Kirjoituskurssiajatuksia

Neljän päivän kirjoituskurssi pyörii edelleen ajatuksissani. Kesäisille kirjoituskursseille osallistuu monenlaista väkeä. Niitä jotka haluavat leppoisan kesälomaviikon ja Buffet-pöydän ja niitä, jotka tähtäävät sitkeästi kirjailijuuteen. Mitä lahjakkuuteen tulee, ei eroa näiden ryhmien välillä ole, mutta sinnikkyydessä kyllä. 

Hannu Simpura kirjoittaa Kirjailija-lehdessä esseen kirjoittamiskoulutuksesta (Kai opin ja opetin, kun opetin ja lopetin). Siteeraan Simpuraa "Huomasin, että vaikka taideproosa hyötyy yleisestä lahjakkuudesta, älystä, lukeneisuudesta, ja sosiaalisesta arastelemattomuudesta, hyödyn raja kohdataan nopeasti, eikä itseään ja tekemisiään taukoamatta tutkivankaan kirjoittajan käsitys oman tekstinsä luonteesta ole luotettava. Niin ikään havaitsin, ettei arviointia pyydetä etupäässä opin ja parannuksen tarpeeksi, vaan lähinnä pönkäksi valmiille kirjalliselle omakuvalle." Hän kirjoittaa myös "Kun katson tekstiä ja kuuntelen tekstintuottajaa, huomaan aikeen ja toteutuksen kuilun, jonka kirjoittaja näkee tekstistään huonosti, vaikka olisi haka havaitsemaan sen toisen tekstistä".

Edellä mainittu on jonkinlainen "malka omassa silmässä"-juttu. Sama pätee muussakin elämässä, toisen virheet näkee selvemmin kuin omansa.

Petri Tammisen kurssin jälkeen lainasin uudestaan Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän kirjeenvaihtoon perustuvan kirjan (Silloin tällöin onnellinen) ja luin nyt uudestaan Tammisen osuudet (anteeksi Antti). Havaitsin, että sieltähän löytyi keskeisin osa kurssin sisällöstä!

Nyt siteeraan Tammista, joka siteeraa Neil Gaimania "Kun ihmiset sanovat, että jokin jutussasi ei toimi, he ovat melkein aina oikeassa, ja kun he kertovat sinulle, miten sinun pitäisi korjata se, he ovat melkein aina väärässä".  Ja sitten siteeraan Tammista itseään "Kirjoittaminen on ajatusten kääntämistä lauseiksi. Monet luulevat, että ajatukset ovat jo lauseita, mutta ei, kyllä ne pitää ensin kääntää". 

Opin myös sen, että tekstiin pitää kirjoittaa paljon yksityiskohtia, sillä se tekee tapahtumista uskottavia. Mielestäni laitoin tämän ajatuksen sisältävälle kirjan sivulle pienen tarralapun, mutta en enää löydä sitä. Joku edellinen lukija oli tehnyt kirjaan merkintöjä vaaleansinisellä värikynällä, joka on mielestäni äärimmäisen paheksuttavaa kuten sivujen taittelukin.  Nyt keitän kahvit ja sitten kirjoitan. Odottelen Petri Tammisen kirjoitusopasta.

 

Isä, poika ja Anu

Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän sähköpostikirjeenvaihtoa on julkaistu nimellä Silloin tällöin onnellinen (Gummerus).  Olen lukenut kirjan puoleen väliin, joten en ota kantaa, vastuu on niillä, jotka ovat kahlanneet kirjan kokonaan läpi, eikä tällaisilla etukäteen kommentoijilla. Hätäilijöillä. Hutiloijilla.

Pojan kirjeistä tulee mieleen tarve tehdä vaikutus kirjailijaisään. Rönkä onnistui erinomaisesti esikoisromaanissaan, mutta tuossa vaiheessa se oli vasta epävarmuutta sekä kirjaimia tietokoneen muistissa.

Isä kirjoittaa paljon (ja pitkällä kokemuksella) kirjoittamisesta. Pojalla on vähemmän kokemusta, mutta kaikki hänen tuntemuksensa tunnistan vaikka olen paljon vanhempi, mutta kirjoittajana nuori tyttönen.

Kirjassa Petri Tamminen kertoo joskus toivoneensa, ettei ydinsota syttyisi vielä vaan siirtyisi aikaan jolloin kirjailijan juuri sillä hetkellä työstämä romaani olisi ehditty julkaista. Tässä kohtaa hän yrittää vakuuttaa, ettei kirjoittaminen ole koko elämä.

Minä taas toivon, etten satu jäämään auton alle ennen helmikuun puoliväliä, jolloin toinen romaanini saadaan (ehkä) kauppoihin.  Kuten Tamminen, minäkin tiedän, ettei maailma siitä muutu paremmaksi (ei varmaan kovin paljon huonommaksikaan), ihmiset pyörivät netissä, katsovat Netflixistä tai HBO:lta sarjoja, ilahtuvat tai pahoittavat mielensä ihan jostain muusta kuin kirjastani. Jos sen jostain sattuvat saamaan käsiinsä, niin konmarittavat mitä pikimmin. Vievät divariin (ihan uutena se saattaa kelvata, joten ei kannata odotella kovin kauan), antavat jollekin ihmiselle, josta eivät pidä, tuppaavat kirjaston vaihtohyllyyn tai irrottavat kannet ja viskaavat painotuotteen loput lehtiroskikseen.

Isä Petri, poika Antti ja pyhä henki (vaimo ja äiti, Anu, häärii yli-inhimillisen järkevänä ja tyynenä, lähes pyhänä jossain taustalla) ovat nyt esillä kaikkialla, televisiossa, lehdissä ja tietysti näissä kirjoissa. Heillä on tarjota meille tarina, jonka haluamme kuulla, kunnes tulevat toiset tarinat. Hyvät kirjat kuitenkin pysyvät.

Ihminen on niin itsekeskeinen, että katsoo asioita omalta kannaltaan. Kadehdin Tammisen hiottua kieltä, pakotonta huumoria ja kolumnistin hommia. Kahdehdin isän ja pojan lahjakkuutta.

Petri Tamminen kertoo kirjassa keinon (en muista minkä), jolla kirjoituskurssilaiset saa kirjoittamaan vähemmän ovista kulkemisista ja enemmän jostain muusta. Tajusin, että vielä julkaisemattomassa romaanissani jauhetaan yhdestä ja samasta ovesta, sen aukomisesta, sulkemisesta ja siitä kulkemisesta. Nyt alkoi ahdistaa.