Luin blogipäivityksiäni vuodelta 2012 ja muutaman kerran jopa naurahdin. Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vähän kuin yrittäisi imeä vettä kuivuneesta kaivosta. Tänä aamuna kaipasin jo potilaitakin. Vielä enemmän haikailen tamperelaista kirjoittajakoulua, Viita-akatemiaa.
Kävin Viita-akatemiaa vuosina 2009-2012. Opettajana toimi mainio Niina Hakalahti ja kurssilla piipahtivat ainakin Kirsi Kunnas, Sinikka Nopola, Juha Hurme, Johanna Sinisalo ja Torsti Lehtinen. Jos oikein muistan, ensimmäisellä tapaamisella pöydän pintaa tuijotti viisitoista aloittelijaa. Osa meistä lopetti opiskelun kesken, joka on ihan ymmärrettävää, sillä moni nuori kirjoittaja muutti tuon kolmen vuoden aikana toiselle paikkakunnalle. Nuorille tapahtuu kaikenlaista, uusia ovia avautuu ja vanhat paukautetaan kiinni.
Tuosta pienestä joukosta on puhjennut kuusi kokonaisen kaunokirjallisen teoksen julkaissutta kirjailijaa, kolme runoilijaa ja kolme proosan kirjoittajaa. Viimeisin esikoiskirjailija julkaisee proosateoksensa ensi keväänä WSOY:lta. Hän taisi olla joukossamme vain vuoden, en ole ihan varma, ei kuitenkaan loppuun saakka. Olen vakuuttunut, että lisää kirjailijoita on tulossa. Monia kirjoituskilpailuvoittoja on tuohon joukkoon pudonnut. Ei minulle.
Marisha Rasi-Koskinen ryhmästäni voitti viikonloppuna Tulenkantaja-palkinnon kuudennella kaunokirjallisella teoksellaan REC, joka on kiehtova romaani. Suosittelen. Vuotta aiemmin Marisha voitti Junior Finland-palkinnon teoksellaan Auringon pimeä puoli. Kehuskelen aina Marishalla.
Miten vaikeaa oli lukea omia tuotoksiaan muille, eikä palautteen antaminenkaan ollut helppoa. Jotenkin se nauraminen oli tärkeintä ja rento ote. Huonosti kirjoittaminen. Häpeän voittaminen. En ihan taatusti alkuun edes ajatellut, että mikään kirjoittamani päätyisi oikeaksi kirjaksi, näin kuitenkin kävi. Maailmassa tapahtuu outoja asioita.
Joskus lukioaikana äidinkielen opettajani oli huolestunut minusta ja ihmetteli mihin heidimäinen huumori oli kadonnut. Välillä olen itsekin huolestunut, mutta olen jotenkin vuosien mittaan oppinut luottamaan, että kyllä se sieltä taas löytyy kun ei liikaa pinnistele. Antaa mennä kun on alamäki taas.
Olen tänä aamuna tihrustanut puhelimen näytöltä, mitä saan joulukuussa tehdä. Huumorin katoaminen on näissä olosuhteissa pikkujuttu. Pelkään hajuaistin häviämistä. Outoja ovat ihmisten pelot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti