Niin ja näin

Metso-kirjastossa järjestetään harvakseltaan filosofian iltoja. Silloin tällöin saan aikaiseksi mennä kuuntelemaan viisaita ihmisiä.   

Torstaina Jaana Parviainen, Otto Sahlgren ja Anne Koski pohtivat nykyteknologian polttavia eettisiä kysymyksiä. Iltaa veti Niin & näin -lehden päätoimittaja Juho Rantala. Keskustelijat olivat filosofian ja politiikan tutkijoita, jotka olivat perehtyneet teknologiaan ja tekoälyyn eri kanteilta. 

Teknologiamiljardööreillä on paljon (liikaa) valtaa koko maailmassa.  Suomessakin varotaan astumassa näiden firmojen varpaille. Ajatellaan nyt vaikka datakeskuksia, jotka eivät maksa sähköveroa ja kuluttavat valtavasti energiaa. Eivätkä ne edes työllistä paljon ihmisiä sen jälkeen kun ne on rakennettu. Koneet siellä raksuttavat ja hotkivat sähköä. Jos halutaan suojella luontoa tai kerätä veroja, pelätään innovaatioiden ja investointien loppumista. 

Tekoälypohjaisia asejärjestelmiä kehitetään. Tappamisesta tulee tehokkaampaa.

Teknologiaa ei kehitetä välttämättä kansalaisia varten (meille mahdollisimman helpoksi ja käteväksi) vaan pyritään tehostamaan toimintaa (vähentämään työvoimaa, säästämään rahaa) teknologian avulla. Teknologia ei ole demokraattista, kaikilla kansalaisilla ei ole älypuhelimia eikä digitaitoja. 

Valtion ja kuntien teknologiaosastot (tämä termi saattaa olla väärä) on monesti ulkoistettu. Teknologian asiantuntijat voivat vaihtaa työpaikkaa yksityiseltä julkiselle puolelle ja takaisin. Puhutaan pyöröovi-ilmiöstä. Se ei välttämättä ole hyvä asia. 

Kun tekoäly alkaa tehdä päätöksiä, niin kuka niistä on vastuussa? En minä ainakaan.

On sanottu, että tekoäly vie ihmisten työt. Saattaa kuitenkin olla, että työt muuttuvat tylsiksi valvonta- ja tarkastuspuuhiksi.  

Minäkin voisin käyttää tekoälyä tämän tekstin arviointiin, mutta koska tekoäly pyrkii miellyttämään käyttäjäänsä, se imartelisi minua. Minulle tulisi hyvä mieli ja kuvittelisin olevani huipputekijä, enkä tämmöinen huolimaton harrastelija. Olisiko siitä kenellekään hyötyä? 

Tämän tyyppisten tilaisuuksien lopussa annetaan yleisölle mahdollisuus kysyä. Monesti mikrofonin ottaa vanhempi mies, joka haluaa puhua jostain aiheeseen kuulumattomasta asiasta, eikä kysy mitään. Pääasia, että hän saa jakaa ylivertaista viisauttaan. Tällä kertaa niin ei onneksi tapahtunut.  

Osta kirja

Otavan toimitusjohtaja lähetti kirjailijoille pitkähkön viestin, jonka keskivaiheilla hän kertoi, että Otava-konsernin kirjailijoiden äänikirjat tulevat tyrkylle digitaaliseen palveluun, jonka nimi on Spotify. Hän piti sitä hyvänä asiana kirjailijoiden kannalta. Samaan aikaan kirjat olivat jo palvelussa. Ilman ennakkovaroitusta. Tähän asti kirjailijat olivat lähinnä säälineet muusikoita, jotka tienaavat pelkkiä murusia Spotifysta. Suomalaiset muusikot ovat joutuneet pakkaamaan kitaransa, rumpunsa ja kaiuttimensa jalkahieltä ja oluelta haiseviin busseihin ja kiertämään maata henkensä pitimeksi. 

Kukaan ei tulisi kuuntelemaan minua edes ilmaiseksi, vaikka osaankin olla hauska. Kirjailija, toimittaja Maxim Fedorov kiertää Suomea ja vetää koulujen jumppasalit ja kirjastot täyteen. Sama onnistuu kirjailija Satu Rämöltä. Kaikilta se ei luonnistu.

Spotifyssa äänikirjat sekoittuvat podcasteihin ja Taylor Swiftin biiseihin. Omia kirjojaan on vähän hankala löytää, sillä Suomi on täynnä tasalaatuisia Heidi Mäkisiä. Sieltä ne löytyvät kuitenkin. 

Olen kuullut, että Spotifyn välittämän musiikin äänen laatu on sekundaa, mutta minulle se menee täydestä. Tämä kertoo siitä, etten ole musiikin asiantuntija. Instassa väitetään, että Spotify sijoittaa voittojaan aseteollisuuteen.  

Hyvänä puolena pidetään sitä, että Spotifysta voi ostaa yksittäisiä äänikirjoja. Minulla ei ole mitään tietoa mitä kirjailija Spotifyn kautta kuunnelluista kirjoista ansaitsee. Jännityksellä odotan miten käy.  Sen verran tunnen kirjailijapiirejä, että arvasin etukäteen, ketkä suuttuivat eniten. 

Olen tehnyt urani julkisella sektorilla, jossa ainakin näennäisestiä neuvoteltiin suunnitelluista muutoksista. Olen ymmärtänyt, etteivät pörssiyhtiöt voi ilmoitella liikkeistään. Se on sitä kapitalismia.

Kuulin eräältä läheiseltä, että hän on jo lopettanut Bookbeatin, ja kuuntelee jatkossa kirjat Spotifysta. Äänikirjojen kuluttajien sieluista taistellaan ja voi olla, että jotkut firmat kaatuvat.  

Kävin eilen kahvilla parin kirjailijan kanssa. Siinä vaiheessa olimme viattoman tietämättömiä tästä kaikesta. Tapaamiseen lähtiessäni vein roskat ja heitin tyhjän säilykepurkin ja hanskani metallijätteisiin. En tietenkään ylettynyt käsineeseeni, joka makasi roskasäiliön pohjalla kuin väärin lajiteltu jäte. Noukin pihalta oksan, jolla sitten sain käsineeni taiteiltua ylös.  

Käy ostamassa kirja vaikka joululahjaksi! 

Niksitaidetta

Helsingin reissulla käväisin Kiasmassa katsomassa 1962 syntyneen englantilaisen Sarah Lucasin taidetta. 

Poikani sanoi, että hänellä on ollut ongelma Kiasman näyttelyiden suhteen sen jälkeen kun hän oli nähnyt taideteoksen, jossa kiven päällä törötti puolikas suklaapatukka. 

Sarah Lucas poseeraa eräässä näyttelyn valokuvassa paistetut kananmunat rintojensa päällä. Oikeastaan välissä on vihreä t-paita. Joku taiteilijan tuttu oli sanonut, että hänen tissinsä ovat kuin paistetut kananmunat. 

Osa näyttelyn veistoksista oli muovattu Niksi-Pirkan tyyliin sukkahousuista. Luultavammin Lucas ei ole koskaan edes kuullut Niksi-Pirkasta.  Monet veistoksista on tehty perinteisistä materiaaleistakin. 

Näyttelyssä voi katsoa videota, jossa taiteilijaa haastatellaan samaan aikaan kun avustaja teippaa häntä kiinni tuoliin. Taiteilija vaatii, että oikea käsi pitää jättää vapaaksi, että hän voi samalla naukkailla punaviiniä. 

Minusta Lucasin työt olivat humoristisia ja oivaltavia. 

Kävin samalla reissulla HAM:ssa, jossa oli esillä Ars Fennica -palkintoehdokkaiden töitä. Näin Hanna Vihriälän kauniin irtokarkkikukan.  

 Ikävä kyllä kuvissa on heijastuksia, itse otin. Sukkahousutöitä en kuvannut, olisi pitänyt.

Jakkara, joka oli lamppu

Eräs ystävä on kolme viikkoa lomamatkalla. Lupasin kastella hänen kukkansa. Tämä johti luonnollisesti ongelmiin.

Kun tarkistin viherkasvien hyvinvoinnin, eivät odotukseni olleet korkealla. Marraskuu on huonekasveille ehkä kuukausista se julmin. Havaitsin parketilla kiinanruusun ympärillä kukkia ja lehtiä ja päätin kerätä ne. Lattialla kyykkiessäni huomasin, että takanani seisoi valkoinen jakkara, jolle päätin istahtaa. 

Ei ollut jakkara vaan designlamppu. Lamppu hajosi, kaatui ja minä lensin siinä samassa persiilleni. Kun keräsin lampun kappaleita ympäriltäni, huomasin siellä myös lasia. Minä (tai lamppu) olin rikkonut Boknäs -hyllyn lasin. 

Minua harmitti h-tisti. Kotiin kävellessäni ymmärsin, että ne lasin suikaleet olisivat voineet viiltää kaulavaltimoni poikki, joten ei tässä lopulta niin huonosti käynyt. Viestitin ystävälle toheloinnistani sinne tuhansien kilometrien päähän, jossa hän varmaan nautti juuri eksoottisia drinkkejä. Hän ei varsinaisesti ilahtunut ja sekös minua suututti, vaikka ymmärtäähän sen, olisi edes ollut Ikea-lamppu ja -hylly. 

Laitoin vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön, saa nähdä korvaavatko ja mitä tai kenen vakuutus korvaa. Vai korvaako kenenkään. En ole koskaan hakenut vahingonkorvausta kotivakuutuksesta, vaikka olen syytänyt vakuutusyhtiölle rahaa kymmenien vuosien ajan, joten minusta olisi kohtuullista, että korvaisivat.  

Villasukkaromaani

Antti Hyryn romaani Uuni voitti Finlandia-palkinnon 2009. En ole lukenut Uunia, enkä muitakaan kirjailijan teoksia, mutta olen kuullut, että romaanissa kerrotaan yksityiskohtaisesti uunin rakentamisesta ja rakentajan mietteistä. 

Miten olisi Villasukkaromaani? 

Romaanin alussa nainen pohtisi talven tuloa, pakkasia ja palelevia varpaitaan. Hän päättäisi neuloa villasukat. Neuloako perinteiset harmaat, ähertäisikö kuvioita vai valitsisiko langan, joka on värjätty niin, että sukkiin muodostuu raidat vaivatta vai tehdäkö raidat jämälangoista, jolloin lankojen päättely on vaivalloista. Aloittaako sukkien neulominen kärjestä (niitäkin ohjeita löytyy) vai varresta. Neuloako varret yksi oikein, yksi nurin joustinta vai kaksi oikein kaksi nurin, vai valitako joku erikoisempi joskin työläämpi tapa. Kantapäänkin voi tehdä monella eri tavalla. 

Itse neulomisen voisi kuvata tarkkaan, aloittaen silmukoiden luomisesta ja päättyen lankojen päättelyyn ja mahdolliseen sukkien höyryttämiseen. Niin yksityiskohtaisesti, ettei kukaan haluaisi enää koskaan lukea mitään villasukkien neulomisesta. Välillä romaanin päähenkilö joutuisi purkamaan sukkaa ja siihen kohtaan sopisi viittaus virheisiin, joita elämässä väistämättä tulee tehtyä. Pieniä epätarkkuuksia saa jäädä sukkiin ja muihinkin elämän suorituksiin.  Kirjaa voisi kirjoittaa ja lukea hitaasti muutama neulekerros kerrallaan. Välillä neulojan käsiala olisi tiukempaa ja sitten taas löysempää.

Ensi joulun markkinoille se ei ehtisi, mutta mahdollisesti seuraavalle sesongille. Aihe ei vanhene, joten  tämä olisi klassikko. 

Olen allekirjoittanut kustannussopimuksen ruotsalaisen Lind & Co kustantamon kanssa, mutta siitä ei tule villasukkaromaania vaan jotain muuta. Romaanini julkaistaan luultavasti jo ensi keväänä. Lind & Co julkaisee kirjoja myös suomeksi. Kustantamo on keskittynyt e- ja äänikirjoihin ja toimii riippumattomana kustantamona osana Storytel-konsernia (tuo viimeinen on kopioitu kustantamon sivuilta). 

Kulttuurikoti huojuu

Tein ystävän kanssa pienen kulttuurimatkan Helsinkiin. Varasimme oikein hotellihuoneet, kun sattui löytymään hyvä tarjous. R:n hotellihuone oli siivoamaton, ja patjassa näkyi kellertävä kusiläiskä. R sai kaksi drinkkilippua ja yhden uuden huoneen. 

Meni hetki, ennen kuin löysin kosketusnäppäimisen paneelin, jolla saattoi ohjata hotellihuoneen valaistusta. En kuulu hotelli-ihmisiin.

Sitten kulttuuriin: Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitetään Anneli Kannon ja Heini Tolan yhdessä kirjoittamaa näytelmää Jotuni. Näytelmän on ohjannut Heini Tola. Katsomo oli täysi ja me istuimme ensimmäisellä rivillä. R:n korviin sattui, kun näyttelijät huusivat, minä kestin huutamisen hyvin. 

Näytelmän perusteella Maria Jotuni haaveili kirjailijan urasta eikä lapsiperhearjesta. Hänen tuleva miehensä Viljo Tarkiainen halusi itselleen Jotunin. Niinhän siinä sitten kävi, että Maria tuli raskaaksi ja joutui avioitumaan puisevan Tarkiaisen kanssa. Perheeseen syntyi vielä toinen lapsi, eivätkä olosuhteet olleet kirjoittamiselle suosiolliset, vaikka perheeseen hankittiin apulainen maalta. Tarkiainen ei viihtynyt kotona vaan töissä. Näytelmiä ja perheriitoja syntyi. 

Tarkiainen korosti perheen sivistyneisyyttä, ja ulospäin kaiken piti näyttää hyvältä. Ruokapöydässä syötiin siivosti silakoita (muuhun ei ollut varaa), Tarkiainen piti monologejaan, eikä kenelläkään ollut hauskaa. 

Jotunin kirjailijanuran vastoinkäymiset tuntuivat jotenkin tutuilta, vaikka en todellakaan vertaa itseäni Maria Jotuniin, joka on jättiläinen (näytelmässä sanottiin, että Jotuni tarkoittaa jättiläistä). Olen pelkkä puutarhatonttu hänen rinnallaan. 

Väliajan jälkeen väkivalta ja mustasukkaisuus tulivat kuvioihin. Pieni kuiva huumori ja väkivallan esteettisyys huojensivat meitä katsojia. 

Pidin näyttämöllisistä ratkaisuista, muusikosta, joka osallistui esitykseen muutenkin, videoista, tekstistä ja erinomaisista näyttelijöistä (Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen ja Anna Airola). Musiikista ja vähän näyttelemisestäkin vastasi Salla Markkanen.

Kannatti lähteä Helsinkiin. Kävin kolmessa taidemuseossakin, mutta niistä ehkä myöhemmin.  

 

Kohta tulee kiire

On tarkoitus pyrähtää hetkeksi Helsinkiin. Kulttuurin perässä tietysti. En aio heitellä taiteilijoita esineillä (kts. juttu taidetestaajista baletissa).

Heräsin viideltä ja juna lähtee kymmeneltä. Alan ymmärtää mummoani, joka lähti rautatiasemalle tunteja ennen junan lähtöä. Lopulta kuitenkin tulee kiire. Huono yöuni johtuu aamuisesta lähdöstä ja asioista, joille en mahda mitään. 

Kävin influenssarokotuksessa ja rokottaja kysyi, haluanko koronarokotuksenkin. Oli perjantai-iltapäivä ja runsaasti rokotteita oli vedetty ruiskuihin. Koronaokotus ei periaatteessa kuuluisi minulle, mutta otin sen, sillä olen rokotus- ja lääkemyönteinen. Uskon lääketieteeseen. 

Käyn edelleen kahvakuulajumpassa. Jumppaan osallistuu mies, joka tekee monet liikkeet sympaattisesti väärin.  Ei toksisen maskuliinisesti ollenkaan vaan kivasti. 

Jumpan jälkeen kävin uimassa. Olin unohtanut neopreenihanskat ja -sukat, joten uin vain lyhyen lenkin. Kylmä vesi pistelee sormia. Moni seisoo kylmässä vedessä kädet veden pinnan yläpuolelle nostettuina. Veden lämpötilaa mittaava mittari näytti eilen 8.9 astetta. 

Lämmitetyssä pukukopissa keskusteltiin hiusten pesemisestä ja eräs iäkkäämpi nainen sanoi, ettei hänen tarvitse pestä hiuksiaan kuin kerran kuukaudessa. Lakanatkin suositellaan vaihdettavaksi useammin.  

Sain tähän pölinään kulumaan vajaan vartin. Kohta tulee kiire. 

Mä lehden luin

Aamun Hesarissa kirjoitetaan hyödyttömistä hoidoista, turhista antibiooteista, yskänlääkkeistä ja tarpeettomista operaatioista. Paljolti nämä hoidot lähtevät potilaiden toivomuksista ja lääkärin halusta hoitaa vaivoja edes jotenkin, vaikka tietäisi hoidon hyödyttömyyden. Ihannetilanteessa lääkäri noudattaisi hoitosuosituksia ja potilas luottaisi häneen. Toisessa jutussa käsitellään sairauksien seulontoja, jotka eivät tutkimusten mukaan pienennä kuolleisuutta mitenkään merkittävästi, mutta lisäävät ahdistusta ja turhia tutkimuksia. 

Minulla menee aamun Hesarin lukemiseen liian kauan. Luen lehden padilta. Alkuun suosin näköislehteä, en enää. Käyn läpi pääuutiset kuten: Uudet asunnot menevät huonosti kaupaksi. Kiitos tästäkin tiedosta.

Saan tietää, että lapsuuden kodin tunnelma voi selittää miksi uuvumme aikuisina. Melko yhdentekevän artikkelin viimeinen lause kuuluu "Jos ilmapiiriä ja vuorosanoja ajattelee näytelmän osina, saa kenties uudenlaista mielihyvää. Jaa, että tällainen perhe." Kuulostaa minulle sopivalta ohjeelta, eikä tämä ole sarkasmia. 

Seuraavassa jutussa kerrotaan kiinalaisesta kylästä, jossa ommellaan seksikkäitä alusvaatteita nälkäpalkalla. Toivoisin, ettei kukaan tilaisi näitä hepeneitä. Maksakaa kestävistä seksialusvaatteista! Sympaattisinta jutussa olivat ompelimon lattialla leikkivät ompelijoiden lapset. 

Pääkirjoitussivun luen silkasta velvollisuudesta. Sitten siirrynkin ratkaisemaan Sanalouhosta ja Sanajuurta. Ahdistun, jos en selviä niistä kohtuullisessa ajassa. Urheilusivuilta tarkastan, miten paljon kirjoitetaan mies- ja naisurheilusta. Usein naisurheilua ei raportoida lainkaan, ja parhaimmillaan kolmasosa jutuista käsittelee naisten kilpaurheilua.  

Kotimaan uutisissa käsitellään Anneli Aurerin nuorimman lapsen todistusta oikeudenkäynnissä hänen äitiään ja tämän entistä miesystävää vastaan. Auerista on vuosien mittaan kirjoitettu todella paljon, hän kirjoitti itsekin kirjan itsestään.  Vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi ylsi Rami Mäkisen ja Matti Rämön tietokirja Oikeusmurha. Kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen.  

Sote kuuluu kotimaan uutisten pakolliseen materiaaliin ja poliitikkojen tekemiset ja sanomiset. Entisen pääministerin kirja on päässyt kulttuurisivuille, jossa se teilataan. Usein kulttuurisivuilla kirjoitetaan televisio-ohjelmista, niin tänäänkin. 

Mielipideosaston otsikot on tarkastettava. 

Tänään -palstalla poseeraa näyttelijäsuvun jälkeläinen Emmi Parviainen. Luen aina vähintään synttärisankarin neuvon omalle kaksikymppiselle itselleen, lähinnä koska ne ovat hämmästyttävän tylsiä. 

Sarjakuvista vilkaisen Fingrporin.  

Kaiken kaikkiaan lehden lukemiseen menee liikaa aikaa. Taidan palata näköislehteen, sillä sen artikkeleiden perästä ei löydy linkkejä toisiin saman lehden tai sen kylkiäislehtien juttuihin.  Jos luitte tämän blogitekstin, pahoittelen siihen tuhlattua tuokiota. Nyt pitää lähteä ulos reippailemaan. Liikunta on tutkitusti erinomainen lääke keholle ja mielelle.  

Nepos

Nepotismi tulee kuulemma sanasta nepos, joka tarkoittaa veljen- tai sisarenpoikaa. Luin netistä, joten tämä on luotettava tieto. Käsite on peräisin katolisen kirkon piiristä. Keskiajalla paavit eivät laittaneet korkeita virkoja julkiseen hakuun vaan palkkasivat niihin sukulaisiaan. 

Perussuomalainen kansanedustaja Kaisa Juuso valitsi eduskunta-avustajakseen oman poikansa. Samalla kävi ilmi, että muutama muukin on toiminut samalla tavalla. Työhön on otettu oma vihitty puoliso, naisystävä tai lapsi. Kun se ei ole kiellettyä. 

Tästä tulikin mieleen, että monessa paikassa toimitaan samalla tavalla. Olin koulu- ja opiskeluaikoinani töissä äidin työpaikassa, siivosin ja tein toimistotöitä. Molemmat siskoni olivat kesätöissä isän työpaikalla. Myöhemmin olen miettinyt, miksi en päässyt säähavaintoja tekemään. 

Oman vanhemman alaisena työskenteleminen ei ole ongelmatonta. Äitini pyysi, etten kutsuisi häntä äidiksi työpaikalla. Solsidanin uusissa jaksoissa Fredden poika Viktor pääsee isänsä asistentiksi ja anelee jo viikon päästä ylennystä.  

Itse en ole voinut tarjota lapsilleni työpaikkoja, korkeintaan kotisiivousta. Nyt sitten muistankin, että toinen lapseni avusti jonkin aikaa väitöskirjaohjaajaani sairaalan arkistossa.  

Eräs kurssikaverini omisti kerrostalon, jonka vuokria hän peri. Talo oli sellaisessa kaupungissa, että sillä tuskin enää on juuri mitään arvoa. Liekö pystyssäkään. Olin aikoinaan kateellinen hänen tulonlähteestään. Siihen liittyi todennäköisesti enemmän vastuuta kuin lattian pesemiseen. 

 

 

Monologi

Tampereen teatterissa Martti Suosalo esitti Juha Kauppisen kirjoittaman monologin Starman. Tekstiä ovat Kauppisen kanssa kehitelleet Martti Suosalo ja esityksen ohjannut Raila Leppäkoski. 

Starman käsittelee luontokatoa. Puheenvuoron saavat mm. varpunen, aktivisti, biologi ja metsätalousmies. Homman pitää koossa Galaktisen Keskustoimiston edustaja Starman, jolla on pahat mielessä.  Starman irtohampaineen ja suhisevine ässineen toi minulle mieleen edesmenneen Jouko Turkan. 

Liikuttava ja hauska esitys luonnon puolesta, hyvä teksti, jonka olen lukenut myös kirjana. Suosalo oli tietysti mahtava. Täysi katsomo, moni halusi nousta taputtamaan seisaaltaan. Suosalo näytti kiitolliselta, vaikka innokkaat suosionosoitukset lienevät hänelle jokapäiväisiä. Kai se silti kivalta tuntuu.

Mieleeni tulivat klinikan meetingeissä pidettävät esitelmät. Suosionosoitukset tapasivat olla varsin vaisuja. Ei kutsuttu kolmesti kumartamaan. Muutaman kerran läpsäytettiin käsiä yhteen ja odotettiin kahville pääsyä. Jos Suosalo saisi samantasoiset aplodit, hän huolestuisi ja ihan syystäkin. Näin ei siis kuitenkaan käynyt. Hän käväisi monta kertaa nurkan takana ja palasi takaisin. 

Esitykseen kuului myös pientä kontaktia yleisöön. Suosalo etsi muka paikkaansa riviltä kaksi. Kulki katsomossa takapuoli katsojien naamaa hipoen, työnsi erään naisen sivuun katsoakseen numeroa hänen tuolissaan. 

Olen kuullut, että jos katsomossa joutuu ohittamaan valmiiksi istuvat katsojat, se pitää tehdä naamapuoli heihin päin eikä perspuoli. Yleensähän ihmiset nousevat pystyyn päästääkseen toisen ohitseen. Silloin kuljetaan niin, että mahat viistävät toisiaan.

Harhauduin hieman aiheesta. Taas kerran. Tämäkin on yhdenlainen monologi.