Rakkaudesta sähköön ilman puhetta

Tampereen teatteri myi alennuslippuja näytelmään Rakkaudesta sähköön ja minä tietysti sorruin tarjoukseen, vaikka olin juuri pari päivää aiemmin käynyt teatterissa. 

Rakkaudesta sähköön oli lähes sanatonta teatteria, tosin kuulimme esityksessä Tanjalotta Räikän laulua. Räikällä oli mahtavan yliampuva esiintymisasu, peruukki ja meikki.  

Rakkaudesta sähköön -näytelmän päähenkilöä esittävä Marc Gassot ei sanonut sanaakaan. Olen aiemmin nähnyt hänen esityksensä Tampereen teatterikesässä, eikä siinäkään näytelmässä ollut vuorosanoja. Luulin, ettei hän puhu suomea ja on siksi päätynyt klovneriaan ja mimiikkaan, mutta loppukiitoksissa hän puhui täydellistä suomen kieltä. Wikipediassa kerrotaan, että hän on syntynyt Kuopiossa! Hänen ensimmäinen kielensä ei kuitenkaan ollut savon murre vaan ranska. 

Rakastin Marc Gassot'n epätoivoista yritystä päästä sisälle (omaan tai jonkun toisen) asuntoon. Ehkä se oli oma, sillä hän kaiveli ensin pitkään taskujaan, etsi ilmeisesti avaimiaan. Pystyin samaistumaan viinapullon avaamisen vaikeuteen, vaikka minulla sen viinapullon tilalla on hillo- tai oliivipurkki tai korkeintaan viinipullo. Näytelmässä käytettiin luovasti juoksumattoa ja harrastettiin pesäpalloa. Pidin mustasta huumorista. Näytelmän mies yritti tehdä sen epätoivoisen lopulliseen ratkaisun. Miksi muuten käytin tässä itsemurhan tilalla kiertoilmaisua?  

Näytelmässä osallistutettiin muutamia katsojia, varsinkin eturivissä istuvaa miestä. Sitten poimittiin katsomosta pari tyyppiä lyömään palloa pesäpallomailalla. Sellaiseen tilanteeseen joutuminen olisi ollut noloa, sillä en osu palloon. 

Esityksen oli ohjannut klovni Aitor Basauri brittiläisestä Spymonkey-teatterista. 

Olin tällä kertaa tyytyväinen siihen, että vaihdoin sohvamakoilun kulttuurielämykseen. 

Kuva: Tampereen teatteri, Mitro Härkönen 

Lokki ja villalanka

 

Pohdin usein, mistä ideat näytelmien esityksiin tulevat. Pääasiassa ohjaajalta luulisin. Anton Tšehovin Lokissa (Tampereen teatteri, Frenckell, vierailunäytös) Nina antaa rakastamalleen Trigorinille riipuksen, joka on pätkä vaaleansinistä villalankaa. Lanka on solmittu rinkulaksi. Me katsojat uskottelimme itsellemme, että se oli koru. Teatterilavan katosta roikkuu epämääräinen pumpulimöykky, jossa saattoi nähdä flyygelin muotoisen pilven ja näkikin, kun se meille sanottiin.

Lokki on alunperin ollut komedia, mutta kovin surullinen komedia. Nyt sitä komediallista puolta haluttiin korostaa. Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat esittäneet Lokkia yli kymmenen vuotta eri puolilla Suomea. Ensi-ilta oli aikoinaan teatteri Jurkassa. Näytelmän on ohjannut Henri Tuulasjärvi.

Nyt joku Tšehovin näytelmän nähnyt ihmettelee, miten näyttelijöitä voi olla vain kaksi, sillä näytelmässä on useampia henkilöitä. Se onnistuu siten, että näyttämöllä on maisemataulu, joka kuvaa järveä ja soutuveneitä sen rannalla, ja näyttelijät kyykistyvät maalauksen taakse ja muuttuvat toisiksi henkilöiksi. Konstantin näyttää heinänuhasta kärsivältä ja Dorn nostaa kävellessään jalkojaan korkealle jne. Molemmat näyttelijät esiintyvät koko näytelmän ajan samoissa yksinkertaisissa mustissa vaatteissa. 

Lavastus koostuu maalauksen lisäksi parista tuolista, pöydästä ja hymypoikapatsaasta.

Näyttelmässä Nina rakastaa ensin aloittelevaa kirjailijaa Konstantinia, kunnes kuuluisa kirjailija Trigorin ilmestyy maisemiin  ja Nina tietysti rakastuu häneen. Konstantinin äiti (näyttelijä) rakastaa Trigorinia. Nina taas on wannabe -näyttelijä. 

Lokissa puhutaan paljon kirjailijuudesta, muistelen, että Trigorin sanoo kirjailijan ammatin olevan sietämistä, eikä kuuluisuutta. Trigorin nauttii enemmän kalastamisesta kuin kirjoittamisesta.

Näytelmän henkilöt ovat itsekkyydessään ihan nykyihmisten veroisia. 

Lokissa on se klassinen juttu, että jos näytät näytelmän alussa aseen, jossain vaiheessa sitä tulee käyttää. 

Lokki on symboli, en tiedä symboloiko se vapautta ja mitä kuollut lokki symboloi.  Ehkä se symboloi tunkkaista itsekkyyttä.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat käsittämättömän taitavia. Kiitos!

Kuva on kähvelletty netistä, ei saisi, en löytänyt näytelmän mediakuvia. Kuvaajan nimeä en tiedä.  

 

Kaksi miestä lavalla

Kävin eilen vähän ex tempore katsomassa Tampereen teatterin Klassikot lavalla -esityksen. Se on vanhan lämmitys, sillä esitystä vedettiin Kivessä joskus 2011, nyt siis Frenckellin näyttämöllä. Nimen perään on lisätty Endgame-Final Cut. Esityksen pohjana ovat Hollywood-elokuvat ja näyttämöllä heiluu kaksi miestä: Risto Korhonen ja Ville Majamaa. 

Menin esitykseen kohtuuttomin nauruodotuksin. Vieressäni istuva nainen nauroi niin, että valkoviinit roiskuivat. Minä nauroin hillitymmin. Istuin katsomon anniskeluosassa (sellaisiakin on nykyään kehitetty). Väliajalla muutkin saivat alkoholia ja nauru kävi hersyvämmäksi. 

Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, ehkä niitä voisi nimittää sketseiksi. Valitut elokuvat ovat ikonisia ja moneen otteeseen televisiossakin näytettyjä. Olisin ehkä kaivannut vielä mustempaa huumoria, mutta olenkin outo.

Risto Korhonen on kovin fyysinen näyttelijä, tykkäsin Majamaastakin, jonka rytmi on hitaampi. Käsikirjoitus on näyttelijöiden ja Mika Eirtovaaran, viimeksi mainittu on myös ohjannut näytelmän. 

Päädyn antamaan näytelmälle kolme ja puoli tähteä, alkoholin kanssa se olisi varmaan noussut neljään tähteen. En jaksanut jonottaa väliajalla. Ehkä jokus vielä kehitetään "omat juomat mukaan" - esityksiä, sillä suomalaisten alkoholin käyttö on huolestuttavasti vähentynyt.  

Tampereen teatteri tuntuu nyt luottavan uusintoihin, saihan Alivuokralaisen uusintakin hiljattain ensi-illan. Ehkä niillä rahoilla sitten tehdään jotain uuttakin. 

Frenckellin katsomo oli täysi.  

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen teatteri 

Monologi

Tampereen teatterissa Martti Suosalo esitti Juha Kauppisen kirjoittaman monologin Starman. Tekstiä ovat Kauppisen kanssa kehitelleet Martti Suosalo ja esityksen ohjannut Raila Leppäkoski. 

Starman käsittelee luontokatoa. Puheenvuoron saavat mm. varpunen, aktivisti, biologi ja metsätalousmies. Homman pitää koossa Galaktisen Keskustoimiston edustaja Starman, jolla on pahat mielessä.  Starman irtohampaineen ja suhisevine ässineen toi minulle mieleen edesmenneen Jouko Turkan. 

Liikuttava ja hauska esitys luonnon puolesta, hyvä teksti, jonka olen lukenut myös kirjana. Suosalo oli tietysti mahtava. Täysi katsomo, moni halusi nousta taputtamaan seisaaltaan. Suosalo näytti kiitolliselta, vaikka innokkaat suosionosoitukset lienevät hänelle jokapäiväisiä. Kai se silti kivalta tuntuu.

Mieleeni tulivat klinikan meetingeissä pidettävät esitelmät. Suosionosoitukset tapasivat olla varsin vaisuja. Ei kutsuttu kolmesti kumartamaan. Muutaman kerran läpsäytettiin käsiä yhteen ja odotettiin kahville pääsyä. Jos Suosalo saisi samantasoiset aplodit, hän huolestuisi ja ihan syystäkin. Näin ei siis kuitenkaan käynyt. Hän käväisi monta kertaa nurkan takana ja palasi takaisin. 

Esitykseen kuului myös pientä kontaktia yleisöön. Suosalo etsi muka paikkaansa riviltä kaksi. Kulki katsomossa takapuoli katsojien naamaa hipoen, työnsi erään naisen sivuun katsoakseen numeroa hänen tuolissaan. 

Olen kuullut, että jos katsomossa joutuu ohittamaan valmiiksi istuvat katsojat, se pitää tehdä naamapuoli heihin päin eikä perspuoli. Yleensähän ihmiset nousevat pystyyn päästääkseen toisen ohitseen. Silloin kuljetaan niin, että mahat viistävät toisiaan.

Harhauduin hieman aiheesta. Taas kerran. Tämäkin on yhdenlainen monologi.

Niskavuoren nuori emäntä (Tampereen teatteri)

                                             Kuva: Maria Atosuo, Tampereen teatteri

Sain yllättäen kaksi lippua Tampereen teatterin Niskavuoren nuori emäntä  -näytökseen.  Kyseessä oli "omaisten näytös", eikä liput ostanut henkilö voinut niitä käyttää. Asiaan liittyy tragedia, jota en voi enkä halua täällä kertoa.

Suhtauduin näytelmään epäillen, ajattelin Niskavuori-näytelmien olevan niin kuluneita, ettei kukaan saisi niistä mitään uutta irti. Komea maalaistalo, jossa nöyryytetään ja komennellaan rikkaasta talosta naitua miniää, isäntä lamppaa Helsingissä ja rakastaa meijerskaa. 

Olin lapsena nähnyt Niskavuoren nuori emäntä -elokuvan televisiosta ja tarina tuntui kamalan epäreilulta. Elokuvassa Juhani-isäntää näytteli Tauno Palo, nuorta emäntää Loviisaa Emma Väänänen ja Juhanin rakastettua meijerskaa, Malviinaa Kirsti Hurme. Tampereen Teatterissa noissa rooleissa näyttelivät Jussi-Pekka Parviainen, Annuska Hannula ja Pia Piltz. Hyvin se meni. 

Varsinainen ensi-ilta on vasta tulossa. 

En ollut aiemmin huomannut miten paljon Hella Wuolijoen näytelmä tarkastelee sekä sukupuolten että noin yleisemmin ihmisten tasa-arvoa.  Melko piikikkäitä repliikkejä kuultiin.  

Pidin näytelmän lavastuksesta, puvustuksesta (yhdistelmä nykyaikaa ja vanhaa perinteistä) ja äänimaailmasta.  

Yleensä ennen väliaikaa tarinan henkilöihin tutustutaan ja varsinainen räjähdys tapahtuu sen jälkeen, nyt näytelmä tuntui vähän väsähtävän loppupua kohti tai sitten minä väsähdin. Alku meni enemmän ihon alle.

Kaiken kaikkiaan pidin Tampereen teatterin esityksestä. Näytelmästä oli saatu irti paljon nykyihmistäkin koskettavaa.  

Tampereen teatterin suuri näyttämö on remontoitu, kaikki tuntui puhtaalta, mutta edelleen perinteiseltä. Eturiveiltä näkee nykyään muutakin kuin näyttelijöiden kengät. 

Paikalleni istuttuani huomasin, että laukkuni vetoketju ei aukea ja siellä on puhelin, jota en ollut vielä laittanut äänettömälle. Sateenvarjon hihna oli juuttunut vetoketjun väliin. Ei auttanut kuin kiikuttaa laukku kiireesti narikkaan. Väliajalla yritin uudestaan avata vetoketjua, mutta se ei liikahtanutkaan. Sain lainaksi sakset, tein pitkän viillon ja synnytin kännykän ja kotiavaimet. Onneksi ei ollut mikään Louis Vuitton vaan parin kympin Lindexin laukku.  

Aina joku eksyy (Tampereen teatteri)

Olen nähnyt  Reko Lundánin kirjoittaman näytelmän Aina joku eksyy  90-luvulla KOM-teatterin esityksenä ja kirjailijan itsensä ohjaamana ja nyt  Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä.  

Ihailin Reko Lundánia (1969-2006), joka oli näytelmäkirjailija, ohjaaja ja kirjoitti romaanejakin ja sai useita palkintoja. Hän kuoli aivokasvaimeen 37-vuotiaana ja kirjoitti sairastaessaan itkettävän kirjan Viikkoja kuukausia yhdessä vaimonsa Tina Lundánin kanssa. 

Aina joku eksyy kertoo Hannasta ja hänen kaksoslapsistaan Akista ja Liisasta. Tarinassa on pitkä aikajana, tässä Tampereen teatterin versiossa päästiin vuoteen 2025 saakka. Hannan elämää seurataan lapsuudesta sairaalan vuodeosastolle, johon hän on joutunut aivoverenvuodon takia ja menettänyt muistinsa. Esitys alkaa siitä, kun Aki soittaa Liisalle ja kertoo Hannan joutuneen sairaalaan. Käy ilmi, että Liisa on sanonut irti suhteen äitiinsä, mutta Aki on säilynyt alkoholistiäidin elämässä.

Reko Lundán yhdistää taitavasti traagisen ja koomisen. Hän katsoo ihmistä hyväksyvästi ja anteeksiannolla. Ei Hannallakaan ole ollut helppo elämä, häntä voi ymmärtää, hän menetti varhain äitinsä ja tuli äidiksi vain 18-vuotiaana. Muistiongelmaisenakin Hanna on välillä hyvinkin terävä. 

En oikein pitänyt mustalla taustalla heijastetuista numeroista, joilla kerrottiin missä ajassa mentiin, vaikka olihan se informatiivistakin. Kuusikymppisen (en ole varma iästä) Hannan ja hänen aikuisten lastensa väliset kohtaukset  näytettiin videolta.  Oliko se tarpeen? Tuntui jotenkin hienolta, kun  lopussa  kaikki esiintyivät ihan livenä. Toki Hanna aina välillä ilmaantui lavalle rollaattoreineen.  Alkuun tuntui vähän sekavalta, kun ihmisiä tuli niin paljon ja liikuttiin eri aikatasoissa, mutta kun asiat selkenivät nautin näytelmästä. Pidin nuoren Jaakko Kiljusen ohjauksesta, vaikka niitä videoita epäilinkin.

Mari Turunen vanhana Hannana oli tuttuun tapaansa hyvä ja Ilona Karppelin (Näty) näytteli nuorta Hannaa raikkaasti. Pidin kovasti Kai Vaineen Akista.  

Aina joku eksyy ei tuntunut nolon 90-lukulaiselta vaan tuoreelta ja koskettavalta. Näytelmällä on hieno nimi, joka liittyy suunnistamiseen ja elämään yleensä. Nimien keksiminen on nimittäin vaikeaa. 

Kuvassa: Matti Hakulinen, Vili Saarela, Ilona Karppelin, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf
Kuva: Heikki Järvinen Tampereen teatteri

Vaimoni Casanova

Kirjoitan  pikaisesti eilisestä teatterikokemuksesta. Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä esitetään Leea Klemolan kirjoittamaa  ja Antti Mikkolan ohjaamaa tragikoomista näytelmää Vaimoni Casanova. Tunnen ihmisiä, jotka välttelevät Klemolan näytelmiä ja jos vahingossa altistuvat niille, niin juoksevat karkuun viimeistään väliajalla. Minä kuulun Klemolan faneihin.

Vaimoni Casanova on esitetty aiemmin Kuopion kaupunginteatterissa. Näytelmässä mainittiin Väinölänniemi!

Vaimoni Casanova elää mee too-aikaa, mutta nyt syyllinen ei olekaan limainen miesnäyttelijä tai ohjaaja vaan vanhempi naisnäyttelijä Kyllikki (Mari Turunen), joka on joutunut kahdeksi vuodeksi jäähylle lähenneltyään kollegojaan. 

Kyllikki palaa teatterille harjoitelemaan produktiota, jossa hän näyttelee  "panemisen lopettanutta mummoa".  Esitys tulee pienelle näyttämölle, jonka katsomosta on rajattu pois suuri osa paikoista. Näytelmää ohjaa Antero Jokinen (Lari Halme), joka ohjaamisen lisäksi työskentelee teatterin narikassa. Harjoittelijaa, joka yrittää pitää hommaa jotenkin kasassa, näyttelee Katriina Lilienkampf. Ari Vierelä (Kai Vaine) on Kyllikin vanha hoito ja Matti Hakulinen lääkäriaviomies. 

Näytelmässä käsitellään huumorilla turvallisen tilan käsitettä, vanhenemista, seksuaalista häirintää ja monenlaisia nykymaailman ilmiöitä. Käydään läpi vihreät (saa koskea), keltaiset (pitää kysyä) ja punaiset (ei saa koskea) alueet. 

Eräs kirjailijakaveri pitää kirjailijoista kirjoittamista vähän väsyneena hommana, entä näytelmien tekeminen näytelmien tekemisestä. Tällä kertaa tykkäsin.

Näyttämön taakse oli rajattu toinen katsomo, en oikein tiedä miksi. Lavasteina toimi lähinnä vesisänky. Vieressäni istuva pariskunta söi irtokarkkeja, jota paheksun.  

Mari Turunen oli erittäinkin sopiva ja hyvä Kyllikki ja Lari Halme oli kerrassaan mainio Antero Jokisena.

Jos et järkyty dildon heiluttamisesta lavalla, Ikea -kassin tai baarituolin rynkyttämisestä tai jos sinusta on ok, että Kyllikillä roikkuu vyötäröltä uuninluukku, niin tämä on sinulle. Jos järkytyt, niin kannattaa sitli harkita. Pidän kovasti Klemolan näytelmien anarkistisesta tavasta käsitellä seksiä ja sukupuolta. 

Hankin lipun vasta esityspäivänä ja niitä oli melko hyvin saatavissa.  Näytelmä on kielletty alle 16-vuotiailta.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen teatteri

Joulukalenteri (12. luukku)

Aleksanterin kirkossa järjestetään perinteisesti Tampereen teatterin näyttelijöiden joulukonsertti. Kirkko täyttyy jo tuntia ennen konsertin alkua. Vilahdin pyhäkköön parin tyypin vanavedessä varttia ennen konserttia sivuovesta, johon oli kiinnitetty lappu Kulku pääovesta.  Niin röyhkeä osaan olla, kun kukaan ei näe.

Päädyin istumaan pylvään taakse, joka oli oikeus ja kohtuus. En nähnyt orkesteria tai laulajia ennen kuin nousin seisoskelemaan seinän vierustalle.  Konsertti oli ilmainen, mutta meiltä kerättiin rahaa ruokapankkia varten. Annoin keräykseen vähän revenneen kympin setelin.

Joululaulujen kuunteleminen ei saa minua liikuttumaan, mutta kun niitä veisataan yhteislauluna, kurkkuani kuristaa. 

Silloin on pakko ajatella rottia, jotka uivat viemäreissä ja lihovat sulaneella kinkkurasvalla, jota ihmiset valuttavat sinne. Sieltä ne kroolaavat ihmisten vessanpönttöihin, josta ne hyppäävät kun vähiten odotat. Pidän nykyään vessanpytyn kannella painona kahvakuulaa.  

Opiskeluaikojen kosteissa pikkujouluissa laulettiin Juice Leskisen joululaulua Sika, jossa lauletaan: Sika se kuulan kalloon saa/ Sika sen setä teurastaa/ Sika, ja setä verta juo/ Sika, se joulumielen tuo.

Tänään joulukalenterin luukusta putkahtaa pätkä M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö   laulun sanoitusta. 

Pukki isän kampittaa,
Lasten päätä tukistaa,
Pöydän ääreen rynnistää,
Ruuat säkkiin kähveltää.

 

Perhe itkuun pillahtaa,
Pukki kaapit koluaa,
Porot sisään laukkaavat,
Kaiken vihreen haukkaavat.

Norminäytelmä

Kävin teatterissa: KokoTeatteri vieraili Freckellillä Marjo Niemen näytelmällä Norminäytelmä. Näytelmän on ohjannut Anna Veijalainen ja näyttämöllä pyöri neljä näyttelijää: Cristal Snow, Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo ja Eric Barco, joka oli tullut esitykseen Jani Toivolan tilalle. Ymmärsin, että tämä oli hänen ensimmäinen kertansa. Hyvin se meni. 

Lavasteina toimivat eriväriset muovimatot, joita levitettiin näyttämölle, vaaterekit ja videot. Näytelmä koostui yksittäisistä erillisistä kohtauksista, eikä perinteistä juonta ollut. Petriikka Pohjanheimon esittämän pitkän heteroelämän jälkeen naiseen rakastuneen naisen tarina jatkui läpi esityksen.  Hän toivotti yleisölle moneen kertaan "Homon terve!" ja se huvitti katsojia.

Norminäytelmän esittelyssä sanotaan, että siinä käsitellään sukupuolen ja seksuaalisuuden normeja. Ihmisten sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta saisi tehdä oletuksia ja maailmasta pitäisi tehdä turvallinen kaikille. No minäkin oletan, se lienee inhimillistä. Pitäisi  varoa mitä tulee sanottua.

Näkökulmat vaihtuivat: Näytelmässä hetero rukoilee jumalalta homoutta. Toisaalta heteroelämästä naisrakkauteen siirtynyt nainen ei ole homopiireissä ihan oikea homo kuitenkaan.

Yllätyin miten mainio Cristal Snow oli perinteisenä Jormana ja toisaalta miten liikkis ja hauska hän oli Marimekon taskumekkoon pukeutuneena opettajana. Petriikka Pohjanheimo oli hyvä fyysisyydessään ja ilmensi taitavasti uuden identiteetin kehittymiseen liittyvää häpeää ja toisaalta ylpeyttä. Cécile Orblin muuntautui moneksi. Ei olisi arvannut, että Eric Barco oli hypännyt kyytiin vasta hiljattain. Mietin, miltä esitys olisi näyttänyt, jos Jani Toivola olisi ollut mukana. 

Näytelmä oli hauska ja koskettava, mutta olisi hyötynyt tiivistämisestä. Kolme tuntia väliaikoineen oli vähän liikaa. 

Norminäytelmää voisi suositella ihan kaikille, jotka yleensäkään joutuvat tekemisiin ihmisten kanssa ja kukapa täällä ihan erakko olisi. 

Kirsikkapuisto, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesässä Kajaanin kaupunginteatteri pyyhki pölyt Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kirsikkapuisto. Näyttämöllä ei nähty epookkia, ihan vaan teatteria.

Opiskelin sen verran historiaa, että Kirsikkapuisto sai ensi-iltansa Moskovan taiteellisessa teatterissa 14.1.1904 kirjailijan 44-vuotissyntymäpäivänä. Tšehov oli tyytymätön ohjaukseen ja tuli katsomoon vasta kolmannen näytöksen ollessa jo meneillään. Hän oli tässä vaiheessa  huonokuntoinen (olihan hän jo noin iäkäskin) ja Kirsikkapuisto jäi Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi. Teatterikesän esitteessä sitä mainitaan kypsäksi klassikkoteokseksi.

Luin näytelmän etukäteen ja lukemassani suomennoksessa näytelmän nimi oli Kirsikkatarha, ja sen oli suomentanut Martti Anhava, ja nyt näkemäni esityksen tekstin oli puolestaan kääntänyt Teemu Kaskinen. 

Kirsikkapuistossa porukka loisii rappeutuvassa kartanossa, joka on menossa huutokaupattavaksi velkojen vuoksi, eikä tilanomistajatar Ljubov Andrejevna tunnu pistävän tikkua ristiin asian vuoksi, heittelee vain vähäisiä rahojaan sinne tänne. 

Ljubov Andrejevna tyttärineen ja "hoveineen" saapuu paikalle heti ensimmäisessä näytöksessä. Nainen on lähtenyt ulkomaille henkilökohtaisen menetyksen vuoksi, ja nyt palannut kotiin ja jättänyt miehen, joka on nyysinyt hänen rahansa. Gajev, hänen veljensä innostuu vain biljardista ja tikkukaramelleistä. Eipä hänestä ole apua kartanon pelastamisessa.

Näytelmässä on tietysti tytär ja ottotytär, joille toivotaan rahakasta avioliittoa. On kevytkenkäistä sisäkköä ja ikuista opiskelijaa ja omaisuutta haaliva Lopahin. Onneton rakkaus kuuluu asiaan, samaten Moskovaan haikailu. Ihmiset puhuvat toistensa ohitse.

Nyt nähty Kirsikkapuisto oli poikkeuksellisen fyysinen tansseineen. Näyttelijät liikkuivat, nukkuivat ja kaatuilivat suurella melko huteran näköisellä portaikolla. Esityksessä oli vain yksi rappiota kuvaava sisätilalavastus, jota näyttelijät alkoivat purkaa viimeisessä näytöksessä. Juhlakohtauksessa (aihetta juhlaan ei todellakaan olisi ollut) roolivaatteet oli kiinnitetty näyttelijöiden fasadipuolelle ja takapuolelta saattoi nähdä mustan arkivaatetuksen. 

Helka-Maria Kinnunen on ohjannut tämän nuorekkaan version Kirsikkapuistosta.  Näyttelijät pärjäsivät hyvin, eikä tarvinnut hävetä. Kiva nähdä, että Kajaanissa tehdään näin kunnianhimoisia produktioita. Ehkä pitäisi käydä joskus Kajaanissa. 

Kuva: la Samoil, Tampereen teatterikesä

 

Yhdeksältä illalla oli vielä mahdollisuus kuunnellla Ykspihlajan kino-orkesteria Glivelabissa. Bändi soittaa ja laulaa nimensä mukaisesti elokuvasävelmiä, joista moniin he ovat tehneet omat sanoituksensa. Omia sävellyksiäkin on. Bändin runkona ovat Airolan sisarukset, joista yksi tuli tutuksi televisiosarjasta Aikuiset. Mietin pitkään mikä näyttelijän nimi oli (se selvisi esityksen aikana), seuraavaksi muistelin sarjan nimeä (googlasin kotiin tultuani). Keikka sai esiintyjien ilon ja energisyyden tarttumaan meihin kuulijoihin.

Kuva: Tero Ahonen, Tampereen teattterikesä

Molemmat liput sain Tampereen teatterikesältä, mutta olen silti lahjomaton.

Supersankari

 

Elokuvateatteri Niagarassa ensi-iltansa eilen saanut Paolo Genovesen ohjaama elokuva Rakkauden supersankari kertoo fyysikko Marcon (Alekssandro Borghi) ja sarjakuvataiteilija Annan (Jasmine Trinca) rakkaustarinan hilpeästä alusta elokuvan dramaattiseen loppuun ja siitä vielä sentimentaalisesti eteenpäinkin. 

Rakkauden supersankari on Annan piirtämä pitkää parisuhdetta kuvaava sarjakuva. Sankaruutta on pysyä suhteessa.

Anna on elokuvan "taiteilija" ja Marco tietysti se "järkevä" numeromies. 

Rakkauden supersankarissa nähtiin parisuhteeseen liittyviä tuttuja, melko yleispäteviä hetkiäkin, mutta jotain tästä kuitenkin puuttui, eikä elokuva herättänyt suuria tunteita. No ehkä halun matkustaa Marrakeshiin.  Olihan elokuvassa kivoja boheemeja asuntoja. Olisivatko amerikkalaiset kuitenkin parempia romanttisissa elokuvissa kuin italialaiset? No tuleehan sieltäkin surkeita romantiikkapläjäyksiä.

Marco luennoi oppilailleen ajasta ja Einsteinista ja elokuvassa hypitään suhteen vuosissa edestakaisin. Olisi saattanut tulla vaikeuksia, ellen olisi etukäteen lukenut, että alussa Marcon leuka ja ylähuuli ovat karvattomat, sitten ilmaantuvat viikset ja myöhemmin parta. Kyttäsin miehen partakarvoitusta koko elokuvan ajan.

Genovese on ohjannut elokuvan Salaisuuksien illallinen, josta tehtyä näytelmää on esitetty Tampereen teatterissa. Kyseisessä teatterissa esitettiin samaan aikaan kolmea "elokuvanäytelmää": Frankie ja Johnny, Stalin kuolee ja tuo edellä mainittu Salaisuuksien illallinen. Mielikuvituksen puutetta, sanon minä.  Työviksen ohjelmisto on mielenkiintoisempi. Tämä on kosto, sillä tarjouduin kerran kirjoittamaan heidän näytelmistään blogissani, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Onneksi Tampereen teatterikesä on toistaiseksi suonut mahdollisuuden leikkiä teatterikriitikkoa. En ole koskaan aiemmin tarjoutunut mihinkään, joten tähän hiljaiseen torjuntaan liittyy häpeää.

Kepeä elämäni

Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä esitettiin Miiko Toiviaisen transihmisyyttä käsittelevä monologi Kepeä elämäni. Esityksen oli ohjannut Riikka Oksanen ja musiikin säveltänyt Eeva Kontu. 

Tunnin esitys eteni napakasti Toiviaisen lapsuudesta, sukupuolidystrofiaan, sukupuolen korjausprosessiin ja sen jälkeiseen aikaan päiväkirjatekstien, runojen ja laulujen kautta. Toiviainen kertoi, että lapsena sukupuoli ei merkinnyt hänelle mitään vaan hän sukkuloi tyttö- ja poikaporukoiden välillä. Sukupuolidystrofia iski vasta myöhemmin. 

Näytelmässä käsiteltiin käyntejä Tays:n transpoliklinikalla. Toiviainen pisti katsojatkin pikkuisen osallistumaan näytelmään, joka on aina vähän pelottavaa, mutta tällä kertaa lähinnä hauskaa. 

Monologissa lääkäri saneli potilastekstejä. Sanelu muuten aloitetaan "Sanelua, sanelua" ja koneelle sanellaan myös välimerkit. Näin vinkkinä.

Toiviainen luki Uuno Kailaan komean runon ja lauloi kauniisti. Sukupuolen korjausprosessissa näyttelijä pelkäsi eniten äänensä menettämistä, mutta lopulta turhaan. 

Monologissa käsiteltiin termejä. Minäkin olen korjannut jonkun transseksuaalista puhuvan reppanan termin transsukupuoliseksi ja sukupuolen vaihtamisen sen korjaamiseksi. Nykyään kaiken terminologian suhteen ollaan niin puhdasoppisia. Raippa heiluu, jos joku sana menee vahingossa väärin.

Kepeä elämäni oli liikuttava, optimistinen ja hauska tarina transihmisyydestä. 

Esityksen jälkeen keskusteltiin. Toiviainen on transihmisten "eliittiä", hän näyttää sukupuolensa edustajalta ja hän on kiitetty ja työllistetty näyttelijä. Toiviainen on tietoinen siitä, ettei kaikilla mene yhtä hyvin, ja että transihmisiä syrjitään vaikkapa työelämässä. Näitä positiivisia tarinoita tarvitaan. 

Vähemmistön edustaja ei ole automaattisesti uhri vaan hän saattaa olla tyytyväinen kansalainen ja se riippuu meistä kaikista.  Näytelmän jälkeen olisi tehnyt mieli sanoa omalle läheiselleni jotain hienoa, mutta en osannut sanoa muuta kuin jotain sellaista, että ai te meinaatte mennä nyt kauppaan. Heippa.

Kuva yllä on Timo Suutarisen.

Olin nuori

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,

sinipunervin silmänaluksin

minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.

Minä usein pelkäsin, että hän ties,

mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin

minun silmäini lastenkamariin,

että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,

miten vihasin omaa itseäin

ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,

että kukaan, kukaan ihminen

ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan

mies sitten on oppinut nuoruuttaan

ja omia arpiansa.

 

Uuno Kailas

 

 

Unet ja muistot

Uniaan ei pitäisi kertoa muille, sillä ketä ne kiinnostavat. Kerron kuitenkin. Juoksimme ex-mieheni kanssa juoksutapahtumassa, jonka ainoat osallistujat olimme. Urheilusuoritus tapahtui yksityisasunnossa, jossa saattoi juosta laajaa ympyrää. T veti kierrokset kevyesti kuin Lasse Viren ja sai juoksun aikana erilaisia kivoja lahjayllätyksiä kuten muoviin pakattuja kauniita liinavaatteita. En saanut edes urheilujuomaa. Koin tämän niin epäreiluksi, että avaudun unestani kaikille, jotka jaksavat sen lukea.

Olen kahteen kertaan omistanut liput Valehtelijan peruukki -esitykseen. Esitykseen pääsy on törmännyt koronaan ja muihin pienempiin esteisiin. Nyt sujahdin Valehtelijan peruukin näytökseen vaivattomasti, sillä kaverilla oli kaksi lippua näytelmän vierailuesitykseen Tampereella. Onneksi, sillä Pirkko Saisio ja Marja Packalen olivat ihania.

Valehtelijan peruukin on kirjoittanut ja ohjannut Heini Junkkaala. Materiaalina on käytetty Saision ja Packalenin puhetta, joiden pohjalta on tehty improvisaatiot, jotka on kuvattu (materiaalia kertyi 30 tuntia). Heini Junkkaala lopulta litteroi puheen ja puristi tekstistä näytelmän. Sama produktio toteutettiin kymmenen vuotta sitten kun näyttelijät olivat vielä kuusikymppisiä. 

Pidin näytelmästä paljon. Naiset työskentelivät saumattomasti yhdessä ja poimivat toisen jutut lennosta. Hyvin valittu musiikki sopi tarinaan. Näyttämölle oli ripustettu vaatteita, muuta rekvisiittaa ei käytetty, eikä tarvittu. Palattiin näyttelijöiden ihmissuhdehistoriaan, lapsiin, nyt jo lapsenlapsiinkin, vanhempiin ja myös oma kuolema oli läsnä. Nauratti ja liikutti, sillä naisten menneisyys sisälsi lopulta paljon samaa kuin kenen tahansa ihmisen.

Kun Saision äidin uurna laskettiin, tuli isä paikalle punaisissa verkkareissa ja Saision väsähtänyt lapsi istutettiin ruumiskärryyn. Tauno Palon haudan kohdalla kaikki ryntäsivät katsomaan näyttelijän hautaa. 

Packalen miettii näytelmässä omia hautajaisiaan ja tulee siihen tulokseen, ettei suuria tiloja tarvita, Saisio pohtii riittääkö Kallion kirkko.

Näytelmässä puhutaan ihan oikeista ihmisistä, joista moni on nimetty uudestaan, kuten Kaulus, Huivi, Farkku ja Silkki. Keskustelimme tietysti näytelmän jälkeen, keitä näiden pseudonyymien taakse kätkeytyy.

On ihmisiä, joille lapsuusmuistot ovat niitä rakkaimpia, on koulumuistoihmisiä, joku muistelee toistuvasti opiskelija-aikaansa, on työmuistoihmisiä, ihmissuhdemuistoihmisiä, lomamatkamuistoihmisiä, joku muistelee kahden viikon lomaromanssia loppuelämänsä. 

Näissäkin on usein tuo sama kuin unissa, omat muistot eivät välttämättä kiinnosta toisia, eivät ainakaan viidettä kertaa kerrottuna, kuten minulla on tapana tehdä. 

Toisaalta hyvät jutut ovat aina hyviä juttuja, olivat ne totta tai eivät.  Ainakin Packalenin ja Saision kertomina. 

Kuva: Noora Geagea, Kom-teatteri

Musikaali

Olen löytänyt sisäisen musikaali-ihmiseni. Aiemmin pidin musikaaliesityksiä täysin turhina lauleskeltuina kevytteatteriesityksinä (toimi yhtä huonosti kuin kevytlevite leivällä). Koulukaupunkini musikaalit sisälsivät tahatonta komiikkaa sekä laulu- ja tanssitaidottomuutta.

Tampereen Disney -tuotanto (joka olisi tietenkin aiemmin ollut kirosana) Notre Damen kellonsoittaja oli ammattimaisesti toteutettu, hyvin laulettu, mahtavan hienosti lavastettu ja yllättävän vaikuttava tarina. Huomatkaa, että teen vertailua vuosikymmenten takaiseen Kuopion kaupunginteatterin Fanny Hill -musikaalihirvitykseen.

Sain toisen poikani puolison teatteriseuraksi ja yhdessä totesimme, että onneksi rokkipoliisipoikani ei ole mukana tunnelmaa pilaamassa ja laulun mahdollisista epäpuhtauksista huomauttamassa.

Istuimme eturivissä, sillä muita penkkejä ei ollut  enää tarjolla (nämä olivat myös halvimmat paikat). Välillä pelotti, että joku tanssijoista potkaisee, mutta selvisimme esityksestä vammoitta.

Kun musikaalin lopussa itketti niin eikös se silloin ollut tehnyt tehtävänsä?

Minusta alkaa tuntua, että Tampere on lopultakin Suomen musikaalikaupunki. 

Teatteriseurani lipui esityksen jälkeen rauhallisesti teatteritungoksessa, eikä ollut röyhkeä kuten minä, joka rynnii ja tönii toisia syrjään päästäkseen ensimmäisenä pukemaan takin ylleen.  Anteeksi.

Kuva: Heikki Järvinen/ Tampereen teatteri