Aamun Hesarissa julkaistiin pyöräilyturmassa menehtyneen kääntäjän, Tarja Roinilan essee, jossa pohditaan hänen suhdettaan kieliin. Roinila oli alunperin kaksikielinen, sillä hänen äitinsä oli saksalainen ja isä suomalainen. Hän asui elämänsä aikana monessa kaupungissa, myös Madridissa ja nautti siellä ollessaan siitä, että ihminen saa näkyä ja kuulua. Kääntäjän nekrologissa mainitaan hänen olleen avoin ja äänekäs, mutta samalla herkkä ja sydämellinen.
Suomessa toisen ihmisen puheen päälle puhumista pidetään sopimattomana, Espanjassa ja monessa muussa maassa puheenvuorosta joutuu tappelemaan ja jos odottaa, että muut lopettavat, ei suunvuoroa saa koskaan. Suomessa se kaikkein hiljaisinkin tulee kuulluksi vaikka puhuisi hitaasti ja vähäisellä volyymilla.
Näkyminen on täälläkin hyvä asia, mutta liikaa ei saa näkyä, eikä eikä korostaa itseään tai kehua saavutuksillaan.
Kouluaikana kuljin usein kouluun äidin kyydissä. Olin varmaan 15 -vuotias kun äiti ajoi ojaan kilometrin päässä koulusta. Minua ei huolestuttanut lainkaan miten minulle, äidille tai autolle kävi (ei käynyt mitenkään) vaan se, että joku saattaisi nähdä. Aloin kiivaasti pyrkiä ulos ojan pohjalle päätyneestä Volvo Amazonista, jätin äidin ojaan ja juoksin kouluun koululaukku olalla vispaten. Äiti ja autokin pääsivät kyllä takaisin tielle, eikä ajoneuvolle käynyt mitenkään ja mikä tärkeintä, kukaan tuttu ei nähnyt ja säästyin siltä huomiolta ja häpeältä, jonka moinen ojan pohjalle joutuminen väistämättä tuottaa.
Tarja Roinilan esseekokoelma jäi kesken. Samassa lehdessä julkaistun nekrologin perusteella arvostetusta kääntäjästä saa elävän kuvan: Syntymäpäivät järjestettiin aina, jos ei tammikuussa niin vaikka joulukuussa, "ennen kuin ehdin täyttää lisää". Roinila syntyi 27.tammikuuta 1964.
4 kommenttia:
E-Amerikassa kaikki tosiaankin puhuvat toistensa päälle ja ottavat oman puheenvuoronsa tuosta vain, ja kun suomalainen lopulta sitten uskaltautuu avaamaan suunsa, kaikki hiljenevät ja kuuntelevat tarkasti mitä sanomista hissukalla on. No ei mulla mitään, tekee sitten mieli sanoa, jatkakaa vain pälätystänne!
Jännä muuten, että hiljaisella äänellä puhuvaa kuunnellaan jotenkin tarkemmin ja muut hiljenevät.
Opettajana huomasin tuon äänen hiljentämisen voiman. Kun ei yrittänytkään huutaa porukka hiljaiseksi, vaan katsoi merkitsevästi ja puhui tahallisen hiljaa, niin yksi toisensa jälkeen lopetti juttunsa ja jäi tuijottamaan odottavasti.
Ne osaa sen jutun, sopivan päällepuhumisen, joissain maissa. Siinä ei usein keskeytetä kokonaan, vaan sanotaan vain jotain väliin ja odotetaan alkuperäisen puhujan jatkavan.
Haluaisin lukea lisä Tarja Roinilalta. Voi kun joku toimittaisi hänen kesken jääneen kirjansa ja se julkaistaisiin vaikka ohuenakin.
Minäkin toivon, että Roinilan esseekokoelma julkaistaisiin.
Äänen hiljentäminen on varmasti hyvä keino, en ole koskaan kokeillut, mutta olen huomannut sen muiden kohdalla toimivan. Tietysti olisi hyvä, että sanottavan laatukin olisi kunnossa.
Lähetä kommentti