Toipilas

Olen viettänyt kolme päivää yksin kotona ja "levännyt". Lepääminen on raskasta. 

Jääkaapista löytyy enää muutama myöhäiskeski-ikäinen maustekastikepurkki ja väsähtänyt pala inkivääriä. Paistoin eilen loput perunat, yhden punajuuren, porkkanan, kaksi sipulia ja purkillisen kikherneitä uunissa. Jääkaapissani ei odottele jääsköjä (aterian tähteitä, jotka pistetään jääkaappiin, vaikka niitä ei ole koskaan tarkoitus syödä, määritelmä löytyy kirjasta Elimäen tarkoitus).

Jaksoin katsoa kymmenen mituuttia Maria Veitolan yökyläilyä Aaltoloilla.  Mika Aaltola vaikutti jotenkin tekopyhältä. Pariskunta kettuili toisilleen "ystävällisesti". Mika Aaltola muisti avioitumisvuoden väärin. 

Siirryin seuraamaan Veitolan kyläreissua Anna Airolan ja hänen Arppa -nimellä tunnetun muusikkoveljensä söpöön vanhaan pytinkiin, jossa asusti myös Arpan puoliso. Se oli kuin raikas tuulahdus. Sisarusten Loviisan kodissa kaikki oli vähän sinnepäin. Haluaisin  muuttaa asumaan yhteen veljeni kanssa. Ai niin, eihän minulla ole veljeä. 

Ebookers lähetti sähköpostia hotellivarauksesta, jonka olin vahingossa näpytellyt huhtikuulle, vaikka yöpymisten piti sijoittua toukokuuhun. Asia on vielä kesken, eikä mitään ole viety luottokortiltani, mutta pelkään pahinta. Päätin, etten enää koskaan varaa mitään kyseisen firman kautta, jos he velottavat ne kolme yötä (siihen on varmaan laillinen oikeus). Firman johto tutisee ratkaisua tehdessään. 

Ebookers sanoo, että kaikki riippuu hotellista ja hotelli sanoo, että pitää neuvotella Ebookersin kanssa. Toivottavasti jonkinlainen kompromissi saadaan aikaan. Onhan hotelli saattanut antaa huoneeni jollekin toiselle ainakin yhdeksi yöksi.

Pitää lähteä föönaamaan hiuksia ennen kuin ne kuivuvat.

Runous on kuollut

Some-kuplassani revitään hiuksia ja valitetaan, että runous on kuollut. Runoilijat hyppivät sillankaiteilta. 

Pessimismi liittyy Hyppää vaan -teoksen julkaisuun, runoteosten vähäiseen kustantamiseen ja siihen, että Yle lopettaa Tanssiva karhu -runouspalkinnon jakamisen. Viime vuonna Tanssivan karhun voitti Olli Sinivaaran teos Puut. 

Päätin yrittää tehdä jotain runouden hyväksi ja käynnistin Instassani haasteen, jossa ihmisiä kehotetaan lukemaan nykyrunoutta. En ole Maria Veitola, joten haaste ei mennyt viraaliksi.

Olen flunssassa, yskin, nenä vuotaa ja on tukkoinen. Viluttaa ja eilen mittasin lämpöä katastrofaaliset 37.1, ensimmäinen mittaustulos näytti 34.8. Aikoinaan potilaat valittivat, että heillä on alilämpöä, joka tarkoittaa kyllä mittausvirhettä, ellei ole maannut pitkään lumihangessa tai pudonnut avantoon.

Osaisin sanoa kenelle vaan, että lepäile ja juo riittävästi. Itseni kohdalla arvon, että olenko ihan oikeasti niin kipeä, ettei kannata lähteä jumppaan. Ehkä olen.

Katsoin eilen väsyksissäni Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmaa, jossa kaksi naista kertoi vanhempiensa itsemurhista. Ohjelma ei varsinaisesti parantanut vointiani. Vaihdoin Roope Lipastiin, jonka elämästä ei löytyisi materiaalia Flinkkilään & Kellomäkeen, näin päättelen hänen viimeisimmästä teoksestaan. Saatan olla väärässä.

En ole aiemmin lukenut Lipastin tuotantoa, mutta nyt lainasin hänen uusimman kirjansa Porakonekirjoittaja. Olen jossain nopealukuisen kirjan puolivälissä. Romaaniksi kirjaa ei  oikein voi kutsua, se on enemmänkin pitkitetty sujuva pakina. Sinänsä sopivaa sairasvuodeluettavaa, arkikirjallisuutta, jossa ei tarvitse pelätä kohtaavansa mitään mieltä ravisuttavaa. Mieskirjailija kulkee kouluissa puhumassa lukemisen tärkeydestä, istuu junissa ja kuuntelee ihmisten puheita, käy kirjamessuilla, kävelee vaimonsa kanssa ihailemaan kauniita taloja. Yöpyy hotelleissa. Ei tule paha mieli. Tarinointi on kivan humoristista ja helposti sulavaa. Luen kirjan tänään loppuun.

Saan syödä niitä hyvän makuisia yskänlääketabletteja, jotka eivät auta yskään! Suihkautan Nasolinia nenään, on ihanaa kun sieraimet aukeavat. Suihketta ei kuitenkaan saa käyttää yli kymmentä vuorokautta. Olen aikoinaan tavannut ihmisen, joka ei päässyt irti Nasolinista.

Poliisin kuivat silmät

Elokuvista voi jäädä mieleen epäolennaisia yksityiskohtia. Korealaisen Park Chan-wookin ohjaaman elokuvan Decision to leave  poliisi tiputtaa kostutustippoja silmiinsä. Tai ehkä se onkin oleellista. 

Elokuvassa ei tarvitse puhua englantia, että se menestyisi. Decision to leave elokuvassa kommunikoida koreaksi ja kiinaksi. Korealaiset repliikit on kirjoitettu valkoisella ja kiinalaiset keltaisella värillä. 

Elokuvaa on verrattu Hitchcockin Vertigoon. Onhan tässäkin rikoselokuvassa korkeita paikkoja (pilarimainen kallio) ja salaperäinen nainen, joka kertoo korkean paikan kammostaan. 

Mielenkiintoinen elokuva, vähän olisi voinut tosin tiivistää. 

Sairastin kahden päivän flunssan ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Vaikeinta flunssassa oli pysyä poissa urheiluharrastuksista. Muutenkin oli pinnariolo. Piti oikein muistutella itseään, että sinähän olet eläkkeellä. 

Lääkärilehteen tulee juttu Helsingin lääkäripäivillä järjestetystä Proosaklubista. Juttu on jo nähtävissä netissä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että näytämpä rupsahtaneelta. Miksi omia kuviaan ei voi katsoa lempeästi, enhän toistenkaan kuvista vikoja etsi. 

Lehteen oli laitettu jotain siitä, mitä sanoin eutanasiasta. Eilen kävelyllä (kävin siis kuitenkin kävelemässä, vaikka kuntosalilta maltoin pysyä poissa) jalostin eutanasia-ajatusta, joka ei ole ihan omani: Kun lemmikkieläin kärsii parantumattomattomasta sairaudesta, eutanasia on suoritettava, muuten syyllistyy eläinsuojelurikokseen. Jos ihmiselle suodaan eutanasia samassa tilanteessa, niin se on rikos. 

Kuolema koskee meitä jokaista ja ansaitsemme arvokkaan kuoleman (ei suinkaan aina eutanasiaa). Translaki koskee pientä ihmisjoukkoa. Ymmärtääkseni laista äänestetään tänään. Toivon hartaasti, että laki menee läpi.