Martta

Vanha ystäväni tulee illalla kylään ja lähdemme huomenna neljän ystävyksen porukalla Mänttään. Olemme varanneet paikat Banksyn näyttelyyn. Työt ovat mahdollisesti Banksyn tekemiä. Banksy on ehkä olemassa. 

Koska ystäväni nimi kuuluisi olla Martta, eikä mikään muu, olen tänä aamuna vienyt kaikenlaiset roskat, pessyt kylpyhuoneen, imuroinut työ/vierashuoneen ja pyyhkinyt sen lattian. 

Vein vintille patjan, jota olen säilyttänyt vieras/työhuoneen sängyn alla, ja jota en ole tarvinnut viiteen vuoteen. Pesin kylppärin lattian, kaadoin vahingossa nestemäistä pyykinpesuainetta valkoisille lattialaatoille ja pesin taas lattian. 

Aion käväistä Tokmanilla ostamassa uuden suihkuverhon, sillä entisen helma on ruskehtava pesuyrityksistäni huolimatta. Kodissani haisee, pesuaineilta, soodalta ja etikalta. Vaikka olen surkea näissä puuhissa, en kaipaa neuvoja. Jos minulla olisi enemmän rahaa ja vähemmän lainaa, ulkoistaisin nämä hommat.

En enää ajattele kirjoituskurssia, mitä nyt eilen kuuntelin Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta-podcastia, jossa Mykkänen puhelinhaastatteli Petri Tammista. Petri Tammisen poika Antti Rönkä (myös kirjailija), on sanonut lauseita viilaavalle isälleen: "Kirjailija kirjoittaa lauseita, mutta lukija lukee romaaneja".

Isä, poika ja Anu

Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän sähköpostikirjeenvaihtoa on julkaistu nimellä Silloin tällöin onnellinen (Gummerus).  Olen lukenut kirjan puoleen väliin, joten en ota kantaa, vastuu on niillä, jotka ovat kahlanneet kirjan kokonaan läpi, eikä tällaisilla etukäteen kommentoijilla. Hätäilijöillä. Hutiloijilla.

Pojan kirjeistä tulee mieleen tarve tehdä vaikutus kirjailijaisään. Rönkä onnistui erinomaisesti esikoisromaanissaan, mutta tuossa vaiheessa se oli vasta epävarmuutta sekä kirjaimia tietokoneen muistissa.

Isä kirjoittaa paljon (ja pitkällä kokemuksella) kirjoittamisesta. Pojalla on vähemmän kokemusta, mutta kaikki hänen tuntemuksensa tunnistan vaikka olen paljon vanhempi, mutta kirjoittajana nuori tyttönen.

Kirjassa Petri Tamminen kertoo joskus toivoneensa, ettei ydinsota syttyisi vielä vaan siirtyisi aikaan jolloin kirjailijan juuri sillä hetkellä työstämä romaani olisi ehditty julkaista. Tässä kohtaa hän yrittää vakuuttaa, ettei kirjoittaminen ole koko elämä.

Minä taas toivon, etten satu jäämään auton alle ennen helmikuun puoliväliä, jolloin toinen romaanini saadaan (ehkä) kauppoihin.  Kuten Tamminen, minäkin tiedän, ettei maailma siitä muutu paremmaksi (ei varmaan kovin paljon huonommaksikaan), ihmiset pyörivät netissä, katsovat Netflixistä tai HBO:lta sarjoja, ilahtuvat tai pahoittavat mielensä ihan jostain muusta kuin kirjastani. Jos sen jostain sattuvat saamaan käsiinsä, niin konmarittavat mitä pikimmin. Vievät divariin (ihan uutena se saattaa kelvata, joten ei kannata odotella kovin kauan), antavat jollekin ihmiselle, josta eivät pidä, tuppaavat kirjaston vaihtohyllyyn tai irrottavat kannet ja viskaavat painotuotteen loput lehtiroskikseen.

Isä Petri, poika Antti ja pyhä henki (vaimo ja äiti, Anu, häärii yli-inhimillisen järkevänä ja tyynenä, lähes pyhänä jossain taustalla) ovat nyt esillä kaikkialla, televisiossa, lehdissä ja tietysti näissä kirjoissa. Heillä on tarjota meille tarina, jonka haluamme kuulla, kunnes tulevat toiset tarinat. Hyvät kirjat kuitenkin pysyvät.

Ihminen on niin itsekeskeinen, että katsoo asioita omalta kannaltaan. Kadehdin Tammisen hiottua kieltä, pakotonta huumoria ja kolumnistin hommia. Kahdehdin isän ja pojan lahjakkuutta.

Petri Tamminen kertoo kirjassa keinon (en muista minkä), jolla kirjoituskurssilaiset saa kirjoittamaan vähemmän ovista kulkemisista ja enemmän jostain muusta. Tajusin, että vielä julkaisemattomassa romaanissani jauhetaan yhdestä ja samasta ovesta, sen aukomisesta, sulkemisesta ja siitä kulkemisesta. Nyt alkoi ahdistaa.

Numerot

2020 näyttää kivalta numerosarjalta, vähän samalta kuin 020202, josta voi kysyä ihmisten puhelinnumeroita, mutta jotenkin täyteläisemmältä (2.2.2020 tulee  todennäköisesti olemaan suosittu avioitumispäivä).

Monet kirjoittavat ihmiset kärsivät/saavat nauttia synestiasta. Synestesiassa aistiärsyke antaa toisen aistin alaan kuuluvan aistimuksen. En ollut edes kuullut moisesta mahdollisuudesta ennen kuin keksin mennä kirjoituskursseille. Nyt saan kuulla miten keltainen numero kakkonen onkaan. Minulle kaksi on vain kaksi, se on numero, kaksi on enemmän kuin yksi, mutta vähemmän kuin kolme.

Luin tämän aamun Hesarista Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän yhteishaastattelun. Kirjailijoiden sähköpostikirjeenvaihdosta on toimitettu kirja, jossa käsitellään kirjoittamista ja isän ja pojan suhdetta. En ole sitä vielä lukenut, mutta kuulosti kiinnostavalta.

Petri Tamminen kertoo haastattelussa, että hän luuli, että hänen poikansa olisi samanlainen kuin hän, oletti jopa pojan ongelmien olevan yhtäläisiä. Minä luulin tyttäreni olevan kaksoiskappaleeni. Muistan elävästi sen hetken, kun tajusin ettei niin olekaan. Minulla ei ole enää tytärtä vaan kaksi poikaa ja hyväksyn sen täysin. Monesti olen miettinyt, että kyllä hän on kuitenkin sama ihminen, mutta ei hän kuitenkaan ole. Hän vaikuttaa tyytyväisemmältä, määrätietoisemmalta ja varmemmalta.