Standup ja miinat

Pistäydyin Väinö Linnan aukiolla kuuntelemassa standup -esitystä. Lavalla kävi kaksi miestä: Pyry Valtonen ja Tommi Mujunen. Yleisö oli poikkeuksellisen selvin päin ja moni oli varmasti tullut paikalle, koska tapahtuma oli ilmainen.  Jonotetaanhan ilmaisia ämpäreitäkin. Nauroin useamman kerran, vaikka olen vaativa asiakas.  

Kiitos siitä, ettei revitty perinteistä huumoria naisautoilijoista (yhden tarinan pelkäsin johtavan siihen, mutta onneksi siinä oli yllätyskäänne) tai vaimosta. Pyry Valtonen kertoikin olevansa sinkku. Katsojia puhuteltiin ja esiintyjät osasivat reagoida vastauksiin ilman viivettä ja nokkelasti. 

Olin aiemmnin kuunnellut livenä lähinnä Anitta Ahosta, joka oli rohkeampi ja härskimpi kuin edellä mainitut. Ehkä miesten härskit jutut ovat niin kuluneita ja väsähtäneitä, ettei kukaan halua enää kuulla niitä. Naiset ovat niin harvoin puhuneet julkisesti "törkeitä", että se yllättää ja on melkein raikasta. Yleisössä istuvat lapset mahdollisesti rajoittivat puhujia.  

Olisin toivonut, että toinen esiintyjä olisi ollut nainen, sillä moni oli standup-keikalla ensimmäistä kertaa. Joillekin voi olla epäselvää, että nainenkin voi olla hauska.  

Minun ei kannattaisi puuttua politiikkaan. No teen sen silti. 

Tämän aamun Hesarissa haastateltiin Suomen Punaisen ristin pääsihteeriä Eero Rämöä, joka on sitä mieltä, että Suomi teki virheen irtautuessaan jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta.  Olen hänen kanssaan samaa mieltä. 

Kahdeksankymmentä prosenttia miinojen uhreista on siviilejä, myös lapsia. Edes suomalaiset miinat eivät ole täsmäaseita. 

Irtautumista sopimuksesta puolustellaan sillä, ettei vastapuolikaan noudata sitä. Kumpaa kunnioitetaan enemmän, entistä "arvot ovat meille tärkeitä" -Suomea (vrt. arvopohjainen realismi) vai maita, jotka eivät ole sopimusta allekirjoittaneet ja joille ihmishengellä tai ehjillä raajoilla ei ole arvoa, ainakaan vihollismaan ihmisen. 

Samalla tavalla puolustellaan vähäisiä ilmastotoimia tai mitä tahansa, joka vaatii moraalia ja jostain asiasta tinkimistä. Kun ei joku muu, niin en sitten minäkään. Se kuulostaa minusta jotenkin infantiililta.

Lopetan tähän. Kiitos tämän päivän miehet: Pyry, Tommi ja Eero. 

Kuvassa Pyry Valtonen 

 

Joulukalenterin 8.luukku

Kahdeksas luukku:

Joulun aikaan joudumme kärsimään juhlapyhistä, jotka sotkevat säädyllisen viikonpäiväjärjestyksen. Minusta tuntui jo tiistaina, että nyt on perjantai. Oikea perjantai tuntui sunnuntailta, samaten lauantai ja nyt sitten herättiin jo varsinaiseen sunnuntaihin. Liian monta peräkkäistä sunnuntaita. Näin pitkän sunnuntaiputken jälkeen on vaikea palata arkeen. 

Olen ollut samassa lukupiirissä stand up -koomikko Anitta Ahosen:n kanssa. Sittemmin lopetin lukupiirissä käymisen. Aikansa kutakin. 

Kävin katsomassa kun A esiintyi Työviksen isolla näyttämöllä otsikolla Anitta Iso A: 60 & kuoleman välillä. Lähes tuhannen katsojan sali oli loppuunmyyty. 

A tanssi lavalle lurexeissaan taputettavaksi sopivan musiikin saattamana ja sai heti yleisön puolelleen. Kyllä A:ssa on lavakarismaa. Hän on kehittynyt siitä, kun näin hänen esiintyvän muutamia vuosia sitten. Yleisössä oli paljon pikkujoululaisia pikkujoulupromilleissa. Valmiina nauramaan. Katsomoon sai kantaa siiderit, kuoharit ja viinit. 

Tykkäsin esityksestä eniten, kun se käsitteli kipeitä juttuja kuten kuolemaa ja sairauksia ja suhdetta sukulaisiin. Minusta nauruun kuuluu vähän surua. Alapäävitsailusta en erityisemmin välitä, se on niin kulunutta. Vaikea keksiä mitään ihan uutta. Runsas kiroilu ei minua häiritse, vaan se on virkistävää.

A kertoi, että hän on pärjännyt ottamalla kaikenlaisia keikkoja. Hän on esiintynyt kirkoissakin. Herramme huoneessa hän tuskin kertoo sitä yläpäässä ruostetta, alapäässä kosteutta juttua. Tesoman kirkossa oli mietitty voiko häntä pistää esiintymään alttaritaulun eteen ja A oli kuulemma sanonut, ettei hän sen taaksekaan mahdu. 

Onnea ja menestystä kuudenkympin ja kuoleman väliselle ajalle!