Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teatteri Takomo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teatteri Takomo. Näytä kaikki tekstit

tiistai 4. elokuuta 2026

AntiG- Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille (Tampereen teatterikesä)


Käynnistin henkilökohtaisen teatterikesäni Teatteri Takomon versiolla Sofokleen tragediasta, joka sijoittuu Thebaan. En ollut edes kuullut Antigonesta Oidipuksen tyttärestä, joka on näytelmän päähenkilö. Osa sukulaissuhteista menee minulla muutenkin sekaisin. 

Oidipuksellahan oli käsittääkseni poika oman äitinsä kanssa. Sellaisia olivat tragediat antiikin aikaan.

Thebassa hallitsee hirmuhallitsija Kreon, jolle ei ole vaikea keksiä vastineita nykyajasta. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet sodassa toistensa surmaamina. Kreon on kieltänyt Polyneikesin hautaamisen rangaistuksena hyökkäyksestä kaupunkiin. 

Polyneikesin ruumis makaa siis haaskalintujen ja mätänemisen armoilla. Antigonelle tämä ei käy, joten hän päättää haudata veljensä, vaikka Kreon uhkaa hautaajaa kuolemalla.  Kreonin poika on rakastunut Antigoneen, joten onhan tämä sotku. 

Näytelmä esitetään tällä kertaa Hällässä, joka on oikein sopiva näyttämö esitykselle. Lavalle on viritetty kehä, jossa Hanna Raiskinmäki pyörii koko esityksen ajan. Taustalla seisoo kaksi miestä erotuomareiden asuissa (Sami Nieminen ja Onni Pirkola), toinen soittaa ja toinen korvaa kokonaisen kuoron.  

Hanna Raiskinmäki on loistava. Hän on ketterä ja vahva. Laulaa hienosti (pidin näytelmän musiikista). Kun Raiskinmäki näyttelee tappelua, ei edes vastustajaa tarvita. 

Kun kaikki kolme tulivat lopussa näyttämölle kumartamaan, Raiskinmäki näytti kärpässarjalaiselta kahden raskaansarjalaisen körilään keskellä. 

Näytelmän oli dramatisoinut, ohjannut ja puvustanut Pauliina Hulkko, valo- ja tilasuunnittelun oli tehnyt Mikko Hynninen ja äänisuunnittelun Onni Pirkola.  

Tultuani kotiin teatterista päätin kantaa vanhan olohuoneen maton sekajätteisiin. Se painoi niin paljon, että mietin miten joku voi kääriä ruumiin mattoon ja kantaa pois. Pelkkä matto oli niin painava, että minulla oli vaikeuksia. Tämä ruumisajatus saattoi liittyä illan teatterielämykseen, vaikka eihän esityksessä nähty mattoa, pelkkä mustunut ruumis vain.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä 

perjantai 9. elokuuta 2024

Plup plup, Tampereen teatterikesä


Koska en ole teatterikriitikko, en osaa kirjoittaa teatterikritiikkiä. Kerron vain miltä minusta tuntuu. Siitähän kaikki kertovat.

Pääsin eilen jo toista kertaa Tampereen teatterikesän aikana Teatterimonttuun, joka sijaitsee Tampereen yliopistolla. Ei väliaikatarjoilua, ei kyllä väliaikaakaan.  Unisex-vessat. Kovat tuolit.

Tällä kertaa näin näytelmän Plup plup, joka on saanut ensi-iltansa Teatteri Takomossa 2021. Kyseinen teatteri sai tänä vuonna Kiitos kotimaisesta näytelmästä -tunnustuksen.  

Plup plupissa näytteli Samuli Niittymäki, joka oli myös kirjoittanut tekstit ja ohjannut näytelmän. Kai itsäänkin voi ohjata.

Plup plup kertoo laboratoriorotasta nimeltä Splinter, jota käytetään huumetutkimuksessa. Hän joutuu valitsemaan puhtaan veden ja kokaiinilla terästetyn juoman välillä ja päätyy tietysti viimeksi mainittuun. Näistä kokeista sitten tehdään johtopäätöksiä meidän ihmisten suhteen. Jos joutuisin elämään vastaavissa oloissa kuin Splinter, saattaisin päätyä samaan ratkaisuun. 

Olen aina inhonnut ja pelännyt rottia, vaikka moni pitää niitä söpöinä. Niitä myydään lemmikeiksikin. Rotan ohut siimahäntä on  minusta vastenmielinen. Ilman häntää se saattaisi olla söpö eläin. 

Samuli Niittymäen esittämällä rotalla on onneksi paksu liikkumaton häntä, jota hän joutuu vetämään perässään. Splinter puhuu rottakieltä, joka on käännetty ihmiskielelle. Tekstin voi lukea näytöltä. 

Splinterille on suotu virikkeitä, hän voi jumpata televisioruudun jumppaohjaajan ohjauksessa, masturboida (hulvaton rottamasturbointi) ja laulaa karaokea. Välillä Splinter kärsii massiivisista vierotusoireista.

Niittymäki on ilmeinen rotta. Hänen syömistään ja liikkumistaan oli välillä todella vaikeaa ja turhauttavaa seurata. Varmasti vaativa rooli fyysisesti ja todennäköisesti henkisestikin. En kadehdi. Miten näyttelijällä saattoi olla sellaiset jyrsijän silmät? 

Miltä minusta sitten tuntui? Välillä olin itsekin siinä häkissä, takapuoli ja jalat puuduksissa. Ihailin Samuli Niittymäen rottuutta. En osaa kirjoittaa tähän hienoa lopetusta. Jotenkin mieleen muistui Yhdysvaltojen opioidikriisi.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä