Sitä tikulla silmään

Olen taas päässyt vapaasti kirmailemaan pitkin Näsijärven ja Pyhäjärven rantoja. Nilkka on edelleen jäykkä ja siihen sattuu kävellessä, mutta vain vähän. Kaksi kuukautta siihen meni. 

Kuuntelin radiosta ohjelmaa vanhenemisesta. Ihmiset, jotka tuntevat itsensä biologista ikäänsä nuoremmiksi, elävät pitkään. Tunnen itseni 110-vuotiaaksi. 

Olen kävellessäni käyttänyt Ylen Areenaa,  jossa Ylen ohjelmat on taltioitu joko TV-ohjelmiin tai podcasteihin. Onko teidän mielestänne musiikkiohjelmakin podcast, jos siinä lähinnä soitetaan musiikkia ja mainitaan biisien nimet. Minusta ei. 

Innostuin seuraamaan puheohjelmaa, anteeksi podcastia, jossa toimittaja Marko Gustafsson haastattelee erilaisia julkisuuden henkilöitä, lähinnä toimittajia ja taiteilijoita. En oikeastaan olisi halunnut tietää, miltä toimittaja Gustafsson näyttää, mutta hänen naamansa koristaa podcastia (huomaatte varmaan, että yritän luopua muutosvastarinnastani).  

Gustafsson haastattelee mm.  Ruben Stilleriä. Kun psykoterapeuttivaimo kertoo Stillerille jostain ikävästä tapahtumasta, Stiller sanoo "Tämä on vasta alkua". Jotenkin samaistuin. 

Kuuntelin myös Miia Tervon haastattelun ja tunnistin Tervon tunteman häpeän. Olen kävellessäni nautiskellut myös Hannu- Pekka Björkmanin ja Katja Ståhlin haastattelut (Ståhl on kyllä mainio). Paljon kuunneltavaa on vielä jäljellä. 

Eipä muuta. Pitäisi mennä suihkuun, pukeutua ja kirjoittaa. Ehkä juon välikahvit. Kun aikoinaan olin töissä terveyskeskuksessa, hoitajat laittoivat potilaiden väliin ylimääräisiä potilaita ja näin saatiin ylimääräisiä välejä, joihin saattoi taas tunkea jonkun potilaan.  Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään vai miten se meni.

Paras kuukausi on valittu

Instassa kiertää haaste, jossa kuukaudet laitetaan paremmuusjärjestykseen. Marraskuu näyttää pitävän jumbotilaa, kesäkuu on luokan suosituin oppilas.  

En pidä alkukesästä, sillä siihen liittyy vaatimus jatkuvasta nauttimisesta. Annan kultamitalin elokuulle, on vielä lämmin, mutta harrastukset käynnistyvät.  Hopeamitalin ripustan  syyskuun kaulaan. Marraskuu ja huhtikuu seisovat yhdessä kolmannella sijalla. Täytyy myöntää, että marraskuu sai jaetun kolmannen sijan lähinnä säälistä.

Matkustin lauantaina Helsinkiin ylimääräisellä bussivuorolla. Vieressäni istui nuori nainen, joka oli menossa kuuntelemaan Coldplayn keikkaa. Sen verran olen kuunnellut bändiä, että heidän musiikkinsa vaikuttaa helpolta ja melodiselta. Ensikuulemalta kappaleet eivät oikein erotu toisistaan. Pitäisi kuunnella enemmän. Bändin fanien ei kannata loukkaantua. Olen pudonnut kärryiltä. 

Vietin vuorokauden A:n ja Ö:n luona. Nyt vasta huomasin, että toisen etunimi alkaa aakkosten ensimmäisellä ja toisen viimeisellä kirjaimella. Kävimme terassilla, jonka nimi on Mattolaituri. Nousimme Ullanlinnanmäelle. Teimme pitsaa.  Ö on syntynyt Bursan kaupungissa Turkissa ja hän sanoi, että Suomessa on  alkoholiongelma. Niin taitaa olla.

Kävin yksinäni Valokuvamuseo K1:ssä katsomassa Emmi Sarpaniemen näyttelyä. Osa valokuvista muistutti Iiu Susirajan töitä, sillä niissä oli käytetty arkisia tavaroita ja ruokatarvikkeita epätavallisissa tarkoituksissa. Sarpaniemen kuvat ovat ihanan humoristisia, tyylikkäitä ja söpöjä. Susirajan työt ovat hyvällä tavalla vaivaannuttavia. Kuvausrekvisiitan Sarpaniemi hankkii lähinnä kirpputoreilta. 

Susiraja taitaa työskennellä yksin, Sarpaniemelle valokuvaaminen on yhteisöllistä.  Ei  pitäisi vertailla.  Suosittelen Sarpaniemen näyttelyä.

Kotiin tultuani minulle tuli himo pistää kakkuvuoka päähäni ja porkkanat korviin.  Ottaa itsestäni valokuva. En tehnyt sitä, mutta ehkä jo tänään.

Olen dynaaminen tai ainakin elossa

Kävin hammaslääkärissä. Hän ottaa nykyisin vastaan Nokialla, kauppakeskuksessa, jonne ei pääse suoraan millään julkisella kulkuneuvolla. Hammaslääkäriä en silti vaihda. Jossain se raja menisi. Jos hän siirtyisi pitämään vastaanottoa Utsjoelle, niin vaihtaisin kuitenkin.

Ajoin bussilla Nokian asemalle ja kävelin siitä puolisen tuntia helteessä päästäkseni hammaslääkärini kidutettavaksi (liioittelen taas). Näin hienon nokialaisen teollisuusmaiseman, jota en ollut auton ikkunasta huomannut. Perille päästessäni olin nihkeän hikinen. 

Hammaslääkäri on myös kaverini, joten pääsin hänen kyydissään kotiin. Siinä hammaskiven poiston aikana olikin alkanut sataa. Unohdin sateenvarjoni hänen hienoon autoonsa.  Itse en olisi unohdustani huomannut, mutta hän soitti.  Ei hätää minulla on kolme sateenvarjoa, yksi on vähän rikkinäinen ja sitä pitää aina fiksata.

Huomenna lähden käväisemään Helsingissä. En muistanutkaan miten huimasti junalippujen hinnat nousevat kun matka lähestyy. Olin unohtanut, että hinnoittelu on näin dynaamista. Ostin bussiliput. Minäkin olen dynaaminen (voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, muutuva ja kehittyvä), ainakin elävä. Täältä  pesee dynaamisuutta. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge vuonna 2020 ja nyt uudestaan. Elizabeth Strout kirjoittaa lohduttavia kirjoja. Pelkään, että hänen elämästään löytyy jotain moraalitonta, ikävällä tavalla väärää, jonka vuoksi menetän hänen tuotantonsa kuten kävi Alice Munron novelleille, joita en ainakaan tällä hetkellä voi lukea. Woody Allenkin hukkui jo vuosia sitten taiteilijoiden likakaivoon. 

Ihan kohta on talvi

Sillä aikaa kun olen nukkunut pienet päiväunet, on tasavallan presidentti Alexander Stubb juossut, uinut ja pyöräillyt vähintään sata kilometriä. Hänen vaimonsa suunnilleen puolet siitä. 

Sauli Niinistö luisteli harvakseltaan julkisesti (vaimo kirjoitti runoja ja muistelmia ja järjesteli kirjamessuja). Stubbin meininki saa tavallisen kansalaisen tuntemaan itsensä sekundaihmiseksi. 

Eikö presidentin pitäisi viettää luppoajat väistöasunnossaan murehtimassa maailman tilaa ja miettimässä, miten velat saadaan maksettua. Eikä kirmailla Karhun kierroksella. 

Biden luopui lopultakin ehdokkuudesta. Nyt pohditaan, oliko se liian myöhäistä ja kuka tulee tilalle. Ja kauanko Trump kulkee se sidetaitos korvansa päällä. 

Ostin langat villakaulahuiviin, sillä ihan kohta on talvi. 

Mummon opetukset

Mummoni opetti minulle ja serkuilleni, ettei ketään ihmistä saa osoitella aseella, ei edes leikkipyssyllä.  Opetusta toistettiin monta kertaa, sillä eihän oppi muuten jää päähän. 

Kansanedustaja/poliisi Timo Vornasen mummo ei ole huolehtinut velvollisuuksistaan tai mies on harvinaisen kovapäinen.  Ehkä hän luulee, ettei poliisin tarvitse noudattaa näitä sääntöjä edes vapaa-ajallaan.

Mummoni olisi varmasti kieltänyt meiltä pyssyn viemisen yökerhoon tai työhuoneelle, mutta hänelle ei tullut moinen mahdollisuus edes mieleen. Jos kaikilla olisi sellaiset mummot, olisi maailma turvallisempi paikka elää. 

Mummo kielsi laittamasta muovipussia päähän. Sakset tai veitsi kädessä ei saanut juosta (ei edes tavallinen ruokailuvälineveitsi). Saunan jälkeen ulkoileminen oli todella vaarallista touhua. 

Kun isä matkusti opiskeluaikoinaan apurahalla Argentiinaan, mummo kielsi laivan kannelle astumisen (aalto voi pyyhkäistä mereen) ja laivasta poistumisen (rahat ja henki viedään). Isä ei totellut, mutta hän olikin jo aikuinen.  Opit on taottava päähän alle kymmenvuotiaana. 

Jotkut miehet elävät kuin pellossa. Kun olin vielä lapsi (alle 17-vuotias), minua kourittiin, seuraani tungettiin väkisin ja miehet näyttivät sukupuolielimiään pyytämättä metsässä ja kirjaston lehtienlukusalissa. Ulkonäköäni kommentoitiin. Kaikki nämä miehet olivat aikuisia.  

Sama touhu jatkuu edelleen. Tytöt eivät saa olla rauhassa aikuisilta miehiltä. Mummojen opetuksia tarvitaan.

Lasikopissa istuu ihminen

Vein aamulla virtsanäytteen laboratorioon. Laboratoriossa mahdollisuudet asiakkaan kontaktiin henkilökunnan kanssa on minimoitu. Ei näkynyt ketään, jolta voisin kysyä miten menetellä. Aikani ihmeteltyäni pistin Kela-korttini laitteeseen, josta löytyi valikko B, johon  pissaputkineni kuuluin. 

Seurasin katon rajassa roikkuvaa monitoria, jossa valikon A numerot vaihtuivat vinhaa vauhtia, ja tulihan lopulta B-ihmisen vuorokin, vaikka aloin jo epäillä. Minut pyydettiin huoneeseen, jossa kysyttiin samat asiat, jotka olin jo kirjoittanut lapulle, jonka olin ojentanut laboratorion työntekijälle. 

Kävin sairaalan gynekologian poliklinikalla, josta löytyi NEUVONTA. Lasikopissa istui IHMINEN. Lasikopin fasadiin oli puhkaistu asiakkaan ja poliklinikan henkilökunnan väinen kommunikaatioikkuna. 

Vastaanotolla minua kohdeltiin ystävällisesti ja empaattisesti. Koko ajan selitettiin, mitä tehdään seuraavaksi. Otettiin kaksi näytettä. Tiesin etukäteen, että se olisi kivuliasta, sillä olin sen jo kertaalleen kokenut. Hoitaja lupasi, että saisin pitää häntä kädestä. En pitänyt. Vaikka kaikki, mitä minulle tehtiin, oli epämiellyttävää, minulle jäi huojentunut  olo (olin selvinnyt hengissä). 

Olen joskus ajatellut, että tärkeintä on tieto ja taito, mutta yhtä tärkeää on empatia. Erkoistuva lääkäri konsultoi erikoislääkäriä ja sekin tuntui minusta hyvältä.  Joudun vielä epämiellyttäviin lisätutkimuksiin, mutta tällä hetkellä olen huojentunut.

Koska en nukkunut poliklinikkakäyntiä edeltävänä yönä kuin pätkittäin, enkä pystynyt syömään aamulla, tuli kotimatkalla huono olo. Selvisiin kotiin, enkä pyörtynyt häpeällisesti Hämeenkadulle.  Kokonaisuudessaan hyvä suoritus. Kyllä minusta hyvä asiakas tulee, jos terveydenhuollon palveluja on vielä jatkossakin tarjolla.

Olen kateellinen lenkkareilleni

1. Lenkkarit: Elokuvateatterissa nainen kehui lenkkareitani. Miksei kukaan kehu minua? Olen kateellinen lenkkareilleni. 

2. Miki Liukkonen, Vierastila. Olen lukenut romaania aamuisin heti herättyäni. Kun vaihdoin lakanat, siivosin kirjan sängystäni, joten tämän aamun lukuhetki jäi väliin. 

Vierastilan (pää)henkilö, Ren lentää Meksikoon. Kirjailija kirjoittaa lennosta: "Stuerttien sinfoninen hoiva..." "Unta tai ei: lentokoneen puristuneessa ilmassa on lääkkeiden ja lasinpesunesteen ja koirankuolan tuoksu." 

Liukkonen hyödynsi Vierastilaa kirjoittaessaan kaikkia aisteja. 

Teen ehkä Vierastilan lukemisesta samanlaisen liioitellun projektin kuin Volter Kilven Alastalon salissa romaanin läpi kahlaamisesta.  Ehkä Miki Liukkonen on 2120 -luvun Volter Kilpi ja robotit ompelevat t-paitoja, joiden selässä lukee: Olen lukenut Miki Liukkosen Vierastilan.

3. Kävin katsomassa elokuvan Kinds of Kindness, jonka on ohjannut kreikkalainen Yorgos Lanthimos.  Tuotanto on siis amerikkalainen. Tämä Kinds of Kindness koostuu kolmesta erillisestä osasta ikään kuin elokuvanovellista, jotka kaikki ovat todella outoja. Ohjaaja on käyttänyt eri osissa samoja näyttelijöitä, joista kuuluisin lienee Emma Stone. Monet elokuvan yllätykset ovat sopimattomuudessaan, väkivaltaisuudessaan ja mustassa huumorissaan todella absurdeja. 

Nyt seuraa pieni esimerkki ja pikkuruinen juonipaljastus: Yhdessä kohtauksessa mies (poliisi) ja ystäväpariskunta (mies on myös poliisi) keskustelevat illallisilla ensin mainitun miehen vaimosta, joka on kadonnut. Kadonneen naisen mies haluaa, että he katsovat videota, jotta he voisivat muistella kadonnutta. Pariskunta epäröi ja katsoja ymmärtää, että katsominen olisi kaikille liian raskasta. Pariskunta kuitenkin myöntyy ja videolla välähtää näiden kahden pariskunnan ryhmäseksikohtaus.

Tämä oli vaan yksi esimerkki, muut absurdit yllätykset ovat usein aika väkivaltaisia.  Tarinoiden juonet ovat muutenkin tosi outoja. Jotain ihmeen kiehtovaakin elokuvassa on, ja Hesari mainitsee ohjaajan olevan absurdin elokuvan taituri. Elokuvaa katsoessa ei ehtinyt tylsistyä. 

En suosittele elokuvaa herkille henkilöille, en suosittelisi tätä edes itselleni, mutta nyt kun olen elokuvan nähnyt, ei asialle voi  tehdä enää mitään.  Aion katsoa ohjaajan muutkin työt, mutta tarvitsen ensin vähän toipumisaikaa.

 

Kuin nuolisi parkkiautomaattia

Ostin pinkit lenkkarit ja ne todellakin huomataan. Kymmenisen täysin vierasta henkilöä on  sanonut "Sinulla on hienot kengät".  Tutut ovat vaienneet. Ovat varmaan kateellisia. Viimeksi eilen nuori nainen kehui jalkineitani.

Palautin kirjastoon Miki Liukkosen romaanin Vierastila, joka oli minulla kahden viikon VIP-lainassa. Lainasin sen uudestaan samalla kirjastokäynnillä. En sentään vienyt sitä suoraan palautusautomaatilta lainausautomaatille, vaan odotin korrektisti kirjan ilmestymistä hyllyyn. Se suoraan lainaaminen olisi kuin ottaisi uuden heilan heti kun edellinen on astunut ulos elämästä. Ei sen puoleen, että noita heiloja olisi aikoihin ollut.

Vierastilasta mieleeni on jäänyt se, että joku asia tuntuu siltä kuin nuolisi parkkiautomaattia. Voin hyvin kuvitella miltä parkkiautomaatin nuoleminen tuntuisi. Kehujen saaminen on kyllä sen vastakohta, vaikka kehut koskisivat pinkkejä lenkkareita.  

Nyt mieleeni tuli, että oliko se parkki- vai pankkiautomaatti. Ehkä se ei ole tässä tapauksessa ratkaisevaa.

Tänä kesänä on välillä näyttänyt siltä, että ihan kohta sataa. Taivaalle on kertynyt lupaavia pilviä ja puiden oksat ovat taipuneet tuulessa luokille. Sitten on tapahtunut outo käänne: Taivas on nielaissut pilvet, mairea aurinko on tullut näkyviin ja tuuli on hävinnyt johonkin, jossa se tapaa viettää luppoaikojaan. 

Karmiva karmiini

Poikani kertoi, että hänen ystävänsä harjoitteli kahvilassa tekemään cappuccinon päälle niitä hienoja maitovaahtokuvioita, kuten sydämiä. Kuvioista tuli peniksen näköisiä, joten hän ei saanut tehdä niitä asiakkaille.

Ostin eräänä päivänä leivälle vegaanista "paahtopaistia" (voisiko se olla baahtobaistia), levitin baistin päälle Dijon-sinappia ja lisäsi vielä suolakurkkuviipaleita. Maistui hyvältä. Seuraavaksi kokeilin sivellä sinappia ruisleivälle ilman baistia ja se oli ihan yhtä hyvää, tosin siitä puuttui proteiini.

Nykyään monessa kosmetiikkatuotteessa lukee "Vegan". Yritin selvittää mitä eläinperäisiä ainesosia kosmetiikka sisältää. Sianihraa, broilerinkoipia tai T-luupihviä?

Karmiini on väriaine, jota käytetään meikeissä. Sitä valmistetaan murskatuista kirvoista. Lisäksi hyödynnetään lanoliinia eli lampaanvillarasvaa, hunajaa, mehiläisvahaa, maitoa, kollageenia (valmistetaan eläinten rustoista ja jänteistä) eläinten karvaa käytetään meikkisiveltimissä ja sitten oli harvemmin käytettyjä eläinperäisiä aineita. En jaksa luetella kaikkia. 

Yhtään nautaa ei varmaan tapeta saippuan valmistusta varten (saippuaa tehdään myös kasvirasvoista). Eläimiä kuitenkin syödään ja rasva (?), rustot ja jänteet ovat jätettä. Uskoni kollageenivoiteisiin on hyvin heikko. 

Kasviperäiset ainesosat tuovat mieleen niittyjen tuoksut ja herkulliset marjat, eläinperäiset muistuttavat teurastusjätteistä ja tappamisesta. Pyydän vielä anteeksi kirvoilta, lampailta ja mehiläisiltä, jotka ovat joutuneet uhrautumaan turhamaisuuteni vuoksi.

En oikein tiedä mitä tällä halusin sanoa, mutta ei se mitään. Jatkan tällä omalla sekavalla linjallani.. 

Viisisataa euroa

Tampereella on viehättävä kauppahalli, mutta sinne johtava porttikongi on piilotettu Marimekon myymälän kylkeen. Kaupunkilaiset kyllä löytävät perille, ainakin ne jotka kauppahallia arvostavat. Hallissa on useampikin kahvila, käyn siinä, jota joku sanoi köyhien kahvilaksi. Se on halvin ja paras. 

Kun istuin kahvia siemailemassa, lähelläni kökötti mies, jolla ei ollut edes kahvikuppia edessään. Sitten hänelle tuli seuraksi toinen ukkeli ja tämä ensin tullut mies haki kahvinsa. Hän oli varannut itselleen pöydän, sillä tiskille oli jonoa ja hän pelkäsi menettävänsä paikkansa. Jos kukaan ei varailisi paikkoja, kaikille riittäisi hyvin tilaa. 

Mies kertoi kovalla äänellä, ettei voisi ajatellakaan olevansa ikäisensä naisen kanssa. Hyvä juttu naisten kannalta. Sitten hän sanoi käyvänsä Thaimaassa huorissa. Kehui hintatason edullisuutta. Tosin eräs maksullinen nainen oli vienyt häneltä ravintolassa 500 euroa, eikä ollut edes ehtinyt suorittaa työtehtäviään. Lähti ostamaan lantrinkia ja jäi sille tielleen miehen rahat taskussaan.

Puolalainen seksityöläinen oli kerran poistunut hotellihuoneesta miehen nukahdettua ja vienyt asiakkaansa  rahat, mutta oli ollut sentään niin inhimillinen, että oli jättänyt yöpöydälle kymmenen euroa. Mies oli saanut aamulla oluen.

Harkitsin sanovani pois lähtiessäni, että olin iloinen siitä naisesta, joka vei ne 500 euroa. En kuitenkaan sanonut. 

Vieras tila

Olen lukenut tänä aamuna neljäkymmentä sivua Miki Liukkosen romaania Vierastila (kirjoitin ensin Vieraslaji). 

Kirjailijan kuolemasta tuli eilen vuosi. Minäkin tunsin silloin surua, vaikka en edes tuntenut Miki Liukkosta.  Laitoin rahaa kirjailijan mukaan nimettyyn mielenterveyskeräykseen. Viimeisimmässä Suomen kuvalehdessä on liikuttava juttu Liukkosesta.  Artikkelista käyvät ilmi vaikeudet, joita hän koki kirjoittaessaan ja tietysti muutenkin elämässään. 

Liukkonen sai aikaiseksi 12 liuskaa romaaniin, josta piti tulla kova, kirkas ja tiivis kirja. Ihan jotain muuta kuin hän oli kirjoittanut. Sen kirjoittaminen oli hänen mukaansa kuin kivien paskomista. Kustannustoimittaja Samuli Knuuti torjui lopulta koko romaani-idean. 

Sen sijaan syntyi Vierastila, jossa on 546 sivua. Romaanin lopussa Samuli Knuuti kirjoittaa kiinnostavasti Vierastilan synnystä. Liukkonen pyysi Knuutia lisäämään tekstiin kirjoittamiaan irrallisia virkkeitä minne halusi, jotta romaani olisi kirjailijallekin vieras.

Vierastila on ainakin näin alkuun varsin hykerryttävää tajunnanvirtaa.  Romaanin alku kertoo Renistä, jonka isän nimi on Tiim äiti on ihan perinteisesti Aura ja deitti taas Anneli. Ren käy epäonnistuneilla treffeillä ja terapiassa. Otin Vierastilan Metson VIP-hyllystä, enkä luultavammin saa luettua sitä kahdessa viikossa, mutta ei hätää, romaani lämmittää jatkuvasti tuota hyllyä.  Ehkä jopa ostan sen itselleni. 

 En ole aiemmin lukenut Liukkosen proosaa, runoja kyllä.

Luen samaan aikaan Maija Kajannon Korvapuustikesää, romaanit tasapainottavat toisiaan. Haluan nähdä, mikä tekee Kajannon kirjoista suosittua viihdettä.  Korvapuustikesän päähenkilö Krisse on reipas ja saa asioita aikaan. Renin kohdalla ei voi puhua reippaudesta.

Tietokilpailukysymys: Kummasta romaanista tämä on? A. Vierastila B. Korvapuustikesä

1. Ruokailutila tuoksuu suolavedeltä, pieneläinhäkiltä ja kuolleelta jukkapalmulta. 

2. Jotenkin tuntui kuin päivän tapahtumat olisivat saaneet Helsingin soimaan kuin soittorasia. 

3. Huomiselle lounaalle hän leipoisi keiton kanssa tarjottavaksi sämpylöitä ja laittaisi lohikiusauksen aamulla uuniin.   

4. Krapula jyskytti kalloa kuin suurta ovea takova ritari.

(1. A, 2. B, 3. B ja 4. A) 

Molemmat romaanit ovat perinteisen WSOY:n kustantamia. 

Maltillisesti

Olen maltillisesti eläkkeellä. En ole ryhtynyt riehumaan. Kirjoitan, luen, käyn kuntosalilla ja juon päivittäiset pullakahvini. Yksi tapahtuma päivässä riittää. Hammastarkastus on tapahtuma, kaupassa käyminen on tapahtuma, elokuvan katsominen elokuvateatterissa on erityistapahtuma, ihmisten tapaamisen jälkeen on levättävä pari päivää. 

Kirjastokäynti on yhtä vähän tapahtuma kuin hiusten peseminen. Käyn kirjastossa melkein joka päivä. Nyt kirjaston kahvila on suljettuna viiden viikon ajan. Miten minä pärjään?

Katsoin Wim Wendersin elokuvan saksalaisesta kuvataiteilijasta Anselm Kieferistä. Elokuva oli 3D-esitys. Olen aiemmin nähnyt 3D-versiot Avatar -animaatioelokuvasta ja Sodankylän elokuvafestivaaleilla Godardin elokuvan Goodbye to Language. Jälkimmäinen vaikutti  humalaisen kuvaamalta, sillä välillä kaikki kellahti ihan kallelleen. 

Siispä 3D-lasit silmille. Anselm Kiefer on pykännyt itselleen valtavan työtilan ja mystisen maailman vanhoihin teollisuusrakennuksiin. Elokuvassa seurataan kun taiteilija ajaa keskeneräisten ja valmiiden taideteosten keskellä polkupyörällä, räiskii maalia valtaville maalauspohjille (ovatkohan ne puuta?) ja polttaa maalauksiin kiinnitettyjä ruokoja. Avustaja sammuttaa palonalut. Välillä seuraamme pikku Anselmia. 

Liikutaan valtavassa kirjastossa, hiekkakasassa, hökkeleistä kasattujen tornien keskellä ja talvisella pellolla. Jotain hyvin mystistä elokuvassa  ja taiteilijassa on.  Häntä epäiltiin jossain vaiheessa uusnatsiksikin, sillä hän kuvasi taideteokseen natsitervehdyksen. Kiefer on käsitellyt töissään suhdettaan Saksan menneisyyteen.  Hän syntyi pari kuukautta ennen Saksan antautumista.

Taidemuseo Göstaan on hankittu yksi Kieferin työ.  Sen nimi on Väinämöinen Ilmarinen ja siellä sitä voi käydä katsomassa.