Reipas orpotyttö

Halusin selvittää miksi Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on niin suosittu. Sarjassa on kahdeksan osaa, joita ostetaan ja lainataan kirjastoista valtavasti. Luin sarjan ensimmäisen osan Paimentyttö.

Kirja oli nopealukuinen ja olihan se mielenkiintoista luettavaa, suomalaista kulttuurihistoriaa 1890-luvulta. Romaanin kieli ei tökkinyt, ei tosin ihastuttanutkaan. Tutustuin Topeliuksen sukuun, piikojen työtehtäviin, ruokaan ja sen laittamiseen, joulunviettoon, pyykinpesuun, kirkkomatkoihin, juhliin ja pääsin laivalla Gotlantiin. Matka Tukholmaan kesti kolme vuorokautta ja siellä vaihdettiin vielä Visbyn laivaan.

Kirjan päähenkilö, Ida Eriksson jää orvoksi heti kirjan alussa.  Miksi orpotytöt ovat aina niin reippaita, vähään tyytyväisiä, oikeamielisiä ja rehellisiä? Sellaisia he olivat jo Anni Swanin tyttökirjoissa. Monesti ilkeät sukulaiset piinaavat orpotyttöjä. Silti nämä pysyvät hyveellisinä, hymyilevät ja kääntävät toisenkin poskensa, leipovat kiusaajilleen kakut, kiillottavat kengät ja tyhjentävät alusastiat. Lopussa heidät palkitaan: He perivät jostain suuren omaisuuden ja naivat komean miehen, eikä heidän tarvitse enää koskaan olla yksinäisiä ja köyhiä.

Minusta olisi tullut surkea orpotyttö. Olen kateellinen, laiska ja ahne paska, enkä olisi sopinut orpotytöksi ollenkaan.

Olisin rakastanut Enni Mustosen Paimentyttöä, kun olin kaksitoistavuotias. Ehkä luikahdan vielä  Sibeliuksen kotiin lukemalla sarjan seuraavan osan Lapsenpiika.