Lokki ja villalanka

 

Pohdin usein, mistä ideat näytelmien esityksiin tulevat. Pääasiassa ohjaajalta luulisin. Anton Tšehovin Lokissa (Tampereen teatteri, Frenckell, vierailunäytös) Nina antaa rakastamalleen Trigorinille riipuksen, joka on pätkä vaaleansinistä villalankaa. Lanka on solmittu rinkulaksi. Me katsojat uskottelimme itsellemme, että se oli koru. Teatterilavan katosta roikkuu epämääräinen pumpulimöykky, jossa saattoi nähdä flyygelin muotoisen pilven ja näkikin, kun se meille sanottiin.

Lokki on alunperin ollut komedia, mutta kovin surullinen komedia. Nyt sitä komediallista puolta haluttiin korostaa. Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat esittäneet Lokkia yli kymmenen vuotta eri puolilla Suomea. Ensi-ilta oli aikoinaan teatteri Jurkassa. Näytelmän on ohjannut Henri Tuulasjärvi.

Nyt joku Tšehovin näytelmän nähnyt ihmettelee, miten näyttelijöitä voi olla vain kaksi, sillä näytelmässä on useampia henkilöitä. Se onnistuu siten, että näyttämöllä on maisemataulu, joka kuvaa järveä ja soutuveneitä sen rannalla, ja näyttelijät kyykistyvät maalauksen taakse ja muuttuvat toisiksi henkilöiksi. Konstantin näyttää heinänuhasta kärsivältä ja Dorn nostaa kävellessään jalkojaan korkealle jne. Molemmat näyttelijät esiintyvät koko näytelmän ajan samoissa yksinkertaisissa mustissa vaatteissa. 

Lavastus koostuu maalauksen lisäksi parista tuolista, pöydästä ja hymypoikapatsaasta.

Näyttelmässä Nina rakastaa ensin aloittelevaa kirjailijaa Konstantinia, kunnes kuuluisa kirjailija Trigorin ilmestyy maisemiin  ja Nina tietysti rakastuu häneen. Konstantinin äiti (näyttelijä) rakastaa Trigorinia. Nina taas on wannabe -näyttelijä. 

Lokissa puhutaan paljon kirjailijuudesta, muistelen, että Trigorin sanoo kirjailijan ammatin olevan sietämistä, eikä kuuluisuutta. Trigorin nauttii enemmän kalastamisesta kuin kirjoittamisesta.

Näytelmän henkilöt ovat itsekkyydessään ihan nykyihmisten veroisia. 

Lokissa on se klassinen juttu, että jos näytät näytelmän alussa aseen, jossain vaiheessa sitä tulee käyttää. 

Lokki on symboli, en tiedä symboloiko se vapautta ja mitä kuollut lokki symboloi.  Ehkä se symboloi tunkkaista itsekkyyttä.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat käsittämättömän taitavia. Kiitos!

Kuva on kähvelletty netistä, ei saisi, en löytänyt näytelmän mediakuvia. Kuvaajan nimeä en tiedä.  

 

Kirsikkapuisto, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesässä Kajaanin kaupunginteatteri pyyhki pölyt Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kirsikkapuisto. Näyttämöllä ei nähty epookkia, ihan vaan teatteria.

Opiskelin sen verran historiaa, että Kirsikkapuisto sai ensi-iltansa Moskovan taiteellisessa teatterissa 14.1.1904 kirjailijan 44-vuotissyntymäpäivänä. Tšehov oli tyytymätön ohjaukseen ja tuli katsomoon vasta kolmannen näytöksen ollessa jo meneillään. Hän oli tässä vaiheessa  huonokuntoinen (olihan hän jo noin iäkäskin) ja Kirsikkapuisto jäi Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi. Teatterikesän esitteessä sitä mainitaan kypsäksi klassikkoteokseksi.

Luin näytelmän etukäteen ja lukemassani suomennoksessa näytelmän nimi oli Kirsikkatarha, ja sen oli suomentanut Martti Anhava, ja nyt näkemäni esityksen tekstin oli puolestaan kääntänyt Teemu Kaskinen. 

Kirsikkapuistossa porukka loisii rappeutuvassa kartanossa, joka on menossa huutokaupattavaksi velkojen vuoksi, eikä tilanomistajatar Ljubov Andrejevna tunnu pistävän tikkua ristiin asian vuoksi, heittelee vain vähäisiä rahojaan sinne tänne. 

Ljubov Andrejevna tyttärineen ja "hoveineen" saapuu paikalle heti ensimmäisessä näytöksessä. Nainen on lähtenyt ulkomaille henkilökohtaisen menetyksen vuoksi, ja nyt palannut kotiin ja jättänyt miehen, joka on nyysinyt hänen rahansa. Gajev, hänen veljensä innostuu vain biljardista ja tikkukaramelleistä. Eipä hänestä ole apua kartanon pelastamisessa.

Näytelmässä on tietysti tytär ja ottotytär, joille toivotaan rahakasta avioliittoa. On kevytkenkäistä sisäkköä ja ikuista opiskelijaa ja omaisuutta haaliva Lopahin. Onneton rakkaus kuuluu asiaan, samaten Moskovaan haikailu. Ihmiset puhuvat toistensa ohitse.

Nyt nähty Kirsikkapuisto oli poikkeuksellisen fyysinen tansseineen. Näyttelijät liikkuivat, nukkuivat ja kaatuilivat suurella melko huteran näköisellä portaikolla. Esityksessä oli vain yksi rappiota kuvaava sisätilalavastus, jota näyttelijät alkoivat purkaa viimeisessä näytöksessä. Juhlakohtauksessa (aihetta juhlaan ei todellakaan olisi ollut) roolivaatteet oli kiinnitetty näyttelijöiden fasadipuolelle ja takapuolelta saattoi nähdä mustan arkivaatetuksen. 

Helka-Maria Kinnunen on ohjannut tämän nuorekkaan version Kirsikkapuistosta.  Näyttelijät pärjäsivät hyvin, eikä tarvinnut hävetä. Kiva nähdä, että Kajaanissa tehdään näin kunnianhimoisia produktioita. Ehkä pitäisi käydä joskus Kajaanissa. 

Kuva: la Samoil, Tampereen teatterikesä

 

Yhdeksältä illalla oli vielä mahdollisuus kuunnellla Ykspihlajan kino-orkesteria Glivelabissa. Bändi soittaa ja laulaa nimensä mukaisesti elokuvasävelmiä, joista moniin he ovat tehneet omat sanoituksensa. Omia sävellyksiäkin on. Bändin runkona ovat Airolan sisarukset, joista yksi tuli tutuksi televisiosarjasta Aikuiset. Mietin pitkään mikä näyttelijän nimi oli (se selvisi esityksen aikana), seuraavaksi muistelin sarjan nimeä (googlasin kotiin tultuani). Keikka sai esiintyjien ilon ja energisyyden tarttumaan meihin kuulijoihin.

Kuva: Tero Ahonen, Tampereen teattterikesä

Molemmat liput sain Tampereen teatterikesältä, mutta olen silti lahjomaton.