.
Ekstraluokassa voi valita yhden istuimen rivistä paikkansa, jolloin ei myöskään tarvitse pelätä hankalia vierustovereita. Korona-aikana erityinen etu, mutta varsinkin väsyneenä matkustaessa turhan sosiaaliset tai muuten omituiset vieressä istujat ärsyttävät. Kahvi on aina bonusta.
Lähden Kuopioon vasta torstaina. On tarkoitus juhlistaa lapsen ylioppilaaksi pääsyä. Lähden junalla, sillä en omista autoa, muutenkin junalla on kiva liikkua, tosin näinä aikoina vähän epäilyttää. Onneksi hesalaiset eivät liiku näillä junilla.
Olen miettinyt vanhenemista niin, että se ei tapahdu tasaisesti vaan jonkinlaisin hyppäyksin ja tälle ajatukselle on ilmeisesti jotain ihan tieteellistäkin pohjaa, se liittyi jotenkin proteiineihin, en muista tarkemmin. Useampi vuosi voi mennä hyvin ja sitten tulee joku pieni lasku ja jatketaan tuolla tasolla taas muutama vuosi. Ellei nyt sitten sairastu johonkin.
Laukontorilla oli paljon eläkeläisiä! Kaikki olivat uskaltautuneet koloistaan.
Omakohtaisesti koettuna, kyllä vaan, hyppäyksin menee, ja jokaisella oman kellonsa mukaan. Kun sain ensimmäiset lapsenlapseni 52-vuotiaana, niin olin mielestäni ihan samanlainen kuin nelikymppisenä ja minua luultiinkin vaunuja työnnellessä heidän äidikseen, mutta se vaihe meni ohi paljon ennen kuuttakymmentä, ja nyt voin vain todeta, että hyppäyksiä on tapahtunut ja parhaillaan on menossa oikea pyrähdys, mikä näkyy muun muassa pienenemisenä (vai onko vaatekokoja muutettu). Sitä seuraa kuin murrosiässä, mitä vielä tapahtuukaan. :D
Onneksi on tuo ripsienpidennysten epäonnistumisen jälkeinen uusi normaali kokematta :) Suuri osa muista on koettu. Myös tämä ärsyttävä vanhenemisen kiihtyvä pyrähtely. Inhottavaa tuo nuorten vastaan tulevien ihmisten välinpitämätön silmäys: ei mitään kiinnostavaa. Tekisi mieli pyörittää silmiä ja näyttää kieltä, mutta ei siitäkään hyvää seuraisi.
Niin sitä taisi itsekin nuorena suhtautua. Ei kiinnostanut. Ehkä pitäisi tulla vaan rohkeammaksi vaikkei kieltä näyttäisikään. Tiedän kyllä, että olen vielä vanhuuden alussa, varsinainen eläkeikäkin alkaisi vasta lokakuussa.
Harvoin matkustan junassa tai pikavuorossa, mutta tuo oli hyvä vinkki ekstraluokasta. Minulla on taipumusta kerätä aina viereeni ne kaikenmaailman "turilaat". Kerrankin eräs änkesi väkisin viereeni istumaan, alkoi kitata keskiolutta tölkistä ja höpötti elämäntarinaansa koko matkan. Pirusti kiinnosti. Ei saanut juttukaveria minusta hän ja kun jäin pois, hän sanoi, että "Oli kiva jutella." :DD
En erityisemmin välitä keskustella junassa vaan tykkään lukea ja kirjoittaa. Ehkä ruumiinkieleni kertoo sen, sillä aika harvoin kukaan juttelee.
Lähetä kommentti