Syntymä

Hain romaanini tekijänkappaleet (kaksikymmentä kirjaa) postista. Ne painoivat yli seitsemän kiloa. Kirjan kannen on suunnitellut graafikko Satu Ketola.

Avasin pahvilaatikon, noukin sieltä yhden kirjan ja tunsin pientä paniikkia vaikka hetken pitäisi kai olla kuin lapsen syntymä.

Luin koko tekeleen läpi yhdellä istumalla ja huomasin pari epäjohdonmukaisuutta, joilla ei sinänsä ole merkitystä, mutta joihin tarkka tyyppi saattaa kiinnittää huomiota. Olen kuitenkin kahlannut tekstit kyllästyttävän moneen kertaan, joten ihmettelen miten näin voi käydä. Kustannustoimittajakin on lukenut. Nämä liittyvät melko loppuvaiheen lisäyksiin, jolloin vielä keksin uusia juonenkäänteitä tai ne vaan jotenkin sinne putkahtivat, sillä en koskaan mieti, että nytpä keksin jonkun käänteen tarinaan. Minulla ei suoraan sanottuna ole mielikuvitusta.

Vein yhden tekijänkappaleen ystävälle jumpasta tullessani ja sain häneltä illalla  WhatsApp- viestin, johon hän oli kirjoittanut tekstin olevan rohkea ja siitäkös menetin yöuneni. Pohdin, mikä kirjassa oli rohkeaa ja oliko se liian rohkea tai väärällä tavalla rohkea. Olen aika sokeutunut romaanin sisällölle.

Seuraavaksi googlasin kirjani, katsoin kirjastovaraukset ja kirjakaupat. Suomalainen kirjakauppa on lähes monopolin asemassa, eikä ainakaan toistaiseksi romaaniani saa kuin kolmasosasta kyseisiä liikkeitä. Kävin valittamassa asiasta Facebook-ystävilleni, joka on aina se kaikkein tehokkain tapa vaikuttaa asioihin.

Näin eilen elokuvan elokuvan Parasite ja mietin, että kunpa osaisi kirjoittaa jotain samantapaista. Elokuvan käsikirjoitus on ihan mahtava, oikeastaan kaikki elokuvassa on huippua. Filmi on väkivaltainen, mutta väkivaltakin on taiteellista, jotenkin korostetun elokuvallista, joten se ei tuntunut kovin pahalta. Elokuva on palkintonsa ansainnut.

Ei saa!

Toinen (!) romaanini "Ei saa elvyttää" julkaistaan näköjään 15. helmikuuta jos netistä löytämääni informaatioon voi luottaa ja miksei voisi. Seuraavaksi teksti taitetaan.

Tavallisin minulle esitetty kysymys on koskenut toisen romaanin kirjoittamisen vaikeutta, sillä aina väitetään, että kyllähän sitä kuka tahansa yhden suhaisee, mutta se seuraava onkin sitten lähes mahdoton urakka. Ehkä sillä pelotellaan kirjoittajat pois kustantamojen kimpusta. Koska ensimmäinen kirjani ei saanut palkintoehdokkuuksia, ei voittanut pystejä tai yltänyt edes Helsingin sanomien kritiikkiin asti, ei paineita ole ollut. Romaani sai kylläkin positiivisia arvosteluja muualla kuten blogeissa, Aamulehdessä ja Keskisuomalaisessa, mutta eihän ihminen ole tyytyväinen siihen mitä saa vaan huomaa sen mikä puuttuu.

Alkuun häpesin seuraavan kirjan nimeä (ehdotin sitä itse, muitakin vaihtoehtoja oli), koska se alkaa taas sanoilla "Ei saa", mutta nyt olen hyväksynyt nimen, joka on oikeastaan aika hyvä. Sen verran haluan romaanista kertoa, että sen keskeisin henkilö on eläkkeellä oleva hammaslääketieteen professori, jonka ympärillä pyörivät hänen tyttärensä ja eräs nuori nainen, josta ei sen enempää. Kirja sisältää synkähköä huumoria ja välillä pyritään jopa itkettämään lukijaa.

Olen tarkoituksella välttänyt vanhuutta humoristisesti käsittelevien romaanien lukemista, joten en voi verrata tätä vaikkapa Minna Lindgrenin kirjoihin.

Suunnittelen puoliksi leikilläni "Ei saa"-trilogiaa, jonka kolmas osa saattaisi kertoa vaikka -70 luvun lopun kuopiolaisesta opiskelijaelämästä ja sen nimi voisi olla "Alkoholijuomia ei saa siirtää pöydästä toiseen".  Muitakin vaihtoehtoja on, mm. näitä google tarjoaa:

Ei saa peittää.
Ei saa surettaa.
Menkat ei saa estää elämästä.
Valtaosa ei saa tai ei hae tukea.

Nämäkin voisivat olla mahdollisia:
Ei saa mennä heikoille jäille.
Ei saa ohittaa.
Ei saa itkeä.
Kinkun paistorasvaa ei saa kaataa viemäriin.

Kannen on tehnyt graafikko Satu Ketola.