Puin sunnuntaiaamuna nastalenkkarit ja lähdin lenkille Pyhäjärven rantamille. Nastakengistä huolimatta en meinannut pysyä pystyssä jäisellä uralla. Roikuin kävelytien vieren pusikoissa etten olisi valunut Pyhäjärveen, joka oli osittain ilman jääpeitettä. Päättelin, että nastojen pito oli jollain mystisellä tavalla kadonnut.
Tuttu pariskunta ohitti minut ja sanoi, että miksi et pukenut nastakenkiä ja minä, että onhan minulla sellaiset. Kun he olivat menneet, huomasin, että oikeassa jalassani oli musta nastalenkkari ja vasemmassa tavallinen lenkkikenkä.
En muista, että nuoruudessani olisi ollut näin liukasta. Nastakenkiäkään ei ollut vielä keksitty tai ainakaan niitä ei ollut yleisesti myynnissä. Muistelen, että ensimmäiseksi saataville tulivat kengän pohjiin kumisilla renksuilla kiinnitettävät nastat, jotka irtoilivat kävellessä. Ehkä me sitten hiihdettiin joka paikkaan ja ne jotka eivät hiihtäneet joutuivat sairaalaan lonkkamurtumien takia.
Katsoin videon, jossa opetettiin oikeaoppista kaatumista. Liukastuessa ei saa ottaa kädellä vastaan, joka on automaattinen refleksi. Kädet käskettiin pistää kimppuun ja rysähtämään kyljelleen. Selälleen kaatuessa pitää liikettä jatkaa niin, että jalat kohoavat kohti taivaita. Tätä voi harjoitella illalla sänkyyn kaatuessaan.
7 kommenttia:
Olen myös hämmästellyt sitä ikärajaa, minkä huomaa nastakenkien tai liukuesteiden käytössä. Miksi nuoriso ei kaipaa noita? Ehkä tosiaan kaatuminen on heillä helpompaa tai vähemmän riskaabelia nuorten luitten takia. Minulla on kantaan laitettavat tukevat liukuesteet, ne ovat yllättävän toimivat. Ei tarvitse muistaa kuin tukeva kanta-astunta. Myös helpot laittaa ja poistaa.
Ymmärrän hyvin, etteivät nuoret niitä käytä. En minäkään laita niitä kaupungille, kun niillä on inhottava kävellä sisätiloissa.
Nuorena tasapainon korjaaminen kävi vaistomaisesti. Se näkyi niin jäällä kävelyssä ja pyöräilyssä kuin hiihdossakin.
Nyt ei tulisi mieleenikään laskea mäkeä, jossa latu kääntyy mäen alla ja pitää asetella vauhdissa suksia uudelleen tai ehtiä kallistella oikein. Ei silti, että laskisin minkäänlaisia mäkiä. Katsotaan nyt, tuleeko niin ideaalinen sää, että käyn hiihtämässä tänä talvena.
Kävin Helsingissä. Siellä oli keskustassa jalkakäytävät aivan kuivia, mutta vähän sivummalla paikoin kuin peiliä. Meillä on täällä idässä paljon turvallisempaa.
Lapsuudesta Porin seudulla muistan, että joskus koko koulutieni (pimeä kaikan lisäksi) oli kuin luistinrata, mutta minä vaan pyöräilin kovaa, koska ajattelin, että vauhti estää kaatumasta, enkä kyllä kaatunutkaan koskaan.
Kaukolämpö pitää pääkaupungin keskustan kadut sulina. Katujen lämmityksen pioneeri Suomessa taisi silti olla Jyväskylä, jonka kävelykatua(!) alettiin lämmittää jo viime vuosituhannen puolella.
Saattaa olla, että tällainen talvikelien luksus on kuitenkin pian historiaa, koska ekologisuus ja ekonomisuus. - Yhä useampi trendikäs jalkinevalmistaja pukkaa jo markkinoille nastakenkiä. Suutarilla voi asennuttaa nastat melkein minkä tahansa popojen pohjiin.
Tampereellakin tietääkseni lämmitetään joitakin jalkakäytäviä, mutta kovalla pakkasella se ei riitä. Jyväskylä oli ensimmäinen (olen asunut siellä pitkään).
Polkupyörällä ajaessa tuntuu (ehkä valheellisesti) turvallisemmalta varsinkin jos on nastarenkaat.
Kouvolassakin kävelykatu Manski on lämmitetty, mutta ei tarpeeksi, koska se on vetinen. T Ylellisyyttähän tämmöinen on, joten jää luultavasti jossain vaiheessa historiaan, ja mitä hyötyä siitä on, että pieni osa on kuivana ja muualla lunta tai jäätä.
Jossain vaiheessa se lämmittäminen saattoi olla jopa edullisempaa kuin muu huoltaminen. Tuskin enää.
Lähetä kommentti