Riekaleita

Olen viime viikkoina keräillyt vähäisiä kirjailijuuden rippeitäni kotini nurkista. Hylsy räjäytti koko homman ikäviksi riekaleiksi, joita on vaikea saada irti matoista ja huonekaluista.

Tämän  aamuisessa Hesarissa julkaistussa esseessä kirjailija Juhani Karila kertoo suositun esikoisromaaninsa, Pienen hauen pyydystys, synnystä kiinnostavan jutun. Kun kirjailijan vaimo lukee käsikirjoitusta, hän on sitä mieltä, ettei se toimi ja ehdottaa päähenkilön sukupuolen vaihtamista miehestä naiseksi. Karila vastustelee ajatusta, sillä arvelee, ettei sukupuolensa vuoksi pysty kirjoittamaan naisen sielunelämästä. Silloin vaimo antaa loistavan neuvon: vaihda päähenkilölle naisen nimi ja siinä se on (ihan niin helppoa se ei tietysti ole, mutta periaate on selvä).

Romaani olisi jäänyt unholaan, ellei nimenomaan nainen olisi pyydystänyt sitä haukea ja taistellut luonnonvoimia vastaan. 

Olen yrittänyt tehdä hylsykässärilleni jotain vastaavaa. En todellakaan vaihda päähenkilön sukupuolta, mutta yritän ensimmäistä kertaa kirjoittaa miehenkin näkökulmasta. Vaihdan aikamuotoa, lisään näkökulmia, jätän yhden henkilön pois ja annan hänen tehtävänsä toiselle vaikka nämä tyypit ovat eri sukupuolta. 

Eräs kaverini luki kässärini ja sanoi, että tulee vaikutelma, etten pidä tekstin päähenkilöstä, joten nyt yritän rakastaa häntä. Samalla kässärin tunnelma on muuttunut. Lähetän sen sitten joskus jokaiseen edes etäisesti mahdolliseen kustantamoon ja saan miljoona, miljoona, miljoona hylsyä.

Ei saa näkyä

Aamun Hesarissa julkaistiin pyöräilyturmassa menehtyneen kääntäjän, Tarja Roinilan essee, jossa pohditaan hänen suhdettaan kieliin. Roinila oli alunperin kaksikielinen, sillä hänen äitinsä oli saksalainen ja isä suomalainen. Hän asui elämänsä aikana monessa kaupungissa, myös Madridissa ja nautti siellä ollessaan siitä, että ihminen saa näkyä ja kuulua.  Kääntäjän nekrologissa mainitaan hänen olleen avoin ja äänekäs, mutta samalla herkkä ja sydämellinen.

Suomessa toisen ihmisen puheen päälle puhumista pidetään sopimattomana, Espanjassa ja monessa muussa maassa puheenvuorosta joutuu tappelemaan ja jos odottaa, että muut lopettavat, ei suunvuoroa saa koskaan. Suomessa se kaikkein hiljaisinkin tulee kuulluksi vaikka puhuisi hitaasti ja vähäisellä volyymilla.

Näkyminen on täälläkin hyvä asia, mutta liikaa ei saa näkyä, eikä eikä korostaa itseään tai kehua saavutuksillaan.

Kouluaikana kuljin usein kouluun äidin kyydissä. Olin varmaan 15 -vuotias kun äiti ajoi ojaan kilometrin päässä koulusta. Minua ei huolestuttanut lainkaan miten minulle, äidille tai autolle kävi (ei käynyt mitenkään) vaan se, että joku saattaisi nähdä. Aloin kiivaasti pyrkiä ulos ojan pohjalle päätyneestä Volvo Amazonista, jätin äidin ojaan ja juoksin kouluun koululaukku olalla vispaten. Äiti ja autokin pääsivät kyllä takaisin tielle, eikä ajoneuvolle käynyt mitenkään ja mikä tärkeintä, kukaan tuttu ei nähnyt ja säästyin siltä huomiolta ja häpeältä, jonka moinen ojan pohjalle joutuminen väistämättä tuottaa. 

Tarja Roinilan esseekokoelma jäi kesken. Samassa lehdessä julkaistun nekrologin perusteella arvostetusta kääntäjästä saa elävän kuvan: Syntymäpäivät järjestettiin aina, jos ei tammikuussa niin vaikka joulukuussa, "ennen kuin ehdin täyttää lisää". Roinila syntyi 27.tammikuuta 1964.