perjantai 20. toukokuuta 2022

Kepeä elämäni


Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä esitettiin Miiko Toiviaisen transihmisyyttä käsittelevä monologi Kepeä elämäni. Esityksen oli ohjannut Riikka Oksanen ja musiikin säveltänyt Eeva Kontu. 

Tunnin esitys eteni napakasti Toiviaisen lapsuudesta, sukupuolidystrofiaan, sukupuolen korjausprosessiin ja sen jälkeiseen aikaan päiväkirjatekstien, runojen ja laulujen kautta. Toiviainen kertoi, että lapsena sukupuoli ei merkinnyt hänelle mitään vaan hän sukkuloi tyttö- ja poikaporukoiden välillä. Sukupuolidystrofia iski vasta myöhemmin. 

Näytelmässä käsiteltiin käyntejä Tays:n transpoliklinikalla. Toiviainen pisti katsojatkin pikkuisen osallistumaan näytelmään, joka on aina vähän pelottavaa, mutta tällä kertaa lähinnä hauskaa. 

Monologissa lääkäri saneli potilastekstejä. Sanelu muuten aloitetaan "Sanelua, sanelua" ja koneelle sanellaan myös välimerkit. Näin vinkkinä.

Toiviainen luki Uuno Kailaan komean runon ja lauloi kauniisti. Sukupuolen korjausprosessissa näyttelijä pelkäsi eniten äänensä menettämistä, mutta lopulta turhaan. 

Monologissa käsiteltiin termejä. Minäkin olen korjannut jonkun transseksuaalista puhuvan reppanan termin transsukupuoliseksi ja sukupuolen vaihtamisen sen korjaamiseksi. Nykyään kaiken terminologian suhteen ollaan niin puhdasoppisia. Raippa heiluu, jos joku sana menee vahingossa väärin.

Kepeä elämäni oli liikuttava, optimistinen ja hauska tarina transihmisyydestä. 

Esityksen jälkeen keskusteltiin. Toiviainen on transihmisten "eliittiä", hän näyttää sukupuolensa edustajalta ja hän on kiitetty ja työllistetty näyttelijä. Toiviainen on tietoinen siitä, ettei kaikilla mene yhtä hyvin, ja että transihmisiä syrjitään vaikkapa työelämässä. Näitä positiivisia tarinoita tarvitaan. 

Vähemmistön edustaja ei ole automaattisesti uhri vaan hän saattaa olla tyytyväinen kansalainen ja se riippuu meistä kaikista.  Näytelmän jälkeen olisi tehnyt mieli sanoa omalle läheiselleni jotain hienoa, mutta en osannut sanoa muuta kuin jotain sellaista, että ai te meinaatte mennä nyt kauppaan. Heippa.

Kuva yllä on Timo Suutarisen.

Olin nuori

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.
 
Uuno Kailas

 

 


3 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Onpa kaunis tämä Uuno Kailaan runo. Pallokentällä-runoa on siteerattu paljon erilaisuudesta puhuttaessa, mutta tätä en ole koskaan kuullut.

Termisaivartelut on oikeastaan aika hassuja. Korjaaminen on se mitä tehdään vaihtamalla se sukupuoli missä on joutunut elämään siihen mikä on korjattavalle se oikea, eli kyllä se vaihtaminen ja muuttaminenkin käy, riippuu lauseen muotoilusta.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Sukupuolen vaihtaminen kuulostaa jotenkin vaatteiden vaihtamiselta, liian kevyeltä.

Runo oli tosi vaikuttava, kun ottaa huomioon lausujan taustan. Nousiainen on valittu Vuoden nuoreksi lausujaksi 2018.Näin Wikipedia kertoo.

Anonyymi kirjoitti...

Runo on myös tosi vaikuttava, jos miettii, millaista oli runoilijan oma elämä lausujan (Toiviainen, 33) ikäisenä.

[Ei millaistakaan; hänen elämänsä oli ohi jo muutamaa päivää vaille 32-vuotiaana.]