Jostain kumman syystä tämä vaakaan satava lumi ilahduttaa minua. Näen Metson ikkunasta miehen, joka on pukeutunut sortseihin. Erotan paljaat pohkeet tänne saakka.
Pitäisi hakea koristelintu entiseltä työpaikalta. Sain sen eläköitymislahjaksi. En päässyt tilaisuuteen, jossa linnut jaettiin.
Tapasin pari kollegaa, jotka ovat olleet aiemmin samassa työpaikassa ja pohdimme ihan vakavissamme mikä olisi paras kellonaika hakea lintu. Päädyimme kello kymmeneen: Meeting on ohi, ruokatauko ei ole alkanut, kaikki ovat työn touhussa, eikä ole riskiä törmätä keneenkään. Näin sosiaalinen olen.
Kuuntelin vaatteita silittäessäni netistä Helsingin sanomien mestarikurssin luentoa, jonka piti valmentaja Petteri Kilpinen. Etsin miehen koulutustietoja, enkä löytänyt niitä. Saattaa viitata siihen, ettei koulutusta ole kovin paljon tai sitten ei.
Luento ärsytti minua. Luennoitsija lähti siitä, että elämäntapamuutosta tekevä henkilö on keskiluokkainen, naimisissa ja hänellä on lapsia. Hän ei ole työtön, eikä hänellä ole rahahuolia. Hän on todennäköisemmin mies kuin nainen.
Kilpinen puhui sympaattisesta ja parasympaattisesta hermostosta voimakkaasti yksinkertaistaen. Muutenkin hänellä oli taipumusta yksinkertaistaa asioita.
Mies oli selvästi nauttinut esiintymiskoulutusta ja tottunut houkuttelemaan ihmisiä puolelleen. Etenemisen tiellä ovat vain tämmöiset änkyrät. Tätä ei selvästikään ollut tehty meille.
Kuulijoita kehotettiin pohtimaan arvojaan ja tekemään pieniä muutoksia (siitä olen samaa mieltä).
Minusta ei tullut mestari Kilpisen seuraajaa (tuskin haittaa Kilpistä). Kuuntelin koko luennon ihan vaan saadakseni valittaa. Sainpahan silitettävien vaatteiden kasan samalla selätettyä.
