Virpi Suutarin kaunis dokumentti arkkitehti Alvar Aallosta (1898-1976) koostuu arkistofilmeistä, aikalaisten kommenteista, Alvar ja Aino Aallon kirjeenvaihdosta (lukijoina Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen) ja pitkistä otoksista, joissa kuvataan Alvar Aallon rakennuksia. Vaikuttaa siltä, että dokumentilla pyritään kansainvälisille markkinoille.
Alvar Aallon ensimmäinen vaimo Aino Aalto oli myös arkkitehti (niin oli toinenkin vaimo). Aino Aalto osallistui miehensä työhön ja veti Artekia. Pariskunta sai kaksi lasta, joiden hoito oli Ainon tehtävä, niin kuin muidenkin arkisten asioiden.
New Yorkista Ainolle lähettämässään kirjeessä Alvar vakuuttaa vaimolleen: no girls, no coctails. Miehessä on viehätysvoimaa ja alkoholi maistuu.
Kun Aalto jää leskeksi, hän menee naimisiin huomattavasti nuoremman Elsa Mäkiniemen kanssa, josta Alvar tekee itselleen mieleisen vaimon, nimi vaihtuu Elissa Aalloksi, hiusten pitää olla suorat entisten kiharrettujen sijaan ja Aalto haluaa pukea vaimonsa arkkitehtiväreihin, valkoiseen ja mustaan. Elissa Aalto on tiiviisti mukana miehensä projekteissa.
Aallon rakennukset näkyvät kuvissa kauniina, tyhjinä temppeleinä, olivat ne sitten mitä rakennuksia tahansa.
Alvar Aalto kuolee käytännössä työnsä ääreen. Loppua kohti hänen arvostuksensa hupenee niin kuin on tapana, sillä on nuorempien vuoro.
Mielenkiintoinen ja tyylikäs dokumentti jos arkkitehtuuri vähänkin kiinnostaa. Monet rakennukset ovat sellaisia, joissa on tullut käydyksikin.
Toivoisin vielä joskus dokumenttielokuvaa neron vaimoista, Ainosta ja Elissasta tai noin yleisesti suomalaisista naisarkkitehdeistä.
