Kun tein väitöskirjaa, matkustin välillä toiseen kaupunkiin tapaamaan statistikkoa. Eräällä minullekin tutulla miehellä oli tapana soittaa päivittäin tilastonerolle tarkistussoitto, jolla kuulemma varmistettiin, että molemmat olivat elossa. Soittaja kuoli vuosia sitten. Siinä eivät tarkistussoitot auttaneet.
Olemme kuitenkin sopineet M:n kanssa, että lähetämme päivittäisen tarkistusviestin. Tämä on pilotti, joka jatkuu ellemme kyllästy. Lähetin aamulla ensimmäisen elossaoloilmoituksen.
Istun Helsingin junassa. Junasta puuttuu vaunu, ja puute aiheuttaa erilaista sähläämistä. Minun vaununi on kyllä paikoillaan. Olen menossa tapaamaan ystävääni, jolla on pääkaupungissa kakkosasunto, pieni yksiö Kalliossa.
Näin eilen italialaisen elokuvan Timantit, joka kertoo kahden siskoksen omistamasta ompelimosta, joka tekee mm. elokuva- ja teatteripuvustuksia. Elokuvan on ohjannut turkkilainen ohjaaja nimeltään Ferzan Özpetek. Tarina sijoittuu 70-luvulle. Elokuvateatteri oli täynnä katsojia.
Elokuvassa on paljon naisrooleja, miehet toimivat lähinnä tarinan koristeina. Yleensä se on naisten tehtävä. On siinä rakkaustarinakin, joka tuntuu aika turhalta. Muutamia epäuskottavia tapahtumia. Tärkeintä oli naisten yhteishenki, he auttavat toisiaan.
Elokuvassa on kuulemma monta italialaisista sarjoista tuttuja näyttelijöitä.
Timantit on ehdottomasti viihdyttävää katsottavaa. Huomasin kaipaavani Italiaa. Puhutaan paljon ja syödään hyvää ruokaa. Pukeudutaan huolellisesti. Kaikki on kaunista, surkeakin.
Elokuvaa katsoessani huomasin pitäväni vanhoista italoiskelmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti