Miksi pitää tunkea itsensä joka paikkaan

Kotitaloni läheisyydessä pyörii nainen, jonka arvelen olevan mielenterveyskuntoutuja. Sairastaa mahdollisesti skitsofreniaa, ottaa hanakasti kontaktia ja minä vastailen korkeintaan yhdellä sanalla, koska arvelen sen lannistavan ihmiskontaktin etsimisen nimenomaan minusta, muihin hän saa rauhassa liittyä. Lannistumisesta ei vielä näy merkkejä.

Olin tänä aamuna liukastelemassa kohti rautatieasemaa, kun nainen huuteli perääni tarvitsevansa apuani. En kehdannut olla kysymättä, mihin hän apua kaipasi. Hän olisi halunnut minun auttavan itsensä kadun yli, sillä hänellä oli kuulemma liukkaat kengät, mitenkään liikuntaesteinen hän ei ole, sen olen jo aiemmin havainnut. Sanoin, että minulla on kiire junaan (nainen oli menossa ihan vastakkaiseen suuntaan). Olisin kyllä ehkä ehtinyt heittää hänet suojatielle ja kadun yli, mutta kun olen tälläinen pahis, jätin hänet sinne jalkakäytävälle ruikuttamaan. Nyt sitten karma kostaa minulle, liukastun ja murran luuni. 

Olin kesällä ohjelman Iso A ja pötypuhetta nauhoituksissa. Anitta Ahonen juontaa ohjelmasarjaa, jossa kolme henkilöä kertoo elämästään kolme juttua, joista yksi on valhe. Kaksi muuta yrittää arvata, mikä on pötyä. 

Ohjelman äänittäminen oli hauskaa. Tilanne olisi kyllä ollut rennompi, jos olisimme ehtineet hieman ensin tutustua toisiimme, eikä mikrofonia olisi melkein heti lyöty eteen.

Nyt ohjelma esitettiin Radio Sun -kanavalla ja se on kuultavissa myös netissä. Ensin olin nauhoituksesta innoissani, sitten mietin kaikkia mahdollisia uhkia, joista suurin oli tietysti se, että olisin tylsä. Kuuntelin ohjelman ja sehän oli oikeastaan aika hauska. Anitta Ahonen oli kiva juontaja ja "kanssakilpailijat" mainioita. 

Seuraava väistämätön vaihe oli tietysti häpeä. Äänenikin narisi, kun muiden äänet helisivät kuin aisakellot. Miksi pitää tunkea itsensä joka paikkaan.