Sosiaalinen erakko

Olemme siirtyneet aikaan, jolloin pukeutuminen on kaikkeen mahdolliseen varautumista tai arpapeliä. Ennen ulos menemistä kurkin ikkunasta, millaisiin asuihin kaupunkini asukkaat ovat pukeutuneet. Silti kärsin usein vääristä vaatevalinnoista. 

Olen vähän toipunut hylsystä ja suunnittelen tänään meneväni elokuviin. Samaa suunnittelin eilenkin ja toissapäivänä, mutta en saanut aikaiseksi.  Nyt ostin lipun valmiiksi, joten on pakko mennä. Pelkään aina, että minusta tulee erakko. Siskoni ei pitänyt sitä realistisena uhkana. 

Kävin eilen uimassa (16.8 astetta). Nautin nykyään tosi paljon luonnonvesissä uimisesta, vaikka uimapaikkani onkin varsin urbaani. Vesi tuntuu jotenkin pehmeämmältä ja näyttää kauniimmalta kuin uimahallissa. 

Joku väitti, että uimahuoneen avaimet ovat loppuneet, toivottavasti saan omani, sillä olen jo maksanut avaimesta.  

Jokaisessa lehdessä kirjoitettiin jossain vaiheessa Johanna Vuoksenmaan uintiharrastuksesta. Hän oli uinut vähintään viidessäsadassa järvessä.  Vuoksenmaan uimisista kirjoitettiin ainakin Avussa, Kotiliedessä, Suomen kuvalehdessä, Helsingin sanomissa, Maaseudun tulevaisuudessa, Kodin kuvalehdessä, Kirkko ja koti ja Voi hyvin lehdissä

Hengissä ollaan. Tulkaa tekemään haastattelu uintiharrastuksestani.  

Kuvitukseksi valitsin ottamani kännykkäkuvan. 

Filkkarit

Ostin kymmenen kerran sarjalipun Filkkareille (varmaankin nykyään kuuluu sanoa Tampere Film Festival). Osa lipuista menee ystäväpariskunnalle. Hankin sarjalipun perinteisesti jonottamalla, vaikka saahan niitä nykyään netistäkin. Jonottaessa tulivat mieleen Sodankylän elokuvajuhlien mataavat lippujonot (sinnekin saa jo nettilippuja), sähläilyt ja kenkkuilevat tulostimet. Peter von Bagh katseli minua pilven reunalta ja myhäili.

Näin eilen kotimaisen kilpailun kokonaisuuden numero seitsemän. Ensimmäisen lyhytdokkarin (Parta) oli ohjannut Kristina Karsten. Dokumentti kertoi keski-ikäisestä Late Mäntylästä, papista, joka on syntyessään ollut nainen, mutta ei identifioidu naiseksi eikä mieheksi. Mäntylä haluaa itselleen parran. Elokuva lisäsi taas kerran ymmärrystäni ja liikutti minua. 

Risto-Pekka Blomin Lasse kaatuu, voi ei kertoi fiktiivisen tarinan Lasse Virenin  kaatumisesta 10 000 metrin juoksussa Münchenin olympialaisissa. Elokuvaan on saatu tunnettuja näyttelijöitä kuten Hannu-Pekka Björkman ja Matti Onnismaa. Isäni osti aikoinaan vinyylilevyn, johon tuon juoksun selostus oli taltioitu. 

Hyvästi Leninille (ohjaaja Inka Achte) dokumentoi Leninin patsaan hävittämisen ja Vain toinen meistä (ohjaus Niina Panda Vuorisara) oli elokuva "sisaruksista, väkivallasta ja aggression hirviöstä" (kopioitu ohjelmakirjasesta). Eivät oikein vakuuttaneet minua, vaikka jälkimmäisessä oli kyllä puolensa. Kovin synkkä se oli.

Täällä haisee hiiri oli Iiti Yli-Harjan varsin mainio omaan elämään perustuva animaatio. Ikävä kyllä elokuvassa vilisi hiiriä, joten jouduin sulkemaan silmäni pitkiksi ajoiksi. Hiiret eivät olleet edes oikeita, mutta jotain kamalaa niissä oli. 

Johanna Vuoksenmaan lyhärin Se on niin kuin se on käsikirjoituksen oli kirjoittanut Petri Tamminen, jota ihailen ja siinä näytteli Aimo Räsänen, jota myös ihailen. Ihailen minä Vuoksenmaatakin ja vähän kadehdinkin. Tässäkin elokuvassa esiintyi Matti Onnismaa! Samuli Niittymäki oli ihan paras metsästäjän roolissa.

Filkkarit, anteeksi Tampere Film Festival alkoi hyvin. Muuta en voi vielä sanoa.