En ole kirjoittanut, ei ole ollut mitään syytä. Yritän ajatella, että nyt menee huonosti, mutta kohta tulee inspiraatio, Tiiliskivi-palkinto ja haastattelu Eeva-lehteen.
Olen nähnyt äitini CV:n, aikoinaan taidettiin puhua ansioluettelosta. Äitini toimi syntymäni jälkeen sijaisopettajana kansakoulussa ihan keskikoulupohjalta. Sitten hän lähti Helsinkiin opiskelemaan ja minä jäin opettajana toimivan mummoni hoiviin neljänsadan kilometrin päähän. Vanhemmillani ei ollut autoa.
Muutin äidin ja isän luo joskus kaksi ja puolivuotiaana. Erosin samalla mummostani. Olen tämänkin tänne kirjoittanut, mutta isäni sanoi, että näytin niin aikuiselta kun tulin Helsinkiin junalla mummoni kanssa. Olin siinä välissä oppinut monta taitoa, joten olihan ero suuri. Minulle on kerrottu, etten tuntenut isääni vaan pelkäsin häntä. Sitä pidettiin huvittavana.
Myöhemmin vietimme paljon aikaa isän kanssa, piirsimme vanhojen sääkarttojen nurjille puolille, kävimme hautausmaalla katsomassa oravia ja isä luki minulle Tiitiäisen satupuuta.
Olen katsonut kirjoitusjumin lääkkeeksi HBO Maxilta sarjaa Better Things, joka kertoo yksinhuoltajaäidistä ja hänen kolmesta tyttärestään. Jaksot kestävät parikymmentä minuuttia, eikä juonen kiemuroihin eksy. Olen katsonut kaikki tuotantokaudet ja nähnyt lasten kasvavan ja aiheiden muuttuvan sitä mukaa, mikä on ollut pinnalla Yhdysvalloissa.
On kiva katsoa kun Sam, yksinhuoltajaäiti, laittaa ruokaa ihan alusta lähtien, pilkkoo vihannekset ja keittää kanan. Kaikki näyttää herkulliselta, eikä koskaan puhuta laihduttamisesta. Illallisvieraita käy usein.
Kun Sam menee lääkäriin sorminivelvaivojen takia, hän istuu lääkärin edessä kädet pöydällä ja lääkäri kysyy "Saanko koskea?" Vasta kun Sam antaa luvan, alkaa lääkäri tutkia hänen sorminiveliään.
Mietin, että milloin sama tulee Suomeen. "Saanko koskea kyynärpäähäsi, vatsaasi, selkääsi?" Olen ajatellut, että riittää kun kertoo, mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Luultavasti olen ollut väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti