Jussi Seppänen on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on Jussi Seppänen (WSOY, 2020), sillä tekeväthän bänditkin levyjä, jotka he ristivät omalla nimellään. Jussi Seppänen kertoo Jussi Seppäsestä ja joku sanoi sitä parodiaksi autofiktiosta. Se on hauska kirja, nauroin ääneen kolme ja puoli kertaa.
Kirjasta löytyy pieniä melko irrallisia katkelmia kirjailijan elämästä ja tapahtumat käynnistyvät Sodankylän elokuvajuhlilta, jossa kirjailija ei malta nukkua (kuka malttaisi).
Romaanissa Jussi Seppänen allekirjoittaa vuokrasopimuksen. Hänen tekee mieli katsoa totista Vuokraturvan työntekijää silmiin ja sanoa "Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita".
Seppänen ei aina jaksa kirjoittaa, ja silloin hänestä tuntuu siltä, kuin läksyt olisivat jääneet tekemättä, häiritsee jonkun verran. Samaistuin Seppäseen, tosin itkin tekemättömiä läksyjäni sunnuntai-iltaisin ja tietenkin puursin ne, sillä olin kiltti tyttö.
Tästä tykkäsin: huono muisti on kirjailijalle etu, kun muistat väärin, kaikki luulevat sitä mielikuvitukseksi.
Lääkärinä mietin, mikä sairaus Jussi Seppästä vaivaa ja minulla on asiasta omat arvaukseni, joita en viitsi niitä tässä julkaista.
Loppua kohti kirja hieman läsähti, mutta niinhän ne aina.
Huitaisin tämän tekstin ennen sienireissulle lähtöä, bussi lähtee pian. Opettelen pikkuhiljaa tekemään kaiken rustiikkisesti, rosot ovat kivoja, niitä on jo naamassanikin. Värjäsin eilen hiukseni ihan itse ja heräsin punapäänä. Punatukkaiset ovat rentoja ja luovia tyyppejä.
Mottoni on tähän asti kuulunut: Häpeällä siitä selviää, mutta Jussi Seppäsen ansiosta minulla on nyt uusi motto "Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita".
