Viisisataa euroa

Tampereella on viehättävä kauppahalli, mutta sinne johtava porttikongi on piilotettu Marimekon myymälän kylkeen. Kaupunkilaiset kyllä löytävät perille, ainakin ne jotka kauppahallia arvostavat. Hallissa on useampikin kahvila, käyn siinä, jota joku sanoi köyhien kahvilaksi. Se on halvin ja paras. 

Kun istuin kahvia siemailemassa, lähelläni kökötti mies, jolla ei ollut edes kahvikuppia edessään. Sitten hänelle tuli seuraksi toinen ukkeli ja tämä ensin tullut mies haki kahvinsa. Hän oli varannut itselleen pöydän, sillä tiskille oli jonoa ja hän pelkäsi menettävänsä paikkansa. Jos kukaan ei varailisi paikkoja, kaikille riittäisi hyvin tilaa. 

Mies kertoi kovalla äänellä, ettei voisi ajatellakaan olevansa ikäisensä naisen kanssa. Hyvä juttu naisten kannalta. Sitten hän sanoi käyvänsä Thaimaassa huorissa. Kehui hintatason edullisuutta. Tosin eräs maksullinen nainen oli vienyt häneltä ravintolassa 500 euroa, eikä ollut edes ehtinyt suorittaa työtehtäviään. Lähti ostamaan lantrinkia ja jäi sille tielleen miehen rahat taskussaan.

Puolalainen seksityöläinen oli kerran poistunut hotellihuoneesta miehen nukahdettua ja vienyt asiakkaansa  rahat, mutta oli ollut sentään niin inhimillinen, että oli jättänyt yöpöydälle kymmenen euroa. Mies oli saanut aamulla oluen.

Harkitsin sanovani pois lähtiessäni, että olin iloinen siitä naisesta, joka vei ne 500 euroa. En kuitenkaan sanonut. 

Vieras tila

Olen lukenut tänä aamuna neljäkymmentä sivua Miki Liukkosen romaania Vierastila (kirjoitin ensin Vieraslaji). 

Kirjailijan kuolemasta tuli eilen vuosi. Minäkin tunsin silloin surua, vaikka en edes tuntenut Miki Liukkosta.  Laitoin rahaa kirjailijan mukaan nimettyyn mielenterveyskeräykseen. Viimeisimmässä Suomen kuvalehdessä on liikuttava juttu Liukkosesta.  Artikkelista käyvät ilmi vaikeudet, joita hän koki kirjoittaessaan ja tietysti muutenkin elämässään. 

Liukkonen sai aikaiseksi 12 liuskaa romaaniin, josta piti tulla kova, kirkas ja tiivis kirja. Ihan jotain muuta kuin hän oli kirjoittanut. Sen kirjoittaminen oli hänen mukaansa kuin kivien paskomista. Kustannustoimittaja Samuli Knuuti torjui lopulta koko romaani-idean. 

Sen sijaan syntyi Vierastila, jossa on 546 sivua. Romaanin lopussa Samuli Knuuti kirjoittaa kiinnostavasti Vierastilan synnystä. Liukkonen pyysi Knuutia lisäämään tekstiin kirjoittamiaan irrallisia virkkeitä minne halusi, jotta romaani olisi kirjailijallekin vieras.

Vierastila on ainakin näin alkuun varsin hykerryttävää tajunnanvirtaa.  Romaanin alku kertoo Renistä, jonka isän nimi on Tiim äiti on ihan perinteisesti Aura ja deitti taas Anneli. Ren käy epäonnistuneilla treffeillä ja terapiassa. Otin Vierastilan Metson VIP-hyllystä, enkä luultavammin saa luettua sitä kahdessa viikossa, mutta ei hätää, romaani lämmittää jatkuvasti tuota hyllyä.  Ehkä jopa ostan sen itselleni. 

 En ole aiemmin lukenut Liukkosen proosaa, runoja kyllä.

Luen samaan aikaan Maija Kajannon Korvapuustikesää, romaanit tasapainottavat toisiaan. Haluan nähdä, mikä tekee Kajannon kirjoista suosittua viihdettä.  Korvapuustikesän päähenkilö Krisse on reipas ja saa asioita aikaan. Renin kohdalla ei voi puhua reippaudesta.

Tietokilpailukysymys: Kummasta romaanista tämä on? A. Vierastila B. Korvapuustikesä

1. Ruokailutila tuoksuu suolavedeltä, pieneläinhäkiltä ja kuolleelta jukkapalmulta. 

2. Jotenkin tuntui kuin päivän tapahtumat olisivat saaneet Helsingin soimaan kuin soittorasia. 

3. Huomiselle lounaalle hän leipoisi keiton kanssa tarjottavaksi sämpylöitä ja laittaisi lohikiusauksen aamulla uuniin.   

4. Krapula jyskytti kalloa kuin suurta ovea takova ritari.

(1. A, 2. B, 3. B ja 4. A) 

Molemmat romaanit ovat perinteisen WSOY:n kustantamia. 

Maltillisesti

Olen maltillisesti eläkkeellä. En ole ryhtynyt riehumaan. Kirjoitan, luen, käyn kuntosalilla ja juon päivittäiset pullakahvini. Yksi tapahtuma päivässä riittää. Hammastarkastus on tapahtuma, kaupassa käyminen on tapahtuma, elokuvan katsominen elokuvateatterissa on erityistapahtuma, ihmisten tapaamisen jälkeen on levättävä pari päivää. 

Kirjastokäynti on yhtä vähän tapahtuma kuin hiusten peseminen. Käyn kirjastossa melkein joka päivä. Nyt kirjaston kahvila on suljettuna viiden viikon ajan. Miten minä pärjään?

Katsoin Wim Wendersin elokuvan saksalaisesta kuvataiteilijasta Anselm Kieferistä. Elokuva oli 3D-esitys. Olen aiemmin nähnyt 3D-versiot Avatar -animaatioelokuvasta ja Sodankylän elokuvafestivaaleilla Godardin elokuvan Goodbye to Language. Jälkimmäinen vaikutti  humalaisen kuvaamalta, sillä välillä kaikki kellahti ihan kallelleen. 

Siispä 3D-lasit silmille. Anselm Kiefer on pykännyt itselleen valtavan työtilan ja mystisen maailman vanhoihin teollisuusrakennuksiin. Elokuvassa seurataan kun taiteilija ajaa keskeneräisten ja valmiiden taideteosten keskellä polkupyörällä, räiskii maalia valtaville maalauspohjille (ovatkohan ne puuta?) ja polttaa maalauksiin kiinnitettyjä ruokoja. Avustaja sammuttaa palonalut. Välillä seuraamme pikku Anselmia. 

Liikutaan valtavassa kirjastossa, hiekkakasassa, hökkeleistä kasattujen tornien keskellä ja talvisella pellolla. Jotain hyvin mystistä elokuvassa  ja taiteilijassa on.  Häntä epäiltiin jossain vaiheessa uusnatsiksikin, sillä hän kuvasi taideteokseen natsitervehdyksen. Kiefer on käsitellyt töissään suhdettaan Saksan menneisyyteen.  Hän syntyi pari kuukautta ennen Saksan antautumista.

Taidemuseo Göstaan on hankittu yksi Kieferin työ.  Sen nimi on Väinämöinen Ilmarinen ja siellä sitä voi käydä katsomassa.